Vuosi sitten Herrasmiehen päiväkirja ihmetteli keskeneräisenä avattua Pariisin Philharmonieta. Silloin rakennustelineet vielä kohosivat salin vierustoilla, istumarivien kirjaimet oli sutaistu tussilla maalarinteipille ja parven rappaus irvisti kuin sodan jäljiltä.
Nyt Philharmonie näyttää valmiilta, suorastaan kypsältä. Se on kuin astuisi keitettyyn munaan, kuumuudesta vääntyneen teräskattilan sisään. Edes Paavo Järven johtama Olivier Messiaenin Turangalîla-sinfonia ei onnistunut sekoittamaan kivettynyttä valkuaista keltuaiseen.
Yleisö näyttää löytäneen suuren salin, jonka konsertteihin kannattaa varata liput hyvissä ajoin. Se myös viihtyy siellä niin hyvin, ettei malta lopettaa kahvilassa aloittamaansa hyvää keskustelua Turangalîla-sinfonian rakkauslaulujen aikana.
Messiaenin mestariteoksen ohella kuulin siellä Philip Glassin umpi-ikävystyttävän konserton kahdelle pianolle Katia ja Marielle Labèquen soittamana. Silloin vieressä istuneet eivät tietenkään tarjonneet minkäänlaista keskusteluviihdykettä, istuivat vaan hiljaa ja seurasivat kun junavaunullinen terssejä toisensa perään kulki silmien edestä.
Philharmonien tarkistus on tehty, minä olen palannut Helsinkiin. Tosin pari blogijuttua on Pariisista vielä luvassa.
Merci, et à bientôt!
