Nobel-illallisen kohokohta: John B. Gurdonin puhe

December 12, 2012, 10:44 am

Lääketieteen Nobel-voittaja 2012, Sir John B. Gurdon. Kuva: Bengt Nyman.

Maanantaina Tukholmassa vietettiin taas Nobel-juhlaillallisia. Yleisesti illallinen on tylsä kokonaisuus rutinoitunutta edustamista ja banaaleja ohjelmanumeroita, mutta huipennusta kannatti muutaman tunnin odottaa: juhlapuheista parhaan piti lääketieteen Nobelin voittanut John B. Gurdon, jossa hän rauhallisella äänellä kertoi sammakoista. Puheen voi katsoa Ruotsin tv:n nettipalvelusta (puhe alkaa kohdassa 2:16'40").

Puheen tekstin voi lukea täältä.

Viihtyisiä hetkiä!

↧

Mikä on paras jouluosteri?

December 23, 2012, 3:33 am

≫ Next: Miten pukeutua Tristan ja Isolde -televisiointiin?

≪ Previous: Nobel-illallisen kohokohta: John B. Gurdonin puhe

Sopraano Anu Komsi.

Suomen tiedotusvälineet ovat taas unohtaneet erään joulun tärkeimmistä tarjoomuksista. Ovatko osterit toimittajille niin itsestään selvä asia, että suurimmissa päivälehdissä ja valtakunnanradiossa puhutaan vaan kinkuista, kankuista ja huonoista punaviineistä? Onhan joulunviettäjän tärkeä saada tieto siitä, tuleeko sesongin paras nilviäinen tällä kertaa Ranskasta vai Ruotsista. Järjestin itselleni osterimaistajaiset todellisten asianharrastajien, Osterin ystävät ry:n kanssa.

Mukaan osterimaistajaisiin kutsuin maan kaunisäänisimmän osterinystävän, sopraano Anu Komsin, jolla on tapana juhlistaa ensi-iltoja raaoilla nilviäisillä. Erikssonin kalatukussa meidät ottaa vastaan yhdistyksen puheenjohtaja Kaj Sarpaneva, varapuheenjohtaja Martin Söderström ja sihteeri Rilla Koskenseppä. Saapuessamme paikalle opetuskeittiön hellalla porisee toinen maistelun vinaigretteistä. Syötäessä raakoina osterit voi maustaa vain sitruunamehulla, mutta varsin herkullisia lisukkeita ovat myös mausteiset vinaigretit, joiden valmistamiseen voi käyttää vaikkapa korianteria tai punasipulia. Kun vinaigretit laitetaan jäähtymään, Söderström aloittaa osterikeiton valmistuksen shalottisipulilla ja voilla.

Jos joulupöytään saapuu ennakkoluuloisia sukulaisia, Sarpaneva vinkkaa, että osterit kannattaa silloin tarjota tunnetulla Rockefeller-reseptillä gratinoituna. Osterikeitto on myös hyvä vaihtoehto, tosin raa’an osterin ainutlaatuinen maku molemmilla tavoilla häviää.

Osterit kannattaa tarjota jääpedillä.

Kun keittopohja porisee, Söderström ottaa jääkaapista puulaatikoita, joissa tuoreet osterit matkustavat näyttävien merileväkimppujen seassa. Sen jälkeen Söderström, osterinavaamisen hallitseva pohjoismaiden mestari, vetää vasempaan käteensä hanskan ja tarttuu oikealla kaksiteräiseen osteriveitseen. Kahdentoista osterin avaaminen käy nopeasti ja näyttää helpolta. Se ei kuitenkaan ole sitä, kuten pian Anu Komsin kanssa saamme kokea.

Osteri kannattaa asettaa pöytää vasten, jossa sitä pidellään vasemmalla kädellä. Osteriveitsi työnnetään osterin saranapuolelle 45:n asteen kulmassa ja hivutetaan sisään. Kun napsaus kuuluu, veistä voi alkaa siirtää kuorten välissä niin että se avautuu kokonaan. Tärkeää on että osterit pidetään koko ajan oikein päin: niin kutsuttu ”köli” eli jykevämpi puolisko alaspäin. Toinen avaustapa on työntää veitsi kello kolmen kohtaan, jossa osterilla on iso lihas (en muista oliko se sulkijalihas vai se lihas, jolla osteri on kiinnittynyt kuoreensa).

Osterin ystävät ry:n nimikko-osteri on suuri Tsarskaya, jonka kerrotaan olleen tsaarin lempilajike. Sen maku on voimakas, öljyinen ja tasapainoinen. Toinen erittäin hyvä on kuuluisa ranskalainen Gillardeau, jossa on ihanan raikkaita mineraalisia sävyjä. Maistelun voittajaksi selviytyy kuitenkin ruotsalainen villinä kasvava Belon. Se on muodoltaan pyöreämpi ja maultaan suurenmoinen. Se on myös koko maistajaisten kallein lajike.

Juomaksi ostereiden kanssa sopii samppanja, mutta yllättäen myös tumma olut (kuten Murphys), jota suositaan Irlannissa.

Kuuntele Hienostelua osteritunnelmissa Tapaninpäivänä klo 11.00 YLE Radio 1:ssä ja sen jälkeen Areenassa 30 päivää.

Martin Söderströmin osterikeiton resepti:

2kpl salottisipulia

3kpl valkosipulikynttä

4kpl timjaminoksaa

2 rkl Maizena-jauhoja

2dl tummaa olutta

5dl kalalientä

1dl kermaa

12kpl osteria

2 rkl voita

Kuullota sipuli ja valkosipuli voissa pehmeiksi. Liuota Maizena olueen ja kaada kattilaan. Hauduta puolet nesteestä pois, lisää kalaliemi ja timjami. Hauduta hetki. Lisää osterin lihat ja kerma, anna hautua vielä hetki. Soseuta ja siivilöi.

Anu Komsi, Rilla Koskenseppä, Kaj Sarpaneva ja Martin Söderström.

Musiikit:

Delftin Nieuwe Kerkin kellosävelmä.

Ranskalainen kansansävelmä: Kolmen kuninkaan marssi. Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lapsikuoro, joht. Heikki Saari.

Kansansäv: Aba heidschi bumbeidschi. Wiener Sängerknaben, joht. Peter Marschik.

Anonyymi 1200-luvulta ja Alfonso el Sabio: Non pode prender (Cantiga de Santa Maria nro 78). Antequera.

Monteverdi: Magnificat nro 2. Cantus Cölln, joht. Konrad Junghänel.

Cottrau: Sankta Lucia. Anu Komsi.

Ranskalainen kansansävelmä: Il est né le divin enfant. Lontoon kuninkaallinen filharmoninen orkesteri, joht. John Rutter, Anne Sofie von Otter, mezzosopraano, Ulf Forsberg, viulu, Markus Leoson, marimba, Georges Schmitt, panhuilu, Bernard Struber, urut, ja Roberto Alagna, tenori.

↧

Miten pukeutua Tristan ja Isolde -televisiointiin?

January 2, 2013, 2:42 am

≫ Next: Skandaali Lappeenrannan laulukilpailuissa

≪ Previous: Mikä on paras jouluosteri?

Pukuni Tristan ja Isolde -televisioinnissa.

Vaikka vuosiluku 2013 tuntuu närkästyttävän uudenaikaiselta, kannattaa sitä kuitenkin juhlia tasan 200 vuotta sitten syntyneen Richard Wagnerin merkkivuoden tähden. Wagner oli yksi 1800-luvun pahimmista hienostelijoista. Hän rakasti pehmeitä materiaaleja, silkkisiä tohveleita, baskereita ja huiveja ja nuuhki ranskalaisia parfyymeja. Ylellinen elämäntapa ajoi Wagnerin velkoihin, joista hänet pelasti oopperahullu Baijerin kuningas Ludvig II.

Wagnerin elämäntyylistä kertoi kiinnostavia yksityiskohtia musiikkitieteen professori Eero Tarasti 2.1.2013 esitetyssä Hienostelua-ohjelmassa, jonka voi kuunnella täältä.

Richard Wagner -juhlavuosi tarjoaa paljon hänen musiikkiaan tv- ja radiokanavilla. Suomen Yleisradion Teema-televisiokanava esittää sunnuntaina 6.1.2013 klo 10.00 Helsingin juhlaviikoilta taltioidun Tristan ja Isolde -oopperan, jonka juontajana minulla oli ilo toimia.

Mietin pitkään, miten tehtävää varten voisi pukeutua. Koska kyseessä on matinea-esitys, valitsin yhdistelmäpuvun harmaat housut ja mustan takin, jonka italialainen Ermenegildo Zegna on valmistanut mittojeni mukaan. Malli on muutaman vuoden vanha, joten takin käänteet ovat ehkä nykymakuun turhan leveät.

Solmion valinta olikin hankalampi kysymys. Päädyin tilaamaan sen lyonilaisesta silkkikutomosta André Claude Canovalta, jota voin lämpimästi suositella. Jotain kotoistakin oli saatava mukaan, joten pochette (taskuliina) on ruotsalaisen Stenströmin valikoimasta - kuten myös paita, jossa on tarkoituksellisesti puoli tuumaa liian iso kaulus kuristavan tunteen välttämiseksi.

Oopperan kotikatsomossa voi noudattaa pukukoodia, johon kuuluu jotakin lämmintä, kuten vaikka silkkinen kotitakki. Aamumallin voi vaihtaa iltapäivämalliin toisella väliajalla. Juomaksi tarjoillaan samppanjaa ja Wagnerin suosimaa kasvisruokaa. Lihavaihtoehdoksi käyvät makkaraperunat. Rakkausdueton aiheuttamat kyyneleet kuivataan puuvillaisilla liinoilla.

↧

Skandaali Lappeenrannan laulukilpailuissa

January 10, 2013, 12:08 pm

≫ Next: "Pelkkää asiaa jatkossa, kiitos!" ja muuta yleisöpalautetta

≪ Previous: Miten pukeutua Tristan ja Isolde -televisiointiin?

Lappeenranta.

Viime sunnuntaina olin toimittamassa Lappeenrannan laulukilpailujen finaalia suoraan tv-lähetykseen. Kaikki yhdeksän finalistia olivat erittäin sympaattisia ja lahjakkaita nuoria laulajia, joiden tunnelmia takahuoneessa oli ilo seurata. En olisi kuitenkaan arvannut, että tekemäämme tv-ohjelmaan pesiytyy skandaali: suklaa.

Halusimme tv-ohjelmassa näyttää kilpailijain rentoutumista ja ilonpitoa vapaa-aikana, joten järjestimme pienen renkaanheittokisan konserttisalin aulaan. Sellaisen näyttäminen närkästytti joitakin, sillä onhan tavatonta jos klassisen musiikin ohjelmassa näkyy karkelointia. Omasta mielestäni jännittävä renkaanheitto nousi poeettiselta sisällöltään monen keskinkertaisen oopperalibreton yläpuolelle.

Palkinnoksi renkaanheittokilpailuun kävin ostamassa suklaalevyjä läheisen kauppakeskuksen marketista, sillä olihan Lappeenrannan laulukilpailujen alkuvuosina annettu palkinnoksi maineen ja kunnian lisäksi suklaata.

Lappeenranta.

Kun ostamani suklaalevyt tulivat julkisuuteen, nousi äläkkä. Olin nimittäin ostanut Maraboun suklaata, jonka rasistit tietysti haluaisivat kieltää, koska se tulee Ruotsista. (Vaikka se on hyvää.) Monen mielestä olisi pitänyt ostaa toista merkkiä: Fazerin suklaata, perusteena yrityksen kotipaikka Suomi. Perustelu on erikoinen tv-ohjelmassa, joka pääosin koostuu eri puolilla Eurooppaa sävelletyistä musiikkikappaleista. Sitä paitsi jos olisin Ruotsin kansalainen, minun pitäisi ostaa kotimaista. Ja pakkohan palkintosuklaata oli ruudussa näyttää, koska itse kahden minuutin seremonia oli ikään kuin osa illan draamaa.

Kohu ei Marabouhun päättynyt, vaan seuraavaksi minua epäiltiin tuotesijoittelusta. Sehän on tapa, jossa Marabou maksaisi ohjelmantekijöille rahaa heidän suklaansa näyttämisestä. Mutta minulla on kuitti tallella, ostin suklaat omalla rahalla. Ja tuotemerkit saavat nykyään Yleisradiossa näkyä (jopa ruotsalaiset).

Välillä tuntuu, että klassisen musiikin ohjelmia on vaikea tehdä, kun kohu nousee suklaasta ja kesäpelistä. Pääosa ohjelmasta oli kuitenkin oopperalaulua, joten katsokaa lähetystäältä.

Ai niin, Anna Immoselle ja Reetta Haavistolle olisi mielestäni pitänyt antaa joku palkintosija.

Lappeenranta-salin pukuhuonejärjestelyjä.

↧

"Pelkkää asiaa jatkossa, kiitos!" ja muuta yleisöpalautetta

January 13, 2013, 11:10 am

≫ Next: Ottaisiko laulavan lemmikin?

≪ Previous: Skandaali Lappeenrannan laulukilpailuissa

Todiste ruotsalaisen suklaan ostamisesta.

Teoksesta Hieno mies (Brummell & Co 1926, 92.)

”Sanasodassa on parasta vihan leimahtaessa tuleen lukea itsekseen ’Isä meidän’ kolmeen kertaan, ennenkuin sanoo mitään. Ja on parasta antaa yön kulua, ennenkuin ryhtyy toimiin. Se vaikuttaa rauhoittavammin kuin bromi tai piimä, jota viimeksimainittua myöskin suositellaan.”

Klikkaa alta "Lire la suite / Lue lisää" lukeaksesi Hienostelua-ohjelman saamaa yleisöpalautetta.

Kiitos ohjelmasta Hienostelua. Pidin siitä kovasti. (30.5.2012)

Eikö ole niin, ettei Ylessä saa mainostaa? Radio 1:stä tuli ohjelma, jossa keskusteltiin olutmerkeistä ja myös nimet mainittiin. Tämähän on ilmiselvää mainostamista, joka ei todellakaan käy laatuun Ylen kanavalla. (30.5.2012)

Kiitos mukavista Hienostelua-ohjelmista! Vanhassa Ylessä Pauli Henriksson opetti entisenä laivaradiosähköttäjänä minulle, että laivassa ei ole kerroksia vaan kansia eikä ikkunoita vaan valoventtiilejä. Hyvää jatkoa! Terveisin Arto Särkkä (30.5.2012)

Mikä on "Herrasmiestoimittajan" ja YLE Klassinen musiikin suhde? Juttu on naistenlehtitasoa, jopa ali. Itse voin panna pökköä pesään vain Saarisen suhteen, mutta jutun tyyli on yököttävä. "Kriitikko" puhuu etupäässä teknisistä ratkaisuista. Miksi? Koska hän ei koe mitään? Saarisen teos nousee epäilemättä taiteiden huippuihin. Riitta Repo 31.8.2012.

Milloin ohjelma uusitaan? Tietoa ei löydy mistään. (5.9.2012)

Janne Koskiselle kiitokset Hienostelua ohjelmasta! Päivö Parviainen viime viikolla oli valloittava vieras. Janne Koskinen kulkee omaa tietään rohkeasti - huolimatta esinaisen ohjeista... Hyvää jatkoa ohjelmalle edelleen, ja kauan eläköön hienostelu! Hyvää ohjelmasyksyä toivottaa tyytyväinen radioriippuvainen Joensuusta (10.9.2012).

Kiitos mielenkiintoisesta ohjelmasta ihmeelisen ja rikkaan elämän välähdyksistä, sekä kauniin koskettavasta musiikista! Tuleekohan ohjelma joskus uusintana? Onko mahdollista ostaa ohjelmaa tallenteena? "Valoisaa" syksyä toivotellen Sinikka Hännikkälä (8.9.2012).

Viimeisimmät kaiut musiikista jäivät soimaan sydämeeni - JA KOKO OHJELMA!! ...siis koskien ohjelmaasi Hienostelua Päivon kera :) Unohtumaton Ohjelma!! En osaa kyllin kiittää (toivonpas että moni muu kiittää myöskin sinua juuri tuosta nimenomaisesta ohjelmasta ja tekeesen hurjan paljon paremmin kuin allekirjoittanut)! Ihailen tosi paljon taitoasi kohdata vanha lähetyssaarnaajaveteraani - niin lämpimästi ja kunnioittavasti ja kuunnellen tarkalla sydämellä kaikki "vivahteet" - Aivan Upea Tuntinen, joka ei unohdu - sanoopa tuottajatäti mitä sanoo :) ...loistavaa sanaleikkiä huumorin kera alkuun ja loppuun! Terveiset ja kiitokset hänellekin! Jatka samaan tyyliin - jäit sinäkin Päivön kera sydämeeni!! Syysterveisin, Rauhalan Anna-Liisa Kannuksesta, innokas fanisi :) P.s. muistathan viheriä tee ja aamuvoimistelut ja kaukomatkat :) (19.9.2012)

Eilen tuli ohjelma, jossa puhuttiin taiteesta. Muuten lähetys oli erittäin mielenkiintoinen, mutta nais- ja miestoimittajan välillä käyty vihjaileva puhu niskakarvojen tutkimisesta ja muu seksiin viittaava replikointi oli äärimmäisen tökeröä ja ärsyttävää. Pelkkää asiaa jatkossa, kiitos! En ylipäätään ymmärrä, miksi joka paikkaan - varsinkin tv:n puolella - pitää nykyisin tunkea seksiä. Nuoret ovat muutenkin häiriintyneitä ja joka tavalla sekaisin, tämä jatkuva seksin tunkeminen ohjelmiin ei varmaankaan asiaa auta. (20.9.2012)

Nyt oli "pakko" kirjoittaa, kun jo kauan on ärsyttänyt Hienostelua-ohjelman "esimies" ! Janne Koskisen (toivottavasti toimitt nimi oikea ) Hienostelua ohjelma on ihan kiinnostava ja kuunneltava, mutta sitten se iso mutta, se mukamas esimies, se on huono vitsi, mauton. Ohjelma paranee, kunhan typerät esimies-vitsit jätetään pois. kiitos ja terveisin (26.9.2012)

Haluan kiittää Radio Yle 1 "Hienostelua"-ohjelmasta, erityisesti jaksosta, joka kertoi Päivö Parviaisesta! Kiitos kiitos kiitos! (3.10.2012)

Hienostelua: Syntymäpäiväkahvilla satavuotiaan Päivö Parviaisen kanssa. Toivomme uusintaa, oli niin mahtava ohjelma. (14.10.2012)

En voi käsittää,miten ohjelma Hienostelua on voinut saada paikan esitettävien ohjelmien joukossa. Jos Ylellä on tosiaan tarkoitus saada kuulijat suuttumaan ja pahalle päälle, niin laittakaa vaan tulemaan Hienostelua ohjelmaa siinä karjuvine eukkoineen. Aivan käsittämättömän huonolla maulla toteutettu ohjelma ja taattu on, että jos ei tajua laittaa radiota kiinni ennen ko ohjelman alkua, on huono olo taattu. Ei ole hyvän käytöksen ja radioetiketin mukaista laittaa sellaista pauhaavaa akkaa ohjelmaan, jota kuunnellaan keskellä päivää. Jos tätä p**kaa on pakko laitta tulemaan niin vaihtakaa sen esitysaika jonnekin keskiyölle. Ja tosiaan. Sitä saa mitä tilaa. Siksi en edes yritä saada viestiäni fiksuun muotoon vaan laitan tulemaan just sillä tunteella, jonka Hienostelua ohjelma minussa herättää. (30.10.2012)

HIENOSTELUA 31.10. palaute: olen Janne Koskisen ja Hienostelua-ohjelman "fani", joten siis tänäänkin asetuin mielenkiinnolla kuuntelemaan Sotheby- huutokauppaohjelmaa.Mutta voi voi! Ohjelman aluksi Koskinen haastatteli "asiantuntijana" naishenkilöä, joka kertoi vastikää siirtyneensä alalle hevoskasvatuksen piiristä jonkin lehti-ilmoituksen kautta!! Olen tottunut siihen, että kun yle 1:n ohjelmissa haastatellaan asiantuntijoita, he myös alansa tuntevat. Tämä naishenkilö sanoikin suoraan olevansa vasta harjoittelemassa taidehuutokaupan alaa. Olisiko Suomesta ollut mahdollista löytää yhtäkään taidehuutokaupan alaa paremmin tuntevaa henkilöä kuin tämä hevosasiantuntija? Uskoisin Janne Koskisen olleen yhtä hämmentynyt kuin itsekin olin. Kaikkea hyvää Hienostelulle ja Jannelle ! (kirjattu: 31.10.2012)

Erityiskiitos hienostelua-ohjelmasta Janne Koskiselle. Jokaisesta ohjelmasta löytyy huumoria ja hauskuutta, mutta silti tietty "TYYLI". ;) (1.11.2012)

Hyvä Yle ykkönen, Yle ykkösen sunnuntaina klo 14 alkava ohjelma, jossa saamme kuulla miten naispuolinen päätoimittaja panee huokealla miespuolista toimittajaa. Ennen ohjelmapaikalla oli Risto Nordellin laadukas ohjelma. Mikä mahtaa olla tämän ohjelman sanoma kuulijalle. Onko se, että miehet ovat tyhmiä rassukoita vai se, että kun ei kotona riidellä, niin on hyvä tuoda riitaa radioon sunnuntai-iltapäivänä noin niin kuin opiksi ja ojennukseksi. Mielestäni ohjelma on ala-arvoinen. Teitenkin radion voi sulkea tai valita toisen kanavan, eihän kaiken pidä miellyttää kaikkia. Tällainen sanailu ei ole hupia eikä ainakaan kulttuuria. (6.11.2012)

Sketsit eivät sovi ohjelman alkuun eikä loppuun. Muuten ohjelma on kaikin puolin mukava. (13.11.2012)

Kiitos Janne Koskisen Hienostelua ohjelmasta. Kanssakäymiset "esimiehen" kanssa ovat hauskoja välipaloja! Ohjelmiin on valittu hyviä aiheita ja kiinnostavia henkilöitä. Keskiviikon 14.11.2012 ohjelma gemmologi Rauno Nuotiosta oli todella vangitseva - muut hommat aivan unohtuivat sitä kuunnellessa. Toivottavasti ohjelmasarja jatkuu vielä keväälläkin! (16.11.2012)

Oon tykänny sun "Hienostelua" - jaksoista, paitti en siitä esimiehestä joka huutaa rumasti. Olet pystynyt kaivautumaan siihen Suomeen, mikä on marginaalissa ja ah kyllä arvokasta. (21.11.2012)

Herrasmiestoimittajan, Hienostelua on mieleistä kuunneltavaa, kiitos toimittajalle Janne Koskinen. Ohjelma on muuten hyvä, mutta kun ääneen tulee ns esimies, on kiire sulkea radio. Niin typerän esimiehen rooli pilaa muuten hyvän ohjelman. nimimerkki " kuuntelija Tampereelta" (21.11.2012)

Juuri nyt on alkanut "Hienostelua"-ohjelma. Olen kovasti pitänyt ohjelmasta, mutta viimeaikoina on harmittanut sketseihin liitetyt kaksimieliset jutut. En tiedä enkö ennen huomannut sellaista vai onko muutos tullut vasta myöhemmin. Ohjelman sisältö on ollut mielestäni todella antoisa ja sketsinkin ihan mukavia kun ovat "tavallisia" hauskoja. Surettaa, että nykymuotinen "pieni rivous", seksi yms. saa jalansijaa jo YLE Radio 1:n hyvissä ohjelmissakin! (28.11.2012)

Janne Koskisen ohjelma Hienostelua on erittäin hieno. Ohjelmaan on liitettu loppuun mielestäni seksuaalista häirintää esittelevä osio. En pidä siitä. (28.11.2012)

Hienostelua 6.12.2012. Viesti: Sydämen pohjasta tuleva kiitos itsenäisyyspäivän ohjelmasta - kuuntelimme kyyneleet silmissä rovasti Parviaisen kiinan kieltä ja lauluakin sekä todellisen suomalaisen sankarin tarinaa! (12.12.2012)

Hei, kaikissa ohjelmissa missä Janne Koskinen: minkä vuoksi siellä välissä huutelee joku nainen ja "määräilee" Jannea? Tietysti tämä tällainen on ajan kuvaa (on hienoa määräillä miehiä ja äkäillä), mutta tuleeko sitä vielä radiossa korostaa. Toivoisin kovin hartaasti, että ymmärtäisitte jo lopettaa tämän niin bakteerien tavoin levinneen taudin medioissa, että korostetaan toimittajia, kun pitäisi pysyä asiassa. Jos toimittajien mielestä jutut ovat jotenkin yleisöä kiinnostavia (siis teidän sisäpiiri höpinät) niin olette erehtyneet pahoin. Tiedän, etten negatiiviseen palautteeseen saa vastausta, eikä teidän sitä tarvitse edes tehdä. Kunhan elän toivossa, että heräisitte jo tästä taudista. Ei muuta. (19.12.2012)

Janne Koskinen tekee kiinnostavia ohjelmia otsikon "Hienostelua" alla. Mutta miksi kuulijoita aliarvostava lässyttävä kehyskertomus ja varsin omituinen otsikko? (19.12.2012)

↧

Ottaisiko laulavan lemmikin?

January 16, 2013, 5:28 am

≫ Next: Att köpa gamla ikoner i Helsingfors

≪ Previous: "Pelkkää asiaa jatkossa, kiitos!" ja muuta yleisöpalautetta

Caniche eli villakoira.

En ole koskaan pitänyt itseäni soveliaana henkilönä lemmikinpitoon. Epäsäännöllinen elämä, vaihtuvat ihmissuhteet ja matkustelu koituisivat ennen pitkää minkä tahansa eläimen kohtaloksi. Ainoastaan akvaarioon voisi pulauttaa hitaasti liukenevan ravintomöykyn ja lentää sen jälkeen viikoiksi kesäasunnolle. Akvaariota jännittävämpää on silti jääpalojen leikki camparilasissa.

Viime aikoina olen tullut toisiin aatoksiin. Eikö elämässä menestymisen este olekin lemmikittömyys? Vai onko jossain päin maailmaa valtionpäämieheksi edennyt henkilö jolla ei ole kotieläintä? Sitä paitsi ylhäisaatelinen talvisali suorastaan vaatii sisäänsä jotain lämmintä, karvaista ja liikkuvaista.

Lähdin selvittämään, minkälaista olisi akustoida olohuone papukaijalla. Nehän ovat laulutaitoisia, joten iltojen ratoksi voisimme yhdessä hyräillä Beethovenin myöhäiskvartettoja. Kovin värikäs ei papukaija saisi olla, koska muuten se kilpailisi liikaa isännän taskuliinan ja empire-tapettien kanssa. Onneksi on olemassa myös harmaapapukaija.

Helsingin Lemmikkimessuilla tapasin Naken, jonka isäntä Tapio Korpi vaikutti sympaattiselta herralta. Pääsin Tapion ja Pirjon kotiin seuraamaan, miten elämä jakon eli harmaapapukaijan kanssa sujuu.

Koko tapaamisen ajan Nakke oli hyvin varautunut. Se pörhisteli höyheniään, tuijotti, naksautteli ja ujelsi. Sen laulua sain ihailla vain videoilta, sillä se ei käskemällä esiinny. Naken ohjelmistoon kuuluvat sävelmät Kwai-joen sillalla ja Popsi popsi porkkanaa, mutta ehkä oman papukaijan saisi koulutettua klassisempaan musiikkiin.

Papukaijan kanssa voi myös matkustaa. Kuljetushäkissä Nakella on oma valaisin, joka estää sitä nukahtamasta, sillä jos lintu nukahtaa, sen jalat lukkiintuvat ja se saattaa pudota häkin pohjalle.

Lopuksi ymmärrän, etten voisi kuitenkaan ottaa papukaijaa lemmikiksi. Sillä on nimittäin taipumus tutustua ympäristöön nokallaan järsimällä - rakastan liian paljon huonekalujani.

Kai se niin on, että lemmikittömät eivät menesty elämässä, mutta kumpi on syy ja kumpi seuraus?

Kuuntele tästä minkälaista oli tapaaminen Naken kanssa.

Musiikit:

Telemann-Maute: Presto sinfoniasta G-duuri. Ensemble Caprice, joht. Matthias Maute.

Telemann: Vivace sonaatista C-duuri. Michala Petri, nokkahuilu, ja Pinchas Zukerman, viulu.

J. Chr. Bach: Allegro pianokonsertosta Es-duuri. Anastasia Injushina, piano, ja Hamburger Camerata, joht. Ralf Gothóni.

Raitio: Joutsenet. Sinfonia Lahti, joht. Osmo Vänskä.

Kollo-Uhlenius-Frey-Numminen: Papukaijani ei syö kovia munia. M. A. Numminen, laulu, ja Jani Uhleniuksen orkesteri.

Alford: Colonel Bogey. Boston Pops, joht. Arthur Fiedler.

↧

Att köpa gamla ikoner i Helsingfors

January 27, 2013, 8:39 am

≫ Next: Oikea rannekello oikeaan tilanteeseen vasempaan ranteeseen

≪ Previous: Ottaisiko laulavan lemmikin?

Akseli Kemppainen i sin butik.

Låt mig börja med att be om ursäkt, för inte har skrifvit på en tid - har nämligen haft så brottom både på byrån och på Esbo Musikinstitutets 50-årsfirandet, som a propos var en mycket känslorik kväll i Tapiolasali på torsdagen. Ni kanske märker, att jag inte den här gången skrifver på finska (hehee) utan på svenska, som jag har ingenting att göra med. Svenskan är åt mig ett helt främmande språk, men en mycket kär fritidsintresse. Så att alla ni som kan det bättre, och ni finns säkert många, var vänliga och ge mig alla möjliga stöd och korrigeringar i slutet av den här blogginlägg:) Tackar.

I dag var jag på stan för att försöka se några filmer i Docpoint-festivalen, som är på gång i Helsingfors. Men tusen också, på biljettkassan fick jag veta att både Slavoj Zizek -filmen och filmen om bin (sic) var slutsålda! Så blev det ingen Zizek den här söndagen, men i stället kan jag nu rekommendera ett radioprogram av Kalle Haatanen om honom och hans filosofi. Det kan lyssnas här.

Så blev det bara en hemmakväll, men det gör ingenting, för jag har skaffat mig en väldig fin ikon att titta på och mysa på köksbordet. Många gånger har jag afvundsjukt spasterat i Amos Andersons konstmuseum och beundrat hans egen privatkapell - nuförtiden är lägenhetena så dyra i Helsingfors, att bara få egentligen kan skaffa sig en privatkapell, men lyckligtvis finns det ett alternativ: ikoner.

För att få veta mera om ikoner, gick jag till butiken som heter Art Baron i Fredriksgatan, där jag umgicks med en sympatisk ung herr Akseli Kemppainen. Han visade mig olika ikoner och berättade om deras bakgrund. En liten resikon kan man köpa med bara femtio euro, men de dyraste i butiken var värd flera tusen. Och med allra högsta priser kan man säga himlen vara gränsen…

Till slutet skaffade jag mig en vacker vacker folksikon från slutet av 1800-talet. Där finns det många helgonen, bland andra Pelagia och Gurij, och förstås Jesus Kristus uppe i himlen. Färgarna är utomordentligt snygga nyanser av ljusblå, grönt och rött.

Programmet om ikoner (på finska) kan ni lyssna här (YleArenan)

Och om det ännu inte blev klar, är lika främling med den ortodoxa kyrkan så som att vara svenskspråkig.

Musik:

Matteis: La Dia Spagnola. Lautten Compagney, dir. Wolfgang Katschner.

Gal: Preludium. Leon McCawley.

Mozart: Ouvertyr ur operan Enleveringen ur seraljen. Concerto Köln och Sarband, dir. Andrea Keller.

Bruch: Kol Nidrei. Misha Maisky och Orchestre de Paris, dir. Semjon Bytshkov.

Vysotskij: Visan om själavandringen. Vladimir Vysotski och Melodija, dir. Georgi Garanjan.

Mendelssohn: Final ur symfonin nr 5 D-dur ”Reformationssymfonin”. Radions symfoniorkester, dir. Roger Norrington.

↧

Oikea rannekello oikeaan tilanteeseen vasempaan ranteeseen

January 28, 2013, 6:40 am

≫ Next: Laitetaan ruokaa Giuseppe Verdille

≪ Previous: Att köpa gamla ikoner i Helsingfors

Tietokirjailija ja kelloasiantuntija Joona Vuorenpää.

Herrain rannekellot ovat aihe, joka vaatisi pitempiaikaista opiskelua ja perehtymistä. Rannekellojen arveltiin jo katoavan, kun kaikki vilkuilivat ajankulua matkapuhelimistaan, mutta se on pötypuhetta, sillä ajannäyttäminen on vain yksi rannekellon tehtävistä. Ennen kaikkea se on koru, arvoesine, kiehtova mekaaninen laite ja puheenaihe. Jotkut sanovat, että se on miehen ainoa koru, mutta sehän nyt ei pidä paikkaansa, sillä kuuluuhan koruvalikoimaan myös solmioneula, mansettinapit, klubitakin kultanapit, miekka, tohtori-, sinetti- ja vihkisormukset sekä tussie mussiet eli rintakukan pidikkeet. Rannekello on näistä yleensä kallein ja niitä voi kernaasti olla useampia, toisin kuin vaikka vihkisormuksia.

Tapasin suomalaisen kelloasiantuntijan, Kellomies-kirjan kirjoittajan Joona Vuorenpään, jonka elämästä paljastui myös sellonsoiton opintoja - minkä jälkeen kunnioitin häntä vieläkin enemmän. Haastattelussa Joona Vuorenpään ranteessa oli erittäin harvinainen Omega Speedmaster II, vuoden 1969 ensimmäistä sarjaa, jonka hän löysi suomalaiselta kellokauppiaalta huonokuntoisena.

Vuorenpään mukaan herrasmies pärjää hyvin kolmella rannekellolla, mutta useampikin malli tulee tarpeeseen. Hän puolusti sivistyneesti myös kvartsikelloja, jotka ovat kuulemma huoleton valinta halonhakkuuseen. Onneksi itselläni on moderni keskuslämmitys.

Mekaanisten rannekellojen hinnat lähtevät tuhannen euron tietämiltä, joten kellokokoelmaan saa helposti kulumaan yli kymppitonnin rahaa. Se on silti kannattava investointi, sillä laatukellon jälleenmyyntiarvo on hyvä, erityisesti jos sitä vertaa autoon.

Miehen tarpeellisin ostos on puvun kanssa sopiva kello, jossa on usein jalometallikuori sekä alligaattorin- tai krokotiilinnahkainen ranneke. Lentäjänkello puolestaan on hyvä keskustelunherättäjä vaikka lentoemäntien kanssa: perinteisellä lentäjänkellolla voi laskea polttoaineen kulutuksen.

Kelloalalla on silti jonkinlainen imago-ongelma. Kuuluisia kellomiehiä ovat nimittäin Silvio Berlusconi, Dmitri Medvedev, Vladimir Putin sekä öljyemiirit. Valmistajien tulisi nyt lahjoa sellaisia herroja, jotka sopivat nuorisolle esikuvaksi. Barack Obamakin on tullut kuuluisaksi siitä, että hänellä on ranteessaan halpa kvartsikello, josta tosin sittemmin on tullut haluttu malli.

Kuuntele Joona Vuorenpään haastattelu Hienostelua-ohjelmasta 30.1.2013 - puhetta herrain rannekelloista.

Bonusvinkki: Katso Sveitsin ranskankielisen tv:n juttu suomalaisesta kellosepästä Kari Voutilaisesta.

Musiikit:
Ruffo: La Gamba. Hesperion XXI, joht. Jordi Savall.
Ligeti: Capriccio nro 1. Pierre Charial, posetiivi.
Scarlatti: Sonaatti G-duuri. András Schiff.
Eberl: Finaali sinfoniasta d-molli. Concerto Köln.
Barry: You only live twice. Nancy Sinatra ja John Barryn johtama orkesteri.
Prokofjev: Allegro giocoso sinfoniasta nro 5 B-duuri. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo.

↧

Laitetaan ruokaa Giuseppe Verdille

February 5, 2013, 10:59 am

≫ Next: Nyt on Bruckner-elämys tarjolla

≪ Previous: Oikea rannekello oikeaan tilanteeseen vasempaan ranteeseen

Johanna Catani Melba-persikoiden kanssa.

Buongiorno a tutti, belli e brutti! Kuten huomaatte, olen tänään yhdistyneen Italian kuningaskunnan, italian kirjakielen ja Giuseppe Verdin lumoissa. Lokakuussa koittaa Verdin 200-vuotissyntymäpäivä, ja sitähän on juhlistettava. On käytävä Bussetossa, Venetsiassa, Milanossa ja Roomassa ja tietysti Le Roncolessa, juotava kahvit Carlo Bergonzin kanssa I due foscari -hotellin aulassa ja yritettävä katsoa Italian kuninkaan pojanpojan Emanuele Filiberto di Savoianjuontamaa tv-ohjelmaa.

Tähän kaikkeen tarvitaan kunnon ravintoa. Se onkin vaikeampi kysymys: mitä syödä Giuseppe Verdin kunniaksi? Helpompaa olisi, jos syntymäpäiviä viettäisi kuuluisa kulinaristi-muusikko Gioachino Rossini, joka ei mahaltaan nähnyt varpaitaan. Mutta kun katson Giuseppe Verdin kuvaa, näen lommoposkisen maalaisukon, joka ei näytä hyvän ruoan ystävältä.

Käsitys on kuitenkin väärä. Lähden laittamaan Verdi-aiheisia ruokia juhlatutkija ja kirjoittaja Johanna Catanin avaraan keittiöön. Catani kertoo, että Verdi jumaloi kotiseutunsa kuivattua kinkkua spalla cottaa. Sen oheen valmistamme mehevän parmesaanivanukkaan. Verdin lisäksi innoitusta voi hakea kuuluisalta Verdi-sopraanolta Nellie Melbalta, joka on saanut nimiinsä neljä ruokalajia, kuuluisimpana niistä persikkajälkiruoan.

Gentilissime signore e signori! In questo programma sto preparando il compleanno del compositore Giuseppe Verdi con la ricercatrice e scrittrice finlandese Johanna Catani. Abbiamo provato due ricetti che hanno qualcosa da fare con la vita e la musica del grande compositore: la specialità della sua regione spalla cotta con budino di parmigiano. In onore della leggendaria soprano australiana Nellie Melba abbiamo fatto la pesca Melba e i toast dello stesso nome. Le ricette ci si trovano sul sito internet www.academiabarilla.it.

Johanna Catanin kirjoittamat reseptit:

Reseptit (4:lle)

Spalla Cotta

Löydät keitetyn/ kuivatun kinkun reseptin Italian ruoka-akatemian sivuilta

(en ole varma kannattaako tätä kotioloissa kokeilla, koska lihaa täytyy seisottaa 1-2 kuukautta ja optimaalisen olosuhteen luominen voi olla haastavaa, niin että liha kuivuu oikeaoppisesti eikä pilaannu)

Parmesaanivanukas

2 dl hienoksi raastettua parmesaanijuustoa

2 dl kuohukermaa

1 tl perunajauhoja

2 munaa

suolaa, mustapippuria, jauhettua muskottipähkinää

Kaada kerma kattilaan

Sekoita perunajauho tilkkaan kylmää vettä ja kaada seos kerman joukkoon

Sekoita koko ajan ja kuumenna kiehumispisteeseen, jotta kerma sakenee

Ota kattila pois liedeltä ja anna jäähtyä hetki

Vatkaa kananmunat kulhossa ja kaada joukkoon raastettu parmesaani. Sekoita tasaiseksi

Lisää kermasuuruste hitaasti, koko ajan sekoittaen, munajuustoseoksen joukkoon

Kaada seos voideltuihin annosvuokiin

Laita annosvuoat uunivuokaan ja kaada pohjalle vettä

Kypsennä vanukkaat vesihauteessa 150 asteessa noin 25 minuuttia

Tarjoile Spalla Cottan tai Parman kinkun kanssa.

Persikoita Melba

4 kypsää persikkaa (tai säilöttyjä)

250 g vadelmia

1-2 rkl sokeria

1 l vaniljajäätelöä

1 dl paahdettuja mantelilastuja

Kasta persikat minuutiksi kiehuvaan veteen ja jäähdytä sitten kylmässä vedessä

Kuori hedelmät, halkaise, irrota kivi ja leikkaa terävällä veitsellä siivuiksi

Soseuta vadelmat ja mausta sokerilla

Paina vadelmasose puukauhalla siivilän läpi

Annostele jälkiruokamaljaan jäätelöä, persikoita ja vadelmakastiketta

Veistä halutessasi Wagnerin Loheringenin hengessä mystinen jääjoutsen ja tarjoile persikoita Melba jääjoutsenen sylissä

Toast Melba

4 palaa ohutta vaaleaa paahtoleipää

voita, juustoa tai pateeta

Leikkaa leivästä reunat pois

Paahda leivät molemmin puolin kullanruskeiksi

Leikkaa leivät suorakaiteen muotoisiksi

Nauti voin, pateen tai sulatetun juuston kanssa

Kuuntele Hienostelua-ohjelmasta miten ruoat Johanna Catanin keittiössä valmistuvat.

Persikoita Melba.

Musiikit:

Nicholls: Toy drum major. Orkestrion.

Verdi: La donna è mobile. Luciano Pavarotti ja Lontoon sinfoniaorkesteri, joht. Richard Bonynge.

Verdi: Violettan cabaletta ja cavatina oopperasta La traviata. Nellie Melba ja Landon Ronald (lev. 1904).

Verdi: Alkusoitto oopperasta Sisilialainen vesper. Berliinin filharmonikot, joht. Claudio Abbado.

Tosti: Goodbye. Nellie Melba ja Landon Ronald (lev. 1904).

Verdi: Loppukohtaus oopperasta Falstaff. Tito Gobbi, Luigi Alva,Rolando Panerai, Tomaso Spataro, Renato Ercolani, Nicola Zaccaria, Elisabeth Schwarzkopf, Anna Moffo, Nan Merriman, Fedora Barbieri, Lontoon Philharmonia-orkesteri ja -kuoro, joht. Herbert von Karajan.

↧

Nyt on Bruckner-elämys tarjolla

February 6, 2013, 1:35 pm

≫ Next: Miten selvitä hääjärjestelyjen pulmista?

≪ Previous: Laitetaan ruokaa Giuseppe Verdille

Helsinki - Helsingfors.

Terveisiä lumisesta Helsingistä, jossa Pohjoismaiden ensimmäinen ammattisinfoniaorkesteri, Helsingin kaupunginorkesteri, soitti varmaankin erään historiansa hienoimmista Bruckner-esityksistä, kun Jukka-Pekka Saraste johti Anton Brucknerin kahdeksannen sinfonian.

Riemu on tätä konserttia suositella, sillä se soitetaan toiseen kertaan huomenna torstai-iltana 7.2.2013 ja sitä voi seurata striiminä missä päin maailmaa tahansa osoitteesta yle.fi/klassinen sekä kuunnella radion välityksellä.

Keskiviikkoiltana 6.2.2013 Musiikkitalossa Saraste muotoili Brucknerin jättimäisestä kahdeksannesta värisyttävän sinfoniakokemuksen, jossa yksikään teemaryhmä ei jäänyt vaille merkitystä. Orkesterin balanssi oli tahti toisensa jälkeen täydellinen ja muusikot tuntuivat antavan kaikkensa. Ainoastaan patarumpalin soitosta en kuullut riittävästi, mutta se saattoi johtua istumapaikastani takarivillä.

Sinfonian esteettinen keskus on taivaallinen Adagio, jonka jälkeen säveltäjällä on itselläänkin vaikeuksia rakentaa finaalin taistelusta jotain vieläkin huikeampaa. Tällä kertaa Saraste teki muun muassa Adagion erikoisesta pizzicato-välikkeestä johonkin Edvard Munchin maailmaan sijoittuvan kalmantanssin. Kolme harppua tarjosivat ylimaallisten harmonioiden päälle ihanat murtosointunsa. Wagner-tuubat! Ja… en voi jatkaa, koska olen tiloissa ja tämä alkaa luisua yhä vain naiivimmaksi - kuunnelkaa itse!

Jukka-Pekka Saraste vaikuttaa tavattoman etevältä Bruckner-tulkilta, jonka voi kai pian laskea sellaisten Bruckner-nimien kuin Bernard Haitinkin ja Sergiu Celibidachen rinnalle. Tämäniltainen esitys nousee samalle elämystasolle kuin kuulemani Haitinkin ja Berliinin filharmonikkojen esitys muutama vuosi sitten. Youtubessa taas on löydettävissä Sergiu Celibidachen ja Müncheninfilharmonikkojen konserttiesitys.

Sarasteen elekieleen on mielestäni tullut jotain itämaisten liikuntalajien vaikutusta, ja väliin hänen tahtipuikkonsa liikkuu kuin taikasauva. Olisiko myös ollut niin, että Sarasteen täydellisesti leikattu ja laadukkaasta materiaalista valmistettu puku viimeisteli liikkeiden huomioarvon?

Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa kuultiin myös Kimmo Hakolan uusi viulukonsertto, jonka solistina soitti John Storgårds. Olen pahoillani, että jätän sen arvioinnin nyt suosiolla Brucknerin varjoon, mutta sitä varmaankin vielä muut skribentit moneen kertaan kommentoivat.

↧

Miten selvitä hääjärjestelyjen pulmista?

February 13, 2013, 1:24 am

≫ Next: Osmo Vänskä sai Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin lämpenemään

≪ Previous: Nyt on Bruckner-elämys tarjolla

Tapakouluttaja Kaarina Suonperä. Kuva: Kari Hautala.

Moni herrasmies joutuu kevättalvella pulmallisiin tilanteisiin, jos rakkauden huumassa on tullut kosittua ja jonkinlainen hääjuhla pitäisi nuorelle morsiamelle järjestää. Mallia voi tietysti ottaa kuninkaallisilta, mutta Buckinghamin palatsikaan ei aina anna vastauksia alemman aatelin kohtaamiin kysymyksiin.

Kutsuin vieraakseni tapakouluttaja Kaarina Suonperän, jonka mieliaiheisiin hääkysymykset kuuluvat. Suonperän kohtaaminen hermostuttaa, kun oma tapakulttuuri joutuu siinä jonkinlaiselle koetukselle. Onneksi tarjoilut järjestyivät helposti: löysin toimituksen aulasta kaksi ylimääräistä pullaa ja hanasta valutin kannuun hyvää helsinkiläistä vettä.

Kun vieraani saapuu, yritän parhaani mukaan pitää hissin ovia auki ja muistan olla puhumatta pahaa puolustusvoimista ja poliitikoista. Autan rouvaa riisumaan sinisen päällystakkinsa ja sinisen huivinsa, jonka alta paljastuu sininen sisätoppatakki, joka kuulemma painaa vain sata grammaa.

Istuudumme studioon, mutta pulla ei näy vieraalle maistuvan. Vesi tekee sen sijaan kauppansa. Juttelemme aluksi muun muassa siitä, miten hedelmällisyyttä symboloiva riisinheitto ei edistä pikkulintujen suvunjatkamista, sillä linnut voivat riisinjyviä syötyään tukehtua. Siksi riisin sijaan kannattaisi heittää ruusujen terälehtiä, joita saa tilata kukkakaupoista.

Auton perään kiinnitetyt kengät ynnä muu roina on peruja siitä uskomuksesta, että kolina ja muut kovat äänet pitävät pahat loitolla. Siihen perustuu myös lapsivieraiden suosiminen, sillä lapsista lähtee ääntä.

Loput Suonperän vinkit kirjaan tähän helppolukuiseen kysymys-vastaus-muotoon, joista toivon olevan apua rakkauden kohtaloon alistuville veljille.

Lapsivieraat aiheuttavat usein melua ja kaaosta. Voiko kutsussa toivoa, että pikkulapsia ei tuoda mukaan juhlaan?

”Kysynpäs nyt, onko kiva saada sellainen kutsu jossa sanotaan että emme toivo että tuot lapsiasi häihin? Minusta se on hyvin sydämetöntä, enkä ymmärrä sellaista ollenkaan. Ensinnäkin lapset kuuluvat avioliittoon. Perusajatus on se, että mennään naimisiin ja saadaan perhe. Tuntuu aivan käsittämättömältä ja jopa pöyristyttävältä että lapset kielletään. Myönnän että lapset melskaavat. Fiksu morsiuspari järjestää sinne jonkun serkuista, sisaruksista tai sukulaisista leikittäjäksi. Siellä voi katsoa videoita ja lapsille voi järjestää ihan oman pöydän.”

Moni hääpari on jo sellaisessa elämänvaiheessa, että koti on täynnä tavaraa, ja enemmän tarvetta olisi yhdelle isommalle lahjalle kuten ulkomaanmatkalle. Miten kutsuihin liitettävä toive rahankeräyksestä lahjojen sijaan pitäisi järjestää?

”Suhtaudun aika skeptisesti niihin listoihin joissa kerätään rahoja. Tuntuu että he eivät ole kiinnostuneita minusta vieraana vaan rahoistani. Se on hyvin kaukana siitä mitä häiden ja avioliiton pitäisi olla. Olen itse kodista, jossa on pienestä pitäen kasvatettu, että pitää juhlia sen mukaan mitä oma kukkaro sallii. Minusta tuntuu hyvin erikoiselta, jos häävieraat pannaan maksamaan joko matkoja, ruokia tai pakotetaan ostamaan listan mukaan toiveita. Häälahjan pitää saada ostaa sen mitä haluaa. Sukulaisilta ja perheenjäseniltä voi kerätä rahaa, mutta vieraat on vieraita.”

Entä jos käy niin että saa viisi Aalto-maljakkoa lahjaksi?

”So? Jos ne tulee hyvällä sydämellä? Niitä voi sijoittaa eri huoneisiin. Jos tuntee hääparista edes toisen hyvin, niin kyllähän vuosien varrella on huomannut mistä hän pitää. Onhan Aalto-maljakkoja jo eri värisinäkin.”

Miten morsiusparin pitäisi pukeutua?

”Sulhasen pukeutuminen määrää morsiamen pukeutumisen. Jos sulhanen sanoo että hän menee frakki päällä, mikä on ihan puolusteltavaa, sillä frakki on uljas ja miehen hienoin asu, niin silloin morsiamella on täyspitkä. Jos sulhanen menee bonjour-asussa eli harmaaraitaisissa housuissa ja hännystakissa, missä on plastron, harmaa solmuke, niin silloin morsian saa valita lyhyen tai pitkän. Jos sulhanen yllättää iltahäillä, eli tilaisuus alkaa klo 18:n jälkeen ja hän valitsee smokin, niin silloin morsian saa mennä iltapuvussa. Frakki on kaikkein suositeltavin ja ehdottomasti oikein ja komein ja hienoin.”

Onko hyviä tapoja sen suhteen, kuinka paljastava morsiamen puku voi olla?

”Suomessakin kirkko on kirkko. Se ei ole mikään sellainen paikka, jonne tullaan olkapäät tai hartiat paljaina ja puolet rinnasta esillä: yläosassa täytyy olla jotain peitettä. On olemassa kauniita boleroita ja pitsijakkuja. Hääjuhlassa jakut ja pitsit voi ottaa pois ja olla avonaisissa. Silloin ei loukkaa ketään, ei suvun vanhoja jäseniä, eikä tee väärin myöskään paikkaa kohtaan. Korostan aina että kirkko on kirkko.”

Isä taluttaa tyttärensä kirkkokäytävää pitkin sulhaselle ja puheenpitäjät ovat valtaosin miehiä. Onko sopivaa, että morsianta kohdellaan ikään kuin miesten omaisuutena, ja miten naiset voisivat pitää enemmän puheita hääjuhlassa?

”En koe morsiamen talutusta millään tavalla hankalana. Mielestäni se on aika kaunis vanha tapa. Enkä ole ollenkaan varma mitä varten kaikki kauniit vanhat tavat pitäisi heittää yli olan. Siinä ei ole mitään rumaa vaan tavallaan hellää. Se isä on varmasti tuttu ja turvallinen sille morsiamelle, että on ihanaa kun isä on tässä.”

”Me naiset tarvitaan vähän tukea siihen, sillä emme ole tottuneet puhumaan häissä, sillä se on yleensä miesten osa. Olen ollut häissä joissa äiti on puhunut, ja sellaisissa joissa isoäiti on puhunut hellyyttävän, ihanan tunteellisen puheen, kaikki olivat vähän kyynel silmässä kun sitä kuunneltiin. Joskus olen ehdottanutkin, että jos toisessa perheessä on erittäin hyvät puheenlahjat omaava äiti, ja isä on vähän ujompi tai hiljaisempi, niin roolin voi kääntää toisinkin päin. Se on ihan mukavaa, pääasia että puhe pysyy perheessä ja sen pitäjä on läheinen.”

Miten toimia jos perheessä tai suvussa on alkoholisti, joka yleensä alkaa räyhätä juotuaan?

”Jos ajatellaan, että se olisi naispuolinen, voi ottaa suvusta nuoren hyvännäköisen sukulaismiehen, panna hänet siihen kavaljeeriksi ja kertoa hänelle tilanteen. Hän pitää silmällä. Hän fiksuna miehenä kyllä silloin tietää, että hän tarjoaa kyllä tälle alkoholin kanssa ongelmissa painivalle henkilölle juotavaa, mutta alkoholittomana. Mutta sen juoman pitää olla samanväristä. Ei saa tehdä niin, että alkoholittomalle juotetaan appelsiinimehua kaiken aikaa, jolloin hän kokee olevansa vähän silmälläpidon alainen. Kaikkiin alkoholeihin löytyy alkoholiton vaihtoehto. Jos on ihan hirveän ongelmallinen tapaus, niin sitten täytyy harkita koko kutsumisen kanssa. Mutta aina löytyy suvusta tai naapurustosta joku, joka pitää hyvää huolta.”

Kuuntele Kaarina Suonperän haastattelu Hienostelua-ohjelmasta YLE Areenasta.

Musiikit:

Pachelbel: Kaanon D-duuri. Il Giardino Armonico.

Puccini: Sì, mi chiamano Mimì oopperasta La Bohème. Maria Callas ja Lontoon Philharmonia-orkesteri, joht. Tullio Serafin (lev. 1954).

Aho: Häämarssi nro 1. Jan Lehtola.

Wagner: Alkusoitto oopperasta Lohengrin. Philadelphian orkesteri, joht. Christian Thielemann.

Legrand: Autotallikohtaus elokuvasta Cherbourgin sateenvarjot. José Bartel ja Michel Legrandin johtama orkesteri.

Süssmayr: Allegro Turkkilaisesta sinfoniasta C-duuri. Concerto Köln ja Sarband.

↧

Osmo Vänskä sai Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin lämpenemään

February 14, 2013, 12:26 pm

≫ Next: Två olika röster under veckoslutet

≪ Previous: Miten selvitä hääjärjestelyjen pulmista?

Torstaina 14.2.2013 oli kukkulalle nousun tunnelmaa Helsingin Musiikkitalossa, kun Osmo Vänskäjohti suuressa salissa Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteria. Ohjelmassa oli kolme teosta, joista kukin poikkeuksellisesti kuuluu mielimusiikkiini: Sibeliuksen kolmas sinfonia, Stravinskyn Satakielen laulu ja Debussyn Meri.

Mutta oliko Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri sama orkesteri päätösnumerossa, Debussyn La Merissä, ja aloitussinfoniassa, Sibeliuksen kolmannessa? Ei tietenkään täysin, sillä likinäköiset silmäni huomasivat, miten muutamat soittajat vaihtoivat teosten mukana paikkaa tai katosivat kokonaan. Tällä en tarkoita pelkästään teosten erilaista orkestraatiota, vaan perussoittajien vaihtumista. Mutta kokonaisvaikutelman perusteella ei olisi uskonut olleensa edes vain yhdessä konsertissa.

Sibeliuksen kolmannessa sinfoniassa puupuhallinsektiolla oli ihmeteltävän suuria ongelmia intonaationsa kanssa. Vänskä joutui huitomaan jopa sooloille tempoa niin, etteivät olisi jääneet jousista jälkeen. Ensimmäisessä osassa kuulin suttuista balanssia, ja ajattelin, että tässä on joku tarkoitus: Sibelius toki kirjoittaa joskus niin, että kaikkia ääniä ei saa kuuluviin, eli nyt soitetaan kaikki tasapuolisesti esille. Näin ei tainnut silti olla, sillä päätösosassa Vänskä kyllä sai kuuluviin näkemyksellistä balansointiaan. Esimerkiksi lopputeeman hän kiskasi heti kovaa esille ja jätti lomittain ehtyvät ainekset lähes kuulumattomiin.

Ensimmäisessä osassa oli lisäksi yhdessäpysymisen ongelmia, joita Vänskä yritti korjata nojautumalla koko vartalollaan jousia kohti, mutta eikö selkeämpi tahtipuikon käyttö olisi ollut opiskelijoille suurempana apuna? Loppuhuipennuksesta tuli kuitenkin hieno, eikä joskus käytettyjä kiihdytyksiä tai hidastuksia tarvittu.

Väliajan jälkeen puupuhaltimiin oli saatu uusia soittajia, muun muassa taitava soolohuilisti. Stravinskyn Satakielen laulussa kuultiin rikkaita sointivärejä ja vaihtuvien tahtilajien hurmaa.

Suuri huipennus koettiin Claude Debussyn teoksessa La Mer, jonka aaltoilut herkistivät heti alun jousimatoista lähtien. Upeiden yksilösuoritusten lisäksi opiskelijat näyttivät kyntensä yhteisönä, ja Vänskä sai heidät täydellisesti kipinöihin. Erityisen hyvin soitti sellosektio läpi koko konsertin, samoin lyömäsoittajat, joista varsinkin patarumpali vaikutti täydellisen suvereenilta.

Osmo Vänskä vaikutti viihtyvän opiskelijoiden edessä. Jos kuitenkin harjoitusaikaa ei kaikkien teosten hiomiseen riitä, niin voisiko konsertti olla lyhyempi? On silti myös ajateltava myönteisesti: Sibeliuksen kyntäminen oli varmaankin tarpellista oppia monelle, ja oli virkistävää kuulla, miten vaikeita kolmannen sinfonian risukot ovat.

Osmo Vänskä kävi lyhyesti pistäytymässä tämänviikkoisessa Kantapöytä-ohjelmassa, jonka voi katsella YLE Areenasta. Vänskän pikkuriikkinen osuus on vasta loppupuolella, mutta kannattaa tietenkin katsella kiinnostavia vieraita pursuava ohjelma kokonaan.

↧

Två olika röster under veckoslutet

February 18, 2013, 1:34 am

≫ Next: Unelmakoti löytyi Kaivopuistosta

≪ Previous: Osmo Vänskä sai Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin lämpenemään

Hei böndet, stadi on snyga.

Hej och välkomna läsa min vänliga hälsning från språkmajoriteten! När jag var ute på stan under veckoslutet, blev jag glad för att kunna höra olika röster från två överraskande håll. Fredag kväll 15.2.2013 var jag i den s k spaghettioperan i Musikhusets restaurang, där teatern Kapsäkki uppträdde med en mängd opera-arior. Samtidigt kunde vi njuta av en trerätters diné. Jag känner ideen från Stockholm och har sett en likadan soirée i Helsingfors Casino några år sedan. Något angenämt underhållning är det nog, men jag tror inte mej själv vara just den rätta åskådaren till den här sortens scenkonst. Ett namn skulle jag i alla fall lyfta fram: sopranen Sirkka Parviainen, om vem jag inte tidigare hade hört, men som hade en otroligen vacker röst! Jag satte på samma bord med två herrar som visste att Parviainen hade studerat vid Sibelius Akademien samtidigt med Anu Hälvä, och varit lite i skuggan av henne. Sednare hade Parviainen sjungit i Tyskland och i andra delar av Europa, och nuförtiden undervisar hon i Lahtis och vid Sibelius Akademien. Vilken fin konstnär!

Söndag kväll 17.2.2013 gick jag tillbaka till Musikhuset, men nu till kammarmusiksalen ”Camerata”, som erbjuder cirka en gång i månaden den sympatiska konsertserien ”Stråkkvartetter i Musikhuset”. Vid entréen träffade jag altviolinisten Ilari Angervo som såg ut lite chockerad. Han kom inte ens ihåg vad biljetterna kostade, och sen berättade han att hans mamma Satu, som är ansvarig för konsertserien, hade förra måndagen blivit allvarligt sjuk, och nu försökte Ilari organisera konserten så väl han bara kunde. Satu hade haft slaganfall och var nu i sjukhuset.

Med de fruktansvärda nyheter började konserten av den tjeckiska Zemlinsky-kvartetten, som hade bestämt börja med Haydns Kejsar-kvartetten. För att just hade hört de sorgliga nyheter kunde jag inte helt koncentrera mig till musiken, men en orsak var också kvartettens tydliga olämplighet till den klassiska tonvärlden. Enligt min mening hade primas František Souček för tunga violinröst, och hela tolkningen var robust, vad både artikulationer och klangvärld beträffar. Men de två andra stycken, Martinu och Mendelssohn passade bättre för ensemblen, och till slutet spelade musikerna också en livlig encore. Jag hoppas att i nästa konserten får vi höra gladare nyheter.

↧

Unelmakoti löytyi Kaivopuistosta

February 18, 2013, 7:57 am

≫ Next: Jorma Hynnisen jäähyväisroolista jäi perhejuhlan maku

≪ Previous: Två olika röster under veckoslutet

Marmoripalatsi vuodelta 1918.

Viime viikolla sain eteeni varsin mukavan työtehtävän: läksin radio-ohjelmaani varten tutustumaan Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevaan Eliel Saarisen suunnittelemaan yksityistaloon, niin kutsuttuun Marmoripalatsiin, joka nyt on tullut myyntiin. Lapsesta saakka olen ihmetellyt tuota harmaanvalkoista kivilinnaa, joka kohoaa Puistokadun, Ison Puistotien ja Itäisen Puistotien risteyksessä. Siinä se on levännyt kauniina kaikki Kaivopuiston Vappu- laskiais- ja konserttiriehat.

Aluksi etsiskelin sisäänkäyntiä Ison Puistotien puolelta. Eihän siellä sellaista ollut, oli kierrettävä Itäisen Puistotien puolelle ja luikahdettava ajoportista suurille puuoville. Avaamaan tuli Senaatti-kiinteistöjen myyntipäällikkö Esa Pentikäinen, sympaattisen oloinen nuorimies, joka valitellen kieltäytyi paljastamasta, minkälaisia ostajia talolle on ilmoittautunut. Palatsi sopisi toki yksityisasunnoksi, sillä sellaiseksi se on alun perin suunniteltukin, mutta myös galleriaksi, sillä alkuperäiset omistajat August ja Lydia Keirkner omistivat huomattavan taidekokoelman.

Sisällä palatsissa minut esiteltiin valkoiseen työtakkiin pukeutuneelle konservaattori Kirsi Karpiolle, joka oli tekemässä yksityiskohtaista selvitystä rakennuksen sisätilojen värityksestä. Yllätyin kun kuulin, että ovi josta olin astunut sisään, todella oli pääovi. Mikään erityisen loistelias sisäänkäynti se ei kylläkään ollut: huonekorkeus siinä oli tuskin kolmea metriä ja portaikko jokseenkin tylsästi koristettu. Tunnelma muuttui heti peremmälle astuttaessa: ensimmäinen varsinainen sali oli nimittäin keskiajan ihanteiden mukaan suunniteltu keskushalli, jossa huonekorkeus on viisi metriä ja valo tulvii päätyikkunoista. Katonrajan reliefit kuvaavat metsästystä ja Keirknerin omistaman ruukin työläisiä. Hallissa on aikanaan sijainnut flyygeli, palmu, itämainen matto sekä karhuntalja takan edessä. Tanssiaisia varten hallissa on myös puolittain avonainen turkkilainen parvi, jonne orkesterin voi sijoittaa. Karpio paljastui musiikin tuntijaksi, sillä hän ehdotti sopivaksi tanssimusiikiksi poloneesia. Kävi ilmi että hän oli soittanut barokkihuilua aina siihen asti kun oli lähtenyt Rooman Villa Lanteen.

Hallin jälkeen avautui kapea salonki, jonka Keirknerit olivat sisustaneet 1700-luvun tyyliin rokokoo-sohvakalustolla ja aikakauden maalauksilla. Salongista on kulku myös parvekkelle, josta on näkymä Kaivopuistoon. Oikealla puolella on August Keirknerin kirjasto, jossa vaikutuksen tekivät upeat kirjakaapistot intarsioineen, jotka vieläpä jatkuvat ovenkarmeihin!

Toisella puolella oli ruokasali, josta tosin huomasin yhden puutteen: siinä ei ollut ikkunoita kuin vain yhdellä syrjällä. Kulmittain Kaivopuistoon antaviin ikkunoihin oli kyllä takka valon- ja lämmönlähteenä. Salin toiselta seinältä johti ovi palveluskunnan portaikkoon ja keittiöön, jotka nekin olivat tilavan oloisia.

Palasimme turkkilaiselle parvelle, jonka kautta jatkoimme pääportaikkoa piano nobileen. Keskushallissa oli upea kattoikkuna, josta tulviva valo teki oikeutta taideteoksille hieman Ateneumin keskussalin tapaan. Isännän työhuone oli suuren kaupunkikaksion kokoinen. Sen englantilaistyyppinen takka oli niin suuri, että sen huomaan mahtui kaksi täyskokoista nojatuolia.

Kierroksen lopuksi minua varten oli suunniteltu yllätys, sillä pääsin ajamaan talon hissillä näkötorniin. Aavemaiseksi hissiajelun teki se, että korin lyhty oli epäkunnossa. Perillä näkötornissa en ollut uskoa silmiäni: näkymät ulottuivat Kaivopuiston yli meren ulapalle saakka! Puistokadun kauniit rakennukset ja kadunpuolen lumettuneet lehmukset sulostuttivat tunnelmaa. Näkötornin azzurron-sininen väritys on myöhempää maalausta, mutta täydellinen valinta ympäristöön.

Varsin surullista on, että Marmoripalatsin rakennuttaja, ruukinpatruuna August Keirkner kuoli juuri ennen talon valmistumista vuonna 1918. Keirkner omisti Ähtärissä sijainneen Inhan rautatehtaan. Keirknerin leski Lydia asui talossa vuoteen 1937 asti, jolloin jalkaväenkenraali Rudolf Walden osti rakennuksen asunnoksi itselleen ja perheelleen. Waldenin-ajan jälkeen talo siirtyi lyhyen vuokrasuhteen kautta valtion omistukseen. Sen jälkeen siellä ovat toimineet Helsingin hovioikeus, työtuomioistuin, markkinatuomioistuin ja tuomarinvalintalautakunta.

Talo oli Keirknerin aikaan myös pariskunnan huomattavan taidekokoelman kotipaikka, mistä johtuen palatsissa on yksityisgallerian piirteitä. Testamentin kautta 128 taideteosta päätyi lopulta Ateneumille. Joukossa on muun muassa Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Helene Schjerfbeckin, Albert Edelfeltin, Marc Chagallin, Ville Vallgrenin ja Gunnar Finnen teoksia. Valtiolle sittemmin siirtynyt talo on nyt siis myytävänä - hinta kivunnee 15 ja 25 miljoonan euron välille. Ilmoittautumisvaihe on päättynyt, mutta ilmoittautuneista ei anneta tietoja julkisuuteen. Lopullisesta ostajasta päättää korkean hinnan takia eduskunta.

Uudelta omistajalta vaaditaan Museoviraston määräysten noudattamista, sillä sisätilakoristelut ovat oleellinen osa talon ainutlaatuista arkkitehtuuria.

Omasta mielestäni talo kuuluisi jollekin taidemuseolle. Esimerkiksi Helsingin kaupungin taidemuseo saisi siitä oivallisen näyttelytilan.

Kuuntele kierros Marmoripalatsissa Hienostelua-ohjelmasta YLE Areenasta keskiviikosta 20.2.2013 alkaen.

Musiikit:

Stravinsky: Johdanto baletista Pulcinella. Anthony Marwood ja Thomas Adès.

Melartin: Kuutamobaletti näytelmämusiikista Prinsessa Ruusunen. Tampereen kaupunginorkesteri, joht. Leif Segerstam.

Beffa: Avec Swing sarjasta Ilotulitus. Vendôme-kvartetti.

Sibelius: Aallottaret. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo.

Ruotsalainen kansansävelmä: Kulkurin valssi. Henry Theel ja Rytmin solistiorkesteri, joht. George de Godzinsky.

Prokofjev: Allegro ma non troppo pianokonsertosta nro 3 C-duuri. Martha Argerich ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Riccardo Chailly.

↧

Jorma Hynnisen jäähyväisroolista jäi perhejuhlan maku

February 28, 2013, 12:19 pm

≫ Next: Storgårds teki epätasaisen Bruckner-tulkinnan

≪ Previous: Unelmakoti löytyi Kaivopuistosta

Baritoni Jorma Hynninen, 71, tekee näinä viikkoina elämänsä viimeistä näyttämöroolia Kimmo Hakolan säveltämässä monologioopperassa Akseli, joka kertoo taidemaalari Akseli Gallen-Kallelan elämästä. Voi tosin olla, että Hynninen joutuu esittämään jäähyväisrooliaan vielä pitkään, sillä tuotanto siirtyy kesällä Turun musiikkijuhlille, ja kuka tietää minne vielä sen jälkeen.

Torstaina 28.2.2013 Helsingin Ateneum-salissa kantaesityksensä saanut teos on ennen kaikkea Jorma Hynnisen mestarinäyte. Alusta loppuun saakka voi ihailla hänen vangitsevaa lavaolemustaan ja graniittista baritoniaan. Suomenkielisen tekstin ääntämys on täydellistä. Ihailin monta kertaa hänen legatoaan, joka venyy kuin taikina puolivokaaleilta vokaaleille, konsonanteille ja takaisin. Sanan Pariisii-kirjain sai tukun eri värisävyjä. Liikkumisessa Hynninen on uskomattoman ketterä, melkeinpä poikamainen, mutta lumous haihtuu heti loppukiitoksissa, jossa hän muuttuu jäntevästä lavaleijonasta takaisin hauraaksi taiteilijaksi. Käsien ja käsivarsien liikehdinnässä on jonkin verran maneereja, mutta hyväksi koettujen eleiden ansiosta ääni pääsee virtaamaan koko ajan vapaasti.

Tässähän jo melkein pääsee unohtumaan, että Hynnisen lisäksi Ateneum-salissa nähtiin ja kuultiin ihan uusi suomalainen oopperateos. Pekka Hakon kirjoittamassa libretossa Gallen-Kallela muistelee elämänsä seitsemää hetkeä, joista suurimman osan emootiona on jonkinlainen jylisevä julistavuus. Motiivi tällaiseen läpi koko oopperan jatkuvaan meluisaan itsetutkiskeluun ei minulle täysin avautunut. Historiankirjoituksen antama asema kansallistaiteilijana riittää juuri ja juuri ensimmäisen kohtauksen innokkeeksi, mutta siitä eteenpäin taiteilijan itsetutkiskelu on haluttu rakentaa melko niukkojen ainesten varaan. Erotiikka ja lapsen kuolema ovat tietenkin puhuttelevia, mutta milloinka eivät olisi? Muuten teksti välttää banaaliudet ja sisältää paljon viihdyttäviä tiivistyksiä, joista synkimmätkään eivät ole vaarassa pakahduttaa.

Kimmo Hakola on räätälöinyt laululinjan taitavasti Hynnistä varten. Kamariyhtyeelle hän on kirjoittanut ihmeteltävän paljon pelkkää vähäeleistä kabareerytmiikkaa ja turvautunut tavanomaiseen soitinnukseen. Illan toinen sankari Hynnisen ohella oli kapellimestari Ville Matvejeff, jonka elekieli riittäisi leikiten moninkertaisen esityskoneiston hallintaan.

Ohjaaja Vilppu Kiljunen käytti näyttämöä monipuolisesti hyväksi ja teoksen rakenne suvantoineen ja huippuineen toimi erinomaisesti. Kimmo Viskari oli pystyttänyt lavan ylle suuren puisen kotkansiiven ja maltilliset valoratkaisut oli tehnyt Jani-Matti Salo. Loppuhuipennuksessa verhon takaa paljastuu Karoliina Laitinen ilman vaatteita. Hyvä veto. (Jääköön paljastamatta, mikä hahmo hän on).

Rooli Akseli Gallen-Kallelana vaikuttaa hyvin mieluisalta taidemaalausta harrastavalle Hynniselle. Hän on myös sanonut, että Gallen-Kallelan elämässä on paljon yhtäläisyyksiä hänen oman elämänsä kanssa. Niinpä jäähyväisrooli on nyt sitten hyvin valittu, luotettujen ystävien kanssa toteutettu, eikä siihen ole naputtamista. Mutta sellaiseksi se myös jää, eräänlaiseksi kansalliseksi perhejuhlaksi, jolla ei ole universaalia vaikuttavuutta.

↧

Storgårds teki epätasaisen Bruckner-tulkinnan

March 1, 2013, 1:25 pm

≫ Next: Hienoimman skottiviskin jäljillä

≪ Previous: Jorma Hynnisen jäähyväisroolista jäi perhejuhlan maku

Eihän siitä ole edes kuukautta, kun Helsingin kaupunginorkesteri soitti Jukka-Pekka Sarasteen johdolla Anton Brucknerin kahdeksannen sinfonian. Perjantaina 1.3.2013 Helsingin Musiikkitalossa viisas ohjelmistosuunnittelu sai jatkoa, kun orkesteri soitti Brucknerin yhdeksännen sinfonian ylikapellimestarinsa John Storgårdsin johdolla.

Oli konsertissa aluksi toki muutakin: sellisti Tuomas Lehto soitti tavattoman hienosti Erich Korngoldin pikkuisen sellokonserton ja ylimääräisenä Pablo Casalsin Lintujen laulun.

Brucknerin sinfonia oli kuitenkin illan pihvi, mehevä, ja vähän hevosenlihaan vivahtava. Ensimmäinen osa Feierlich, misterioso ja toinen osa Scherzo sujuivat hallitussa monumentaalihengessä, jossa huipennukset upealla soitollaan kruunasi patarumpali Mikael Sandström.

John Storgårds eli orkesterin mukana vahvasti fortissimotoistot ja poimi kudoksesta taitavasti yksittäiset aihelmanpätkät. Tuonpuoleiseen kurottavaa taikuutta, johon vaikkapa ensiosan ykkösviulujen teema voisi antaa aihetta, ei silti päässyt syntymään. Teoksessa on jonkun verran myös kepeää oopperamaisuutta, kuten Trion spiccato, mutta siinä Storgårds pysytteli raskaammalla vaihteella. Ajattelen, että trion tarkoitus olisi olla karakteriltaan erilainen ympäristöönsä verrattuna. Ihmettelin myös soinniltaan kireäksi jäänyttä Adagion jousiteemaa (Sehr langsam), johon Bruckner on vieläpä kirjoittanut ohjeeksi breit (leveästi).

Orkesterin vasket, Pasi Pirisen luotsaamat trumpetit, Valtteri Malmivirran pasuunat, Mika Paajasen käyrätorvet (apusoittajan kanssa yhdeksän!) sekä Petri Keskitalontuuba, olivat täydessä terässä, ja vahvat väliäänet tekivät vaskikuoroista todella vaikuttavia. Puupuhaltajat soittivat puhuttelevia sooloja, joskin Adagion herkät ensemble-paikat osoittivat kinkkisyytensä.

Itse pidin eniten Adagio-osasta, jonka jousisoinnin Storgårds oli pöyhinyt täydellisen suloiseksi, heti alun ihanasta noonista lähtien.

Musiikkitalon Bruckner-juhla ei kuitenkaan Adagioon päättynyt, sillä luvassa oli jotain vieläkin parempaa: ensi kertaa Suomessa kuultu Chors-Mazzucca-Phillips-Samalen versio yhdeksännen sinfonian finaalista. Bruckner ehti nimittäin kuolla ennen kuin sai teoksensa valmiiksi, ja hänen jälkeensä jättämistä luonnoksista on viimeistä osaa myöhemmin yritetty kokoon parsia. Joskus finaalin paikalla on soitettu Brucknerin Te Deum. Uudet luonnoslöydöt johtivat siihen, että vasta viime vuonna julkaistiin finaalin korjattu, lopullinen laitos.

Storgårds ja HKO saivat finaaliin uutta virtaa ja tekivät siitä erittäin hyvin jäsennellyn kokonaisuuden. Keikkuvainen pääteema vahvisti käsitystäni teoksen oopperamaisuudesta. Paria kenraalipaussia olisin ehkä versioon kaivannut, mutta muuten rekonstruktio tuntui oikein uskottavalta. Harmoniamaailmassa on jo Carl Nielseniä kohti kurottavia piirteitä.

Yleisö palkitsi Storgårdsin ja HKOn pitkillä suosionosoituksilla, joihin itsekin hyvillä mielin yhdyin. Mikään Storgårdsin sotaratsu tämä teos ei ole, mutta monta elämystä matkan varrelta löytyi.

↧

Hienoimman skottiviskin jäljillä

March 5, 2013, 10:56 am

≫ Next: Tapasin tamperelaisen tyyliblogistin

≪ Previous: Storgårds teki epätasaisen Bruckner-tulkinnan

Maistellut viskit numerojärjestyksessä vasemmalta alkaen.

Kimmokkeen tarttua viskeihin antoi journalistikollegani, säveltäjä Osmo-Tapio Räihälä, joka on hullaantunut aiheeseen siinä määrin, että on nimennyt erään sinfonisen runonsakin skotlantilaisen viskintislaamon mukaan (Ardbeg). Haastateltavaksi Räihälä suositteli ravintoloitsija Markku Ristevirtaa, joka pitää Pikkulintu-nimistä ravintolaa Puotilan kartanon lähistöllä sijaitsevassa ostoskeskuksessa. Ristevirta on saanut kievarinpitäjien arvonimen Hyvä Tuomas ja hänen ravintolansa on useaan kertaan menestynyt vuoden olutravintola- ja olutmaahantuoja-kilpailuissa.

Itselleni viskit ovat aina olleet vieraampi nautintoaine, mutta syksyllä koin Urquhartissa jonkinlaisen makuelämyksen saatuani maistaa 12-vuotiasta Balvenieta. Siinähän leikittelivät kielellä kirsikat ja kinuski samanaikaisesti. Skottien tislekulttuuri on myös sen verran vaikutusvaltaista, että se mainitaan kun keskustellaan valtakunnan mahdollisesta itsenäisyydestä.

Ristevirran radio-ohjelmaani varten järjestämässä kuuden huippuviskin maistelussa 12-vuotias Balvenie’s olisi jäänyt auttamattomasti varjoon. Valikoiman nuorin oli vuoden 1997 Glendronach Speysidesta - vanhin vuoden 1954 Mortlach. Hintaa tämän tason juomille tulee useita satoja puntia pullolta.

Ristevirran ravintolan omat viskit.

Glendronachin etiketissä komeilee myös teksti, jossa mainitaan Ristevirran ravintolan nimi, ”Specially selected and bottled exclusively for Pikkulintu”. Tämä johtuu siitä, että ravintola on ostanut tislaamolta oman tynnyrin, jonka sisältö on tislattu vuonna 1995 ja pullotettu ravintolan 12-vuotissyntymäpäiville syksyllä 2012. Viskiä tuli 226 pulloa ja sitä on saatavana vain Pikkulinnusta.

Ravintolalla on toinenkin nimikkoviski: Benriachissa vuonna 1994 tislattu ja kuusi vuotta myöhemmin ravintolan kymmenvuotisjuhlia varten pullotettu.

Maistelussa Ristevirta nosti suosikikseen vuoden 1975 Taliskerin. Itse pidin parhaana vuoden 1960 Laphroaigia, joka on Walesin prinssin hovihankkija.

Viskinmaistelun jälkeisenä yönä kärsin lievistä vatsanpoltteluista. Kuuden single malt -viskin maistaminen ehkä juuri ja juuri olisi menetellyt, mutta jatkoimme Ristevirran kanssa juttua, ja hän innostui maistattamaan minulle vielä Laphroaigin Quarter Caskia, sitten 13-vuotiasta - oliko se Brodiria - ja sitten vielä tamperelaisen Plevna-panimon Imperial Stoutia. Se vasta oli hyvää. Ei varmaankaan edes Botbyn kartanossa saanut aikanaan yhtä vieraanvaraista huolenpitoa.

Ravintoloitsija Markku Ristevirta.

Maistelun viskit ja luonnehdinnat:

1. Auchentoshan 1978 Limited Edition (Lowland). “Vaniljaa, viljaa, sitrusta.”

2. Mortlach 1954 (Speyside). “Sherrymäinen, kuivattua taatelia, viikunaa, pähkinää, mantelia. Jälkimaussa hedelmää.”

3. Glendronach 1997 (Speyside). ”Erittäin miellyttävä, rapea, keksimäinen, hedelmäkakkua. Tumman kinuskin maku. Jälkimaussa appelsiinia, hunajaisuutta ja mausteisuutta.”

4. John Scott’s Highland Park 1967 (Auckney, Highland). ”Alkumaku kuin tummaa toffeeta, sitten kuivaa puuta. Miellyttävä. Lopussa mineraaleja, jopa kiviä.”

5. (Ristevirran suosikki) Talisker 1975 (Skye). ”Pehmeä, vaikka vahva. Kaakaomainen, kermainen, vulkaaninen, räjäytetty kivi, suolainen. Hyvin pitkä jälkimaku.”

6. (Oma suosikkini) Laphroaig 1960 (Islay). ”Pyöreä, helppo, kermamainen. Papua, hernettä ja vihanneksia, kuivahtaa lopuksi, ei niin pitkä jälkimaku.”

Kuuntele YLE Areenasta, miten viskejä maisteltiin Hienostelua-ohjelmassa 6.3.2013.

Musiikit:

Anonyymi: La brosse. The Harp Consort.

Kansansäv: Busk ye, busk ye, my bonny bride. Jian Wang ja Göran Söllscher.

Bull: The King’s hunt. Joseph Payne.

Mendelssohn: Hebridit. Wienin filharmonikot, joht. Christian Thielemann.

Sousa: Ancient and honorable artillery company. Eastman-puhallinorkesteri, joht. Frederick Fennell.

Räihälä: Ardbeg. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Dima Slobodeniouk.

↧

Tapasin tamperelaisen tyyliblogistin

March 13, 2013, 1:55 am

≫ Next: Kelloseppä Kari Voutilainen vierailee Helsingissä

≪ Previous: Hienoimman skottiviskin jäljillä

Tyyliblogisti Juho Rehakka. Kuva: Ada Anttonen.

Viime aikoina on tuntunut siltä, että tyylitajuni kaipaisi päivitystä. Ostin Tukholmasta jokin aika sitten kalvosinnapit, joissa on kaksoiskotka, ja laitoin ne itsevarmasti tv-keikalle kapellimestari Valeri Gergijevin haastatteluun (haastattelu ja Itämeri-konsertti tulee ulos Teemalta 9.5.2013). Kukaan ei kuitenkaan huomannut nappeja, ja itsekin keskityin vain housuihin jotka olivat koko ajan valahtaa alemmaksi. Kalvosinnapeilla keikarointi tuntui typerältä, varsinkin kun piti koko ajan pelätä housujaan. (Sitä paitsi smokin kanssa pitäisi kernaasti käyttää hillittyjä kalvosinnappeja, joissa on vaikkapa geometrisiä kuvioita.)

Kehityksen kelkasta pudonneena päätin turvautua nuoremman sukupolven viisauteen. Löysin haastateltavan modernisti netistä: hän on tyyliblogisti ja kauppatieteen opiskelija Juho Rehakka, 25, jonka blogikuvien miljöönä ovat kotikaupunki Tampereen rouheat maisemat.

Tapaan hänet rautatieasemalla, ja hänen olemuksensa tekee heti vaikutuksen: hän ei ole riikinkukkomaisesti erottuva, vaan ajattoman tyylikäs. Hän jollakin tapaa sulautuu liikennekeskuksen ihmisvilinään, mutta on silti tummansinisessä molskitakissaan ja villasolmiossaan ainutlaatuinen.

Rehakka kertoo aloittaneensa The Nordic Fit -nimisen blogin pitämisen vuosi sitten asuessaan Yhdysvalloissa. Syynä olivat halu verkostoitua alan ihmisiin, ajatustenvaihto ja oman osaamisen tallentaminen. Radiohaastattelussa hän joutuu hieman tapailemaan sanastoa, sillä hän kirjoittaa blogiaan englanniksi ja tuntee esimerkiksi jalkineiden osat vain englanninkielisillä termeillä.

Rehakkaa kuunnellessani ymmärrän, että asusteet ovat liian usein uhka eikä mahdollisuus. Jos yhdistetakki on kulahtanut, vaikutelmaa ei voi korjata taskuliinalla, vaikka se olisi kuinka liehakoiva ja kukallinen. Rehakka suosittelee panostamaan hyvin istuviin, laadukkaisiin ja monikäyttöisiin vaatteisiin. Solmion tapaisiin asusteisiin kannattaa kiinnittää suurempi huomio vasta sitten kun perusasiat ovat kunnossa.

Pohjolan ilmastoa hän ei pidä millään muotoa ongelmallisena tyylikkään pukeutumisen kannalta. Esimerkiksi mokkanahkakengät sopivat erinomaisesti talvijalkineiksi. Kun mokkanahka on hyvin suojattu ja harjattu, se on lähes täysin vedenpitävä ja kestää lian ja kuran.

Mistä sitten tehdä vaateostoksia? No tietenkin internetistä, josta voi klikata maailman laadukkaimpia vaatteita suoraan kotiovelle. Sieltä Rehakka löysi muun muassa hienot mallorcalaiset Meermin-solkikengät - nekin kohtuuhinnalla. Nettiostoksista huolimatta Rehakka tekee löytöjä myös matkoilla. Ehdoton mielipaikka hänelle on New York, muita San Francisco, Hong Kong, Miami sekä Euroopan perinteikkäät kaupungit, joita hän ei ajanpuutteen takia ala edes luetella.

Kotimatkalla junassa olen vakuuttunut, että seuraava vaateostokseni ei ole kalvosinnapit.

Tyyliblogisti Juho Rehakka Hotelli Tammerissa radiohaastattelun jälkeen.

Kuuntele Juho Rehakan haastattelu Hienostelua-ohjelmassa 13.3.2013 klo 11.00.

Musiikit:

Martinu: Charleston jazz-sarjasta La Revue de Cuisine. Saint Paulin kamariorkesteri, joht. Christopher Hogwood.

Poulenc: Allegro malinconico huilusonaatista. Patrick Gallois ja Lydia Wong.

Händel: Ritornello ja Rigaudon tanssisarjasta Almira. Akademie für Alte Musik Berlin.

Wagner: Alkusoitto oopperasta Rienzi. Philadelphian orkesteri, joht. Wolfgang Sawallisch.

Gershwin: Liza. Iiro Rantala, Lars Danielsson ja Morten Lund.

Bach: Bourrée ja Gigue orkesterisarjasta nro 3 D-duuri. Boston Baroque, joht. Martin Pearlman.

↧

Kelloseppä Kari Voutilainen vierailee Helsingissä

March 22, 2013, 12:56 pm

≫ Next: Sain valituksen tuntemattomalta naapurilta

≪ Previous: Tapasin tamperelaisen tyyliblogistin

Kari Voutilainen kädessään Vingt-8R.

Maailman arvostetuimpiin kelloseppiin lukeutuva Kari Voutilainen otti perjantai-iltana 22.3.2013 Helsingin pörssitalolla vastaan Suomen kelloseppäliiton kultaisen ansiomerkin. Seremonia oli osa Näytön paikka -tapahtumaa, jossa Voutilainen ja muutamat muut suomalaiset kellosepät perjantaina ja lauantaina esittäytyvät. Suomen kelloseppäliiton puheenjohtaja Seppo Tienhaara kiitti avajaispuheessaan mekaanisen rannekellon suosion kasvua, minkä johdosta tarvitaan yhä enemmän ”todella ammattinsa osaavia” kelloseppiä.

Kiitospuheessaan Kari Voutilainen pohdiskeli, miksi Suomesta tulee edelleen niin hyviä kelloseppiä. Suurin ansio kuuluu Espoossa toimivalle Kelloseppäkoululle, joka on maailman ainoita ammattikillan omistamia kouluja. Sen ohella Voutilainen piti tärkeänä opiskelijoiden tunnollisuutta sekä opettajien omistautumista työlleen.

Suomalaisista kellosepistä Rovaniemellä vuonna 1962 syntynyt Kari Voutilainen on kohonnut kansainväliseen tähtiluokkaan, jonka kelloista maksetaan pieniä omaisuuksia. Voutilaisen ateljee on toiminut Sveitsin Môtiersissa vuodesta 2002. Siellä työskentelee 13 työntekijää, ja kelloja valmistuu 40-50 vuodessa. Kellot valmistuvat hitaasti - juuri paraikaa tekeillä on kello, jota on valmistettu yli vuoden. Voutilainen itse käyttää kaksi kolmannesta työajastaan kellojen valmistamiseen. Muu aika menee esimerkiksi asiakkaiden tapaamiseen: muuta markkinointihenkilöstöä ei ole, eikä tarvitsekaan, sillä kelloasiakkaat arvostavat tekijöiden henkilökohtaista tapaamista.

Voutilaisella ei ole laajentumissuunnitelmia. Uusia tuotteita on tulossa, mutta niistä hän tyytyi sanomaan, että ”yksi asia kerrallaan”. Suomessa Voutilainen käy säännöllisen epäsäännöllisesti, joskus kuusi kertaa vuodessa, mutta joskus voi mennä vuosia ilman vierailua. Hän kuitenkin haluaa suomalaisen vaimonsa kanssa kasvattaa 13- ja 17-vuotiaita lapsiaan suomalaiseen kulttuuriin.

Ihmisten tungeksiessa Voutilaisen ympärillä hän tunnusti rakkautensa kellosepäntyötä kohtaan. ”Ei ole enää sellaista tunnetta, että tekisi töitä”, hän hymyili.

Harvinainen Könni-kello ensimmäistä kertaa esillä

Näytön paikka -tapahtumassa on esillä myös muutamia vanhoja kelloja, kuten erittäin mielenkiintoinen Könni-taskukello noin vuodelta 1810. Könniltä tunnetaan vain 6-7 taskukelloa, joista esillä oleva on numero kolme.

Könni-taskukello noin vuodelta 1810.

Hopeakuorissa on Vaasan leima. Koneistossa on Könnin nimen ruotsinkielinen versio Königsbäck, joka oli käytössä 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Sen jälkeen lukee Ilmola, joka puolestaan on ruotsinkielinen nimi Ilmajoelle. Kelloseppäliiton puheenjohtaja Seppo Tienhaara sai kellon näyttelyä varten lainaksi Könnin tyttären jälkeläiseltä Kauhajoelta. Kello ei ole ollut aiemmin julkisesti esillä.

Näytön paikka -tapahtuma on avoinna yleisölle lauantaina 23.3.2013 klo 10-15.

↧

Sain valituksen tuntemattomalta naapurilta

March 25, 2013, 10:53 am

≫ Next: Kirjoitin porraskäytävään tiedotteen

≪ Previous: Kelloseppä Kari Voutilainen vierailee Helsingissä

Kommunikointia naapurille nykymalliin.

Nimimerkki Eräs naapuri jätti eilen postilaatikkooni viestin, jossa minua puhutellaan pillipiiparina. Innoitteena hänen viestiinsä on ollut viime päivinä harjoittamani klarinetinsoitto, sillä olen saanut merkittävät harrastajakiinnitykset sekä Helsinginkadun filharmonikoihin että Kamariklubille. Niitä varten olen harjoitellut muun muassa Mozartin klarinettikonserttoa ja Brahmsin sonaatteja. Soitan reilun tunnin päivässä, koska vähempi ei olisi hyödyllistä. Olen soittanut säädylliseen aikaan, noin klo 15-18 välillä.

Tilanne, johon olen nyt joutunut, on pulmallinen. Miten kommunikoin naapurin kanssa, joka ei kerro kuka hän on? Hän valittaa, että soitan kahtena perättäisenä vapaapäivänä. Juu, mutta minun täytyy soittaa joka päivä. Hän vetoaa vuorotyöläisten puolesta, mutta näyttää silti viettäneen vapaapäivänsä lauantaina ja sunnuntaina.

Onko arvon lukijoillani jotain vinkkiä, miten edetä asiassa? Onko samanlaisia kokemuksia?

Ennen kaikkea: Eikö säätyläiskodeissa saa enää iltojen iloksi musisoida?

Tässä vielä Erään naapurin kirje kokonaan:

↧