 |
| Philharmonie de Paris ennen konsertin alkua. |
Vaikka Pariisiin tammikuussa avattu uusi konserttitalo, Jean Nouvelin suunnittelema Philharmonie de Paris, on otettu käyttöön keskeneräisenä, se ei haittaa itse ydintoimintaa. Kolmen konsertin perustella voin sanoa suuren konserttisalin mahdollistavan jo mennen tullen moitteettomien musiikkielämysten kokemisen. Se on akustiikaltaan ja tunnelmaltaan onnistunut.
Talon avaaminen etuajassa ei välttämättä ollut lainkaan huono päätös. Historia tuntee monia merkkirakennuksia, joiden valmistumiseen hulahtanut vuosisatoja, ja niitä on käytetty keskeneräisenä. Esimerkiksi vuonna 1882 rakentamaan aloitetussa Barcelonan Sagrada Famíliassa pyörii jo säännöllinen messutoiminta nostokurkien keskellä.
 |
| Pariisin Philharmonien suuri konserttisali. |
Istuessani Pariisin Philharmonien suuren salin penkillä minulle tuli joka kerta tavattoman hyvä olo – ennen kuin nuottiakaan oli soitettu. Aloin pohtia, mistä tuntemus syntyy. Vaikka saliin mahtuu valtavasti väkeä, 2400 ihmistä, on kaikki katsomoryhmät saatu lähelle lavaa ja toisiaan. Salin muodoissa on joku nähnyt munankuoria, ja onhan värimaailmassa toki valkuaista ja keltuaista, mutta minusta muna-ajatus kumpuaa pikemmin arkkitehtuurin lähtökohdasta, maailman synnystä. On mustaa pimeyttä, valkoista valoa ja keltaista meripihkaa. Valkoisen parvekkeen muoto on kuin hymyilevä suu – tai kaiken näkevä silmä. Seinämillä on suorakaiteen mallisia koristelaattoja, jotka lisäävät akustisia heijastuksia. Alkuaineiden ja kaarevien muotojen keskellä ihminen tuntee itsensä turvalliseksi ja levolliseksi.
Talon musiikkitarjonta on avajaiskeväänä ollut ällistyttävää. Osuin paikalle viikolla, jolloin yleisöllä oli kolmena peräkkäisenä iltana mahdollisuus kuulla kolmea merkittävää eurooppalaista sinfoniaorkesteria. Se tarjosi myös kutkuttavan tilaisuuden asettaa samassa salissa voimiaan esitelleet kokoonpanot paremmuusjärjestykseen.
Kultamitali tuli heti maanantaina 9.3.2015, jolloin kaupungissa vierailivat Valeri Gergijevin johtamat Münchenin filharmonikot. Olin kuullut orkesterista paljon kehuja, mutten koskaan saanut kokea sitä elävänä. Kuulemani perusteella jokainen ylisana tuntuu ansaitulta. Ensinnäkin jousisektiot ovat niin upeasointisia, että huomasin jo unohtaneeni, miltä vaikkapa ykkösviulusektio voi parhaimmillaan kuulostaa. Pelkästä jousenkäytöstä näki rohkeuden, heittäytymisen ja vastuunkannon – viimeistä pulttia myöten.
Soolopuhaltajat olivat käsittämättömän taitavia. Ykköskornisti Jörg Brücknerin soolo Dvorákin sellokonserton ensiosassa oli täydellisen viimeistelty, ajateltu, fraseerattu ja kaunissointinen. Hänen kanssaan paikasta auringossa kilpaili soolohuilisti Herman van Kogelenberg, jonka soinnissa sekoittui juovuttava cocktail makeutta, karvautta ja raikkautta. Kogelenbergin tapa liidata puupuhallinsektiota teki siitä yhden orkesterin parhaista osaamiskeskuksista.
Orkesterimuusikoiden taitoja seuratessa olivat illan kapellimestari, lähes autistisesti sormiaan värisyttävä Valeri Gergijev, ja soolosellisti Sol Gabetta, jäädä varjoon, mutta osasivat toki hommansa. Huikeimmaksi numeroksi muodostui päätösteos, Richard Straussin sävelruno Till Eulenspiegel, jonka käänteissä Gergijev muuntautui pakosta myös oikeaksi kapellimestarintyön tekijäksi.
Tiistaina 10.3.2015 lavalle saapui toinen eurooppalainen huippujoukkue, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Andris Nelsonsin johdolla. Sibeliuksen viulukonserton solistina esiintyi Anne-Sophie Mutter, jonka tulkinnasta päällimmäiseksi mieleen jäivät turboahdettu sointi, vikkelät sormet ja muutama erikoinen hidastus. Ensiosan katkelmallinen toteutus näytti teoksen modernissa valossa, johon runsas glissandojen viljely ei kuitenkaan sopinut. Orkesteri uskaltautui ääripianissimoihin, jotka näin hyvässä akustiikassa myös kantoivat. Muuten yliolkainen ote jätti amsterdamilaiset kolmannelle sijalle.
Keskiviikkona 11.3.2015 vuoroon tuli yksi konserttitalon omista orkestereista, Orchestre de Paris, jolle annan hyvän hopean. Alkunumero, Ludwig van Beethovenin kolmoiskonsertto, oli kuitenkin vain lämmittelyä suurta koitosta, Anton Brucknerin yhdeksättä sinfoniaa varten. Solistit Isabelle Faust, Jean-Guihen Queyras ja Martin Helmchen soittivat hyvin yhteen ja kapellimestari Herbert Blomstedt pysyi kohtuullisesti heidän kyydissään.
Väliajan jälkeen salin koristelaatat ja seinälaastit olivat taas vaarassa pudota, kun Brucknerin yhdeksännen sinfonian huipennukset tärisyttivät rakenteita. Seurasin taas mielihyvin maestro Blomstedtin rauhallista työskentelyä (hän johti ilman nuotteja) – esimerkiksi vauhdikkaassa Scherzossa kapellimestarin rentous tuotti sointiin vapautta ja hengityspaikkoja. Keskitaitteen tempomuutoksessa lyöntitekniikan lyyrisyys hieman kostautui, mutta siitäkin selvittiin.
Teoksen päättävässä kirkastuneessa Adagiossa Wagner-tuubat olivat kiusaannuttavan ylävireisiä ja näin Blomstedtin kerran jopa näyttävän sormellaan alaspäin. Parin sisääntulon dynamiikka oli myös joko jäänyt harjoittamatta tai muusikot eivät niitä muistaneet, mutta niissä Blomstedtin nopea reaktio osoitti, miten vahvasti hän koko ajan partituurin mukana eli.
 |
| Herbert Blomstedt kiittää orkesteria Brucknerin yhdeksännen esityksen jälkeen. |
Näistä kolmesta illasta Pariisissa riittää sulateltavaa pitkäksi aikaa. Huvit olivat helsinkiläisestä vinkkelistä myös halpoja. Konserttiliput maksoivat 20, 40 ja 15 euroa. Metrolippu 1,80 euroa ja pullo Deutz-samppanjaa väliajalla 59,00. Narikka on ilmainen, eikä sitä tarvitse pakosta käyttää lainkaan, vaan päällysvaatteet voi myös tuoda saliin sisälle niin kuin elokuvissa.
Tämän laadun ja hintatason haluaisin Helsinkiin. Erityisesti ne Münchenin filharmonikot.
 |
| Konserttiyleisön joukossa oli myös Pariisin konservatoriossa opiskeleva pianisti Janne Oksanen. Oksanen kertoi viihtyvänsä Pariisissa, joskaan harjoittelumahdollisuudet eivät ole yhtä hyvät kuin Sibelius-Akatemiassa. |