 |
| Viulisti Julia Fischer soitti lontoolaisorkesterin solistina Konzerthausissa. Kuva: Kasskara / Felix Broede. |
Berliinin maanantai-ilta (1.2.2016) oli synkkä ja tihkuinen, mutta Konzerthausin suuressa salissa hehkui. Loppuunmyydyssä konsertissa esiintyi nimekäs lontoolaisporukka: kamariorkesteri Academy of Saint Martin in the Fields, jonka levytykset ovat Suomessakin radiossa vuosikymmenten ajan soineet. Maailmanmaineensa orkesteri sinetöi 1980-luvulla, kun se soitti musiikit Milos FormaninAmadeus-elokuvaan.
Kokoonpanon perusti kapellimestari Sir Neville Marriner vuonna 1958. Se piti ensikonserttinsa nimeään kantavassa uusklassisessa kirkossa Trafalgar Squarella seuraavan vuoden marraskuussa. Silloin ei ollut maanantaisen konsertin viulusolisti Julia Fischer vielä syntynytkään.
Kun porukka maanantaina lavalle asteli, katselin että onpas vähän soittajia. Vain kaksi kontrabassoa ja kolme selloa. Neljä alttoviulua, viisi kakkosviulua ja kuusi ykkösviulua. Mutta kun Andrei Rubtsovin (s. 1982) viulukonsertto oli hiljaisesta avauksestaan täyteen sointiinsa edennyt, ei lisäsoittajia enää kaivannut.
Rubtsovin uusklassinen konsertto ei silti vielä tarjonnut parhaita hetkiä orkesterin soinnin ihasteluun. Sen sijaan saattoi kyllä ihmetellä, miten muusikot pelkistä konserttimestari Harvey de Souzan silmien liikkeistä aina samaan tempoon löysivät. Päätösosa, Bartók-henkinen Vivo con brio ei totta vieköön ollut helppo – mutta sellaiselta se kuulosti!
Julia Fischerin viulunääni loisti kilpaa hänen hymynsä kanssa. Soitto oli kaikin puolin täydellistä huoliteltuine alukkeineen ja määrätietoisine juoksutuksineen. Mustiin pukeutuneita orkesterilaisia vasten Fischer oli kaunis näky Spreenvihreässä pitkässä iltapuvussaan, jossa kaula-aukkoa reunustaneet timanttikoristeet kilpaa korkokenkien, korvakorujen ja hiusklipsin kanssa välkehtivät.
Rubtsovia seurasi Pjotr Tšaikovskin serenadi C-duuri, ihana apolloninen mestariteos, jonka kontrapunktia eivät leiskuvimmatkaan melodiannuolaisut vahingoita. Ykkösviulujen määrä lisääntyi yhdellä, kun Fischer nyt istuutui konserttimestarin paikalle. Ja hyvänen aika, mitä sointeja tämä pieni jousikokoonpano nyt tarjosi! Ehkä maagisinta oli Elegia-osan goottilainen, hauras harmoniakudos, joka tuntui kasvavan konserttisalin lattiasta kuulijoiden ympärille. Monta kertaa!
Äkkilähtö finaaliin oli täysin moitteeton. Upean kokonaissoinnin ohella yksittäiset soitinryhmät eivät päästäneet keskittymistä herpaantumaan. Alttoviulut juoksuttivat kieliltään kukkaishunajaa, William Schofieldin johtamat sellot tiikintuoksua, ja heittivät teemansa ykkösviuluille, jotka saivat sen kiinni kuin perhosen.
Tuliko ikävä kapellimestaria? Ei. Paitsi ehkä ensimmäisen osan teemanpätkissä, jotka nyt jäivät irrallisiksi. No, eihän niihinkään kapellimestari mikään täsmälääke ole, mutta taitavan maestron eleillä arkkitehtuurin olisi varmaan siinäkin kohtaa saanut kantavammaksi.
Väliajan jälkeen soi nerokkaan lapsukaisen Felix Mendelssohnin 13-vuotiaana säveltämä konsertto viululle, pianolle ja jousiorkesterille d-molli. Pirskahteleva ja osaamisen rajoja uhmaava teos oli oiva valinta Berliinin Konzerthausiin, jonka naapurikortteleissa Mendelssohnien pankkiiriperhe asui ja vaikutti. Mendelssohnin lapsuudenajan sunnuntaikonsertit pidettiin tosin hieman kauempana Neue Promenadilla, jossa tämäkin teos luultavasti kantaesityksensä sai.
Pianosolisti Julianna Avdejeva selvitti kiharaisen pianostemman taitavasti ja yhteissoitto tarjosi monta riemunhetkeä. Orkesterissa olivat ykkös- ja kakkosviulut nyt asettuneet vastakkain, kun ne konsertin alkupuolella vielä istuivat rinnakkain.
Yleisö palkitsi hienon illan meluisilla suosionosoituksilla ja sai solisteilta ylimääräisenä numerona vielä Johannes Brahmsin Scherzon sonaattikokonaisuudesta FAE.
Tällaista herkkua haluaisi lisää. Olisi mielenkiintoista kuulla, pystyisikö Academy of Saint Martin in the Fieldsin sointi täyttämään Helsingin Musiikkitalon konserttisalin.
 |
| Academy of Saint Martin in the Fields -kamariorkesteri vieraili Berliinin Konzerthausissa. |