 |
| Kapellimestari Herbert Blomstedt johti tällä viikolla Berliinin filharmonikkoja. Kuva: Martin U.K. Lengemann. |
Tavakseni on tullut pyrkiä konserttipaikalle, kun Herbert Blomstedt, nyt 88-vuotias ruotsalaismaestro, johtaa orkesteria. Pidän siitä että hän esittää anteeksipyytelemättömän paljon romantiikan ajan musiikkia, miten hänen hyväntuulinen karismansa säteilee orkesteriin, ja mistä se musiikiksi muuntuneena kylvettää yleisöä. Hauraiden käsien lyönti ei ole aina tarkka, mutta ehkä se saa soittajat valppaammin kuuntelemaan toisiaan.
Odotukset olivat korkealla, kun Blomstedt torstaina (11.2.2016) asteli Berliinin filharmonikkojen eteen johtamaan maanmiehensä Franz Berwaldin kolmannen sinfonian ja Antonín Dvořákin seiskan. Ajattelin, että taas hyvä ohjelma! Kaksi romanttista sinfoniaa, joiden säveltäjistä Dvořák paistatteli kuuluisuudessa – Berwaldin vaimensivat toiset ruotsalaiset lähettämällä hänet Berliiniin valmistamaan henkensä pitimiksi tekojalkoja.
Tuntia ennen konsertin alkua kuuntelin johdantoluennon, joista on muodostunut niin suosittuja tapahtumia, että Curt-Sachs-sali täytyy viimeistä penkkiä myöden. Tällä kertaa kuulijoita hauskuutti Berliinin filharmonikoiden eläköitynyt soolosellisti Götz Teutsch, joka ihmetteli, ettei koko uransa aikana kertaakaan ollut päässyt soittamaan Berwaldin kolmatta. Levyltä soitetut näytteet antoivat odottaa jännittävää musiikkikokemusta.
Muuten ei Teutschin esitelmään sisältynyt hajanaisia anekdootteja kummempia tiedonmurusia, mutta pitkän uran tehneen muusikon eläväistä kerrontaa on viihdyttävää kuunnella. Takahuoneissa ja kiertuetauoilla vietettyjen kahvihetkien aikana on monesta orkesterimuusikosta kouliintunut tarinankerronnan mestareita.
Kun kello löi kahdeksan, käveli Herbert Blomstedt orkesterin eteen innostuneena kuin partiopoika. Berwaldinsa hän johti ilman partituuria, ilman puikkoa, toiselta harteeltaan hieman ryhdikkäämpänä kuin toiselta.
Alun kvarttileikittely lupasi hyvää. Filharmonikkojen sointi oli huokoinen, maaginen ja erityisesti puupuhaltimet täydellisessä vireessä. Patarumpali Wieland Welzelsai hauskuuttaa yleisöä yllättävillä rummuniskuillaan.
Adagiossa saatiin ihailla ylellistä jousipintaa. Finaalista kehkeytyi oikea miekkailunäytös, jonka vasket ja patarumpu lyhyeen lopettivat. Puolituntinen teos on uusklassismia ennen uusklassismia. Se on hillitön sekoitus Mendelssohnia ja Bruckneria, joka voisi toimia pienemmälläkin jousistolla.
Berwaldissa soi kuitenkin jo selvät merkit siitä, miksi konsertti ei ollut pelkkä voitonkulkue. Fortissimoja kuultiin vain yhdenlaisia, Scherzossa jäivät Berwaldin kirjoittamat soittimien ryhmäkarkelot kovin sotilaallisiksi. Tässä Sinfonie singulièressa olisi paljon valoisuutta ja kepeyttä, mutta aina kun nuotissa luki forte, puskivat filharmonikkojen 28 viulua niin että aurinko pimeni.
Väliajan jälkeen soitetussa Antonín Dvořákin sinfoniassa nro 7 d-molli ongelmat kilpistyivät. Hitaan osan klarinettisoolo peittyi kakkosoboen säestysäänen alle. Keskitaitteen selloteema jäi ykkösviulujen ja puupuhaltimien säestysäänten jalkoihin. Ensimmäisessä osassa jatkoi käyrätorvi säestyskuviota niin kovaa että kuulija ei huomannut seuraavan teeman jo alkavan.
Dynamiikkaa ja balanssiin liittyvistä ongelmista huolimatta tarjosi konsertti hienoja musiikkielämyksiä. Esimerkiksi Finaalista teki orkesteri hillittömän hienon tiivistymän ilmaisuvoimaisine hidastuksineen ja levennyksineen. Ei syyttä Blomstedt loppukiitoksissa hehkuttanut puupuhallinsektiota, jossa tänä iltana soittivat Emmanuel Pahud, Albrecht Mayer, Wenzel Fuchs ja Stefan Schweigert.
Kahdesta sinfoniasta syntyi kutkuttava diptyykki siihen, mitä 1800-luvun säveltäjä saattoi kokoon keittää. Vuonna 1845 valmistunut Berwald osoittautui paljon modernimmaksi teokseksi kuin neljäkymmentä vuotta myöhemmin viimeistelty Dvořák.
Moderniksi paljastui myös Blomstedt - ohjelmasuunnittelussaan. Hän luottaa siihen, että konsertti voi toimia ilman solistia tai nokkelaa tyylikatrillia. Kunhan äänenvoimakkuudet säädetään harjoituksissa toimiviksi.
Kahdesta sinfoniasta syntyi kutkuttava diptyykki siihen, mitä 1800-luvun säveltäjä saattoi kokoon keittää. Vuonna 1845 valmistunut Berwald osoittautui paljon modernimmaksi teokseksi kuin neljäkymmentä vuotta myöhemmin viimeistelty Dvořák.
Moderniksi paljastui myös Blomstedt - ohjelmasuunnittelussaan. Hän luottaa siihen, että konsertti voi toimia ilman solistia tai nokkelaa tyylikatrillia. Kunhan äänenvoimakkuudet säädetään harjoituksissa toimiviksi.