 |
| Lappeenrannan linnoitus. |
Eilen päättyneissä Lappeenrannan laulukilpailuissa kohtasin taas musiikkitapahtumien eliöstöön kiinteästi kuuluvan vipeltäjän: hämähäkin. Hämähäkki voi olla kulttuuriperheen lellikkilapsi, konserttitoimiston johtaja tai eläkkeelle jäänyt pikkukaupungin intendentti.
Hämähäkkien elämäntehtävänä on vartioida klassisen musiikin ympärille kutomaansa seittiä. Sisäpuolelle pääsee vain hämähäkkien solmiman pienenpienen portin läpi. Muuta kautta yrittävät jäävät seittiin saaliiksi, jolta hämähäkit imevät mehut pois.
Hämähäkki myrkyttää tapahtuman kuin tapahtuman. Jos hämähäkki ei pääse konserttipaikalle, se vaanii esityksiä radiosta tai tv:stä. Vaikka sillä on huono näkö, se kykenee pilaamaan shoutbox-keskustelujen ilmapiirin ja paheksumaan kommentaattorin sanamuotoja lajitovereiden kanssa Facebook-seinällä.
Hämähäkkien ansiosta meillä on hirveän vaikeaa puhua klassisesta musiikista muutoin kuin vain yhdellä tavalla. Nuoret, kokemattomat tekijät saavat tilaisuuksia vain, jos he tekevät hommat samoin kuin aina ennenkin. Konserteissa samat ihmiset esittävät samoja kappaleita, samassa järjestyksessä, samaan kellonaikaan. Perusteluksi riittää kiukkuinen vetoaminen käsitteeseen ”sivistys”, joka on tietysti juuri sellainen kuin hämähäkki sen itse määrittelee.
Miksi hämähäkki toimii näin? Syynä voi olla imumahaista koukkuleukaa vaivaava turvattomuuden tunne. Klassinen musiikki on sille maailman viimeinen juottokaukalo, jossa asiat ovat samalla tavalla kuin silloin kun isä vielä eli. Kaukalossa voi myös kuunnella puhdasta, oikeaoppista suomenkieltä, joka radiosta vieläkin sen yhden ainoan lempitoimittajan suusta valuu.
Jos joku tämän idyllin rikkoo, on hämähäkki irti!