 |
| Tervetuloa ensi-iltaan! |
Päätin viettää lama-aikaa Berliinissä hieman pitempään ja katsoa, mitä kaikkea uuteen musiikkiteatteriin keskittyvä Infektion-festivaali tarjoaa. Näkemäni kolme teosta tuntuivat kommentoivan tuhlaavaista elämääni: näkevätkö ne mitä teen? Helpotuksekseni raakalauta ja vanhat ideat eivät aina johda taiteellisiin voittoihin, mutta aina kannattaa pelätä pahinta.
Kurt Weillin ja Bertolt Brechtin klassikko Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho pilailee oopperataiteen kerronnalla ja kapitalismilla. Ohjaaja Vincent Boussard käytti Staatsoperin toteutuksessa aineksia kahdesta aiemmasta ohjauksestaan, Candidesta ja Agrippinasta, jotka myös teki lavastaja Vincent Lemairen ja puvustaja Christian Lacroix'n kanssa. Vanhojen varojen käyttö ei avautunut. Weill ja Brecht satirisoivat teoksessaan oopperaa, mutta Boussardin ohjaamat esiintyjät eivät tuntuneet ymmärtävän kohtausten tarkoitusta, eikä ilmaisu tavoittanut yleisöä, joka istui jäätyneenä paikallaan kykenemättä puhkeamaan yksiinkään väliaplodeihin. Nukkemaista toteutusta rumensi Guido Levin kova valaistus ja myrkynvihreillä detaljeilla konstailu.
Päätin jättää salin väliajalla, sillä halusin säilyttää tuntemani hurrikaanin-pelon. Se nimittäin heti väliajan jälkeen väistää Mahagonnyn, mutta helpotuksen seuraukset ovat tuhoisat, kun asukkaat sen jälkeen toteavat "kaikki on sallittua, tee niin kuin haluat!" Aloin nauttia olutta lamanpelon vallassa.
 |
| Kulkureitti oopperasaliin. |
Festivaaliviikonloppuna 21.-22.6.2014 saatiin kokea kaksi ensi-iltaa, joista ensimmäinen, säveltäjävieras Salvatore Sciarrinon Shakespeare-tulkinta Macbeth (2002) esitettiin keskellä Staatsoperin remonttityömaata. Staatsoperin perinteikäs teatteritalo Unter den Lindenillä on peruskorjauksen takia suljettuna ja toiminta on vuosiksi 2010-2015 siirretty vanhaan Schiller-teatteriin kaupungin länsipuolelle. Unter den Lindenin päärakennuksen kyljessä sijaitseva orkesterin harjoitussali oli kuitenkin festivaalia varten otettu tilapäiskäyttöön.
Jätesankojen, taukoparakkien ja roikkuvien johtojen koristaman kulkureitin jälkeen yleisö pääsi suorakaiteen muotoiseen saliin, jonka pitkille sivuille oli rakennettu istuinlavat. Tyynyjä riitti vain joka toiselle. Orkesterin jäsenet oli sijoitettu tilan yhteen nurkkaan, takahuoneeseen sekä eteistilaan. Kapellimestari David Robert Colemanin videokuva näkyi lukuisista monitoreista häpeilemättömästi kaikkialle yleisöön, jolloin siitä tuli energisoiva osa lavastusta. Kun myöskään mitään katsomovaloja ei tällaisessa kaksien ikkunarivistöjen reunustamassa tilassa ollut, muodostui oopperakokemuksesta poikkeuksellisen intiimi ja kaiken näyttävä. Ylitse kaiken nousi Macbethin roolin tehnyt bassobaritoni Otto Katzameier, jonka äänivarat riittivät niin tummaan jylinään kuin hullunkiekaisuihin. Sciarrinon musiikki tihkui draamaa. Jürgen Flimmin ohjauksessa pieni tila ei tuntunut muodostavan minkäänlaista rajoitetta näyttämötoiminnan monimuotoisuudelle. Orkesterista erottuivat ilmeikkäät sellosoolot.
Yleisö palkitsi esityksen pitkillä ja runsailla aplodeilla, joista tekijätiimi vilpittömästi näytti nauttivan. Ilta jatkui remonttityömaalle pystytetyssä baarissa, jonka tv-ruudulta ohjaaja Flimm tuijotti Saksa-Ghana-jalkapallo-ottelua.
 |
| Salvatore Sciarrino ja Jürgen Flimm ottivat vastaan runsaat aplodit. |
 |
| Sciarrinolla riitti ensi-iltajuhlissa puhuttavaa. |
 |
| Jürgen Flimm painoi lippalakin päähänsä ja keskittyi jalkapalloon. |
 |
| Bassobaritoni Otto Katzameier, armoitettu Macbeth. |
 |
| Juhlissa oli mukana myös Brechtin oppilas, ohjaajalegenda Achim Freyer. Oikealla Linus Bickmann Lautten Compagneysta. |
Sadekuurojen koristama sunnuntai kääntyi illaksi Schiller-teatterilla, jossa sai ensi-iltansa paikan historiaan mielenkiintoisesti liittyvä teospari. Samuel Beckett vieraili syys-lokakuussa 1976 Schiller-teatterissa näytelmänsä Footfalls Saksan-version (Tritte) harjoituksissa. Säveltäjä Morton Feldman tuli tapaamaan häntä ja ehdotti yhteisen oopperan tekemistä. Beckett ei innostunut, mutta lähetti myöhemmin Feldmanille postikortin, johon oli kirjoittanut kymmensäkeisen runon Neither. Feldman sävelsi saamastaan runosta oopperan, joka lienee yksi historian lyhyimmistä oopperalibretoista (vai -cartolinoista, korteista?)
Brittiläinen ohjaajakuuluisuus Katie Mitchell oli nyt parittanut nämä kaksi teosta runsaan tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi, jonka liimaksi oli valittu näytelmää teemoittava päähenkilö Mayn (Julia Wieninger) käveleminen näyttämöä edestakaisin. Vicki Mortimerin lavastus oli yksinkertaisuudessaan kaunis: vain suuri sinisävyinen huone, avoinainen ovi ja kaksi riippuvalaisinta. Neljännen kohtauksen jälkeen François-Xavier Rothin johtama orkesteri alkoi soittaa Feldmanin oopperaa. Näyttämöllä nousi väliseiniä paljastaen yhä vain useampia huoneita ja edestakaisin käveleviä naishahmoja. Sopraano Laura Aikin lauloi Feldmanin säveltämiä linjoja taitavasti, moni-ilmeisiin pianissimoihin taipuen.
Kävelemisen polyfoniaan tukeutuva ohjaus ei kuitenkaan pystynyt pitämään mielenkiintoa yllä, eikä rehellisesti sanottuna myöskään Feldmanin sävelkerronta, jossa kyllä riitti hyviä aloituksia ja lopetuksia muttei tukevia keskikohtia. Yleisö palkitsi kokonaisuuden vaimeilla aplodeilla, mutta virkosi kapellimestari François-Xavier Rothin kohdalla, jolle ilta merkitsi onnistunutta debyyttiä Staatsoperin montussa.
 |
| Bertolt Brechtin huvila Buckowissa. |
Ooppera ja lama: ripaus uutta, vähän lainattua, jotain sinistä ja melkoisesti vanhaa?
Lama-ajan-viettoni päättyi Berliinin lähistölle, Buckowin pikkukaupunkiin, Bertolt Brechtin huvilalle. Brechtin vuonna 1953 kirjoittamia Buckow-elegioita mukaillen: jos markkinoiden luottamus on heikko, voisivatko markkinat valita itselleen uudet ihmiset?
 |
| Bertolt Brecht: Buckow-elegia. |