 |
| Hanna Rantala ja Mari Palo. Kuva: SKO / Heikki Tuuli. |
Kansallisoopperaan tuli perjantaina 23.1.2015 ensi-iltaan kevätkauden ensimmäinen uutuus, Leoš Janáčekin ooppera Ovela kettu. Koska ooppera markkinoi teosta myös kouluikäisille, kutsuin seuralaiseksi kummityttäreni Kaisa Koskisen, 11, joka ei ollut aiemmin käynyt oopperassa, mutta ottaa laulutunteja ja on taitava piirtäjä.
Emme ehtineet edes ulko-ovesta ulos, kun suustani jo pääsi illan ensimmäinen setämäisyys. ”Tuollaisessa paidassa hakataan yleensä halkoja”, sanoin. ”Ja olisiko jotain muuta kuin mustia verryttelyhousuja?” Tuli vähäksi aikaa hiljaista. Katsoin häntä uudestaan, ja uudestaan, kunnes tajusin näkeväni edessäni nuoren rokkitähden. Kun hän vielä veti päähänsä valkoisen neulepipon, oli vaikutelma täydellinen. Ei kun menoksi!
Perille päästyä vanha ruutupaita osoittautui cooliksi asuvalinnaksi kaikkien mustatakkien keskellä. Itse talo teki vaikutuksen, kun se on niin iso ja siellä on niin paljon ihmisiä. Istumapaikoiltamme permannon seitsemänneltä riviltä näki ja kuuli kohtalaisen hyvin. Väliajalla saimme kohottaa maljat sekä Kansallisoopperan pääjohtajan Päivi Kärkkäisen että taiteellisen johtajan Lilli Paasikivenkanssa. Nuori neitokainen seurusteli myös tottuneesti Ylen kanavapäällikön, vastaavan tuottajan ja muiden toimittajien kanssa.
 |
| Kaisa Koskinen, 11, elämänsä ensimmäistä kertaa oopperassa. |
Itse teos teki meihin molempiin tasaisen vaikutelman. Kaisan mielestä se oli jännittävä ja parasta oli kokonaisuus. Juonta oli kuitenkin hankala seurata, sillä sanoista ei aina saanut selvää. Kaisa myös kysyi, eikö oopperassa voisi käyttää sähköistä äänenvahvistusta. Höpisin jotain lajin perinteistä. Kun itse kysyin, tulisiko hän uudestaan oopperaan, hän vastasi ”ehkä”.
Kun olin varmistanut, että kummitytär oli saanut sanotuksi mielipiteensä ilman setämäisiä vaikutteita, aloitin autossa oman analyysini. Parasta oli Janáčekin musiikki, joka erityisesti rakkauskohtauksissa houkutteli esiin jopa kyyneleitä. Kapellimestari Dalia Stasevska sai dynamiikan keskialueet erinomaisesti toimimaan, mutta ohitti jostain syystä muutamankin paikan hehkuttaa fortissimoa (kuten Richard Strauss-valssin huipennuksen). Jälkimmäisen rakkauskohtauksen scherzino oli huippuhieno, samoin monet vaskikoraalit. Solisteista loistavimmat olivat kettutyttöpari Hanna Rantala– Mari Palo, jotka saivat monta pientä kettulasta. (Tästä tulee mieleeni Iittalan uusi Ovelasta ketusta innoittunut mukisarja, jonka on suunnitellut oopperan visualisoija Klaus Haapaniemi.)
Klaus Haapaniemen näyttävässä puvustuksessa olin erottavinani ajatuksen vaatettaa eläimet yläluokkaiseen, vanha-aateliseen naamiaistyyliin ja ihmiset alempaan säätyyn. Ooppera esitetään suomeksi, mutta käännöksen muutamat sanavalinnat herättävät ihmetystä. Mitä ovat ”salakyttä”, ”haiseva räkäpää” tai ”ei syty” (merkityksessä ”ei muista”)? Keskeneräiseltä vaikutti myös valaistus, joka ensimmäisessä näytöksessä tuntui tahattomasti hämärältä eikä osallistunut tilanteiden kuljetukseen.
Vaikkei Ovela kettu välttämättä mikään järisyttävä oopperakokemus olekaan, kannattaa koululaisen kanssa ilman muuta suunnata Töölönlahdelle. Jokaisen nuoren pitäisi saada jonkinlainen kosketus musiikkiteatterin lajiin, jossa äänenvahvistusta ei käytetä.
Oopperaillan päätyttyä mieltäni kaihersi kuulemani vääryys. Nimittäin jos saa kahdesta englannin kokeesta kympin ja on aktiivinen tunneilla, niin miksi todistukseen tulee vain ysi?