 |
| Yleisö poistui sunnuntaina Don Giovannin ensi-illasta Helsingin Aleksanterinteatterista. |
Viikonloppuna käynnistyneillä Helsingin Juhlaviikoilla esittäytyi uusi suomalaisvetoinen oopperaseurue New Generation Opera, jonka tulkinta Mozartin Don Giovannista aloitti uuden luvun suomalaisen oopperan esitysperinteessä. Sunnuntain (18.8.2013) ensi-ilta Aleksanterinteatterissa oli raajat leväyttävä avaus, jossa perusaines - Mozartin oopperateos vuodelta 1787 - toteutettiin tinkimättömällä ammattitaidolla, minkä päälle yleisö sai huikeat kylkiäiset uuden tekniikan välittämää ilmaisua.
Näyttämön yläpuolella oli kaksi näyttöä, joille lavan tapahtumia sekä liikkuvilla kännykkäkameroilla että katsomossa ja aitiossa sijainneilla jalustakameroilla välitettiin. Lähikuvat, kekseliäät ohjausratkaisut ja leikkaustempo moninkertaistivat teatteri-ilmaisun mahdollisuudet. Onhan videota toki käytetty ennenkin, mutta näin saumatonta ja Mozartin musiikin uusiin ulottuvuuksiin vievää yhteisvaikutusta en ole aiemmin kokenut. Keskeneräisyyttä ensi-illassa vielä oli, mutta muutaman mustan ruudun tai solistin irtoamisen orkesterin temposta antoi mielihyvin anteeksi.
Nuoren solistiensemblen jäsenet osoittautuivat suvereeneiksi näyttelijöiksi myös lähikuvissa. Tätä tietysti nykyajan oopperasolisteilta vaaditaan DVD:ille ja elokuvateattereihin levittäytyneessä taidemuodossa. Ylitse kaikkien nousi nimiroolin esittänyt Waltteri Torikka, josta oli kuoriutunut hillittömän hullu Don Giovanni, käsillään lintumaisesti elehtivä mielipuoli, jonka ilmegalleriassa oli pelottavankin aidon tuntuista yönpimeyttä. Näillä kyvyillä hän voisi tehdä puheteatterin puolelta vaikka Hamletin! Liioittelen, mutta olenhan innoissani. Aarioista Deh, vieni alla finestra oli pianissimoissaan rohkea, mutta lumoava.
Tapani Plathanin ilme ja olemus olivat kuin luodut kyllääntyneeksi Leporelloksi. Kaksikon dynamiikka huipentui lopun illalliskohtauksessa, jossa lihasta ei enää laulettu, vaan sitä syötiin (olisiko ollut marinoitu kananreisi). Plathanin motiivia energiseen kiukkuun luetteloaariassa en täysin ymmärtänyt, ja lopussa hän tuntui säälivän isäntäänsä enemmän kuin omaa henkiriepuaan. Kaksikon välinen suhde on kieltämättä hankala, ja ehkä osa keskeneräisyyttä oli se, että muutama yksityiskohta ei katsomoon täydellisesti välittynyt. Plathanin bassoäänessä on mahtava jousitus, joten sen avulla kyllästyminen ja pelkurimainen tollous kyllä vahvistuivat.
Naisrooleista alusta loppuun saakka täydellinen oli ruotsalaisen Ida Falk Winlandin Donna Anna. Hänessä oli kaunista kaikki: ääni, tulkinta, silmät, vartalo… (Sallikaa minun kirjoittaa näin, kun kyseessä sentään on oopperahistorian eroottisin kappale!) Herranjestas, miten hänen ilmeensä ja olemuksensa kertoivat kaiken: ”maailma ympärilläni on hullu”.
Miehityksen täysosuma oli myös kokeneen Anna Danikin valinta Donna Elviraksi. Kun hän mustassa sadetakissaan ilmestyi lavalle, ei muuta nähnyt. Kunnioitan erityisesti sitä, miten hän selviytyi kauhistuttavasta äänen hetkellisestä menetyksestä vaikeassa In quali eccessi, o Numi -aariassa. En tiedä mikä syynä äänen sammumiseen oli, mutta Danik ei antanut ilmeenkään värähtää, vaan seisoi ylväänä loppuun saakka ja oikaisi pari kertaa alhaalta turvaan. Toivotaan että ääni seuraaviin esityksiin tulee kuntoon.
Hienot roolisuoritukset tekivät myös Nicholas Söderlund Masettona, Malin ChristenssonZerlinana ja Timo Riihonen Commendatorena. Joska Lehtisen Don Ottaviosta oli tehty turhamainen poikarukka, mutta vieläkin parempaa olisi ollut, jos aarioiden kuviot paikalleen osuessaan olisivat tukeneet koketeerausta.
Koko kolmetuntisen esityksen ajan yleisöä hemmoteltiin vielä sillä, että orkesterina oli Suomen paras Mozart-orkesteri, Tapiola Sinfonietta. Soitto oli moni-ilmeistä, tarkkaa, draaman kanssa täydelleen mukana elävää. Kuunnelkaa vaikka Zerlinan aarian Batti batti sello-obligatoa. Kapellimestari Ville Matvejeff sai jo muhkeista ensimmäisistä soinnuista lähtien olon epäuskoiseksi: näinkö hyvä olikaan Aleksanterinteatterin akustiikka?
Erik Söderblomin kekseliäs ohjaus käytti koko teatteritilaa monipuolisesti hyväksi ja sisälsi monia hulvattomia kohtauksia, kuten maalaisten toopetanssin ja paloesiripun yllättävän laskeutumisen. Loppumoralisoinnin aikana yleisöön laskeutui röykkiö pinkkejä ilmapalloja. Janne Suutarisen taitavasti ohjaaman videototeutuksen eteen oli nähty vaivaa - laulajien asemointi ja Janne Teivaisen valaistus toimivat kuvien kanssa erinomaisesti, samoin kuin Markku Kunnarin lavastus ja Sari Salmelan puvut, joiden vaihtelusta tuli oma herkullinen tarinansa.
New Generation Operan Don Giovannilla on tällä viikolla vielä kolme esitystä. Minulle kokemus uudisti tapaa havainnoida tätä klassikkoteosta. Ensi-iltayleisö palkitsi esityksen huutokuoroilla ja moni nousi seisaalteen taputtamaan.