Herrasmiehen päiväkirja

Järvikylän kartanoa isännöi nykyään Albert Grotenfelt.

Joka puolella näkyy kirkkaita vesiä, viljavia peltoja ja kohisten kasvavaa nurmea. Jätän automobiilin vanhan navettarakennuksen viereen ja jatkan koivukujanteen läpi jalkamiehenä. Apilapellon takana siintää retkeni kohde, vuonna 1882 valmistunut Järvikylän kartanon keltainen päärakennus. Samankaltaisuutta Pernajan Malmgårdin kanssa on väitetty näkyvän. Itse en sellaista havaitse.

Hiekka-alueet on siistitty, maali hohkaa eikä rikkaruohoja näy. Vasemmalle jää tenniskenttä. Etupihalla minut vastaanottaa nykyinen kartanonherra KTM Albert Grotenfelt (s. 1974) rennossa puuvillapaidassa. Tila siirtyi hänelle neljä vuotta sitten Karl-isältä, jonka 1980-luvulla aloittama kasvihuoneviljely on tuotoillaan mahdollistanut rakennuskannan ylläpidon.

Kartanon omassa viljelyksessä oleva pelto-ala on noin 215 hehtaaria, jolla kasvaa ohraa, kauraa ja siirtonurmea. Metsää on noin 1900 hehtaaria, työntekijöitä kesäkaudella kuusi, talvella kaksi.

Järvikylä on vuodesta 1674 lähtien kuulunut Grotenfeltin aatelissuvulle, jonka 11. sukupolvea nykyinen omistaja Albert edustaa.”Koen että tämä kaikki on lainassa”, hän sanoo. ”Päätösvalta on tietysti tällä hetkellä itsellä, mutta tätä tulee joku jatkamaan, ja yritän pitää huolen siitä että tätä on hyvä lähteä jatkamaan.”

Albert Grotenfelt kasvattaa tilalla siirtonurmea.

Tilan ainoa paikka, jossa sukupolvenvaihdos ei vielä ole tapahtunut, on päärakennus. Sen noin kahdeksaa sataa neliötä asuvat Albertin vanhemmat: suvun päämies, varatuomari Karl Grotenfelt, sekä humanististen tieteiden kandidaatti Nanna Grotenfelt.

Albert Grotenfeltin kanssa päärakennukseen suunnittelee muuttoa hänen perheensä, kolme poikaa ja vaimo, kreivitär Catharina. Toistaiseksi he käyttävät 30 metrin päässä sijaitsevaa punaista siipirakennusta, joka toimi aikanaan pehtoorin asuntona sekä toimistona.

Koska päärakennus on edelleen yksityiskoti, saan nähdä ainoastaan eteishallin, suuren salin ja kirjaston. Valokuvaaminen on nykyään sallittu vain suuressa salissa – mutta sielläkään ei yleisötilaisuuksien aikana, joita järjestetään kerran vuodessa osana Joroisten musiikkipäiviä.

Suorakulmion muotoinen kasettikattoinen sali sopii akustiikkansa puolesta erinomaisesti kamarimusiikille. Yleisöä mahtuu satakunta.

Suuressa salissa pidetään konsertteja.

Grotenfeltien sukuvaakuna kunnostettiin ja siirrettiin Joroisten kirkosta kartanolle.

Ikkunoista näemme pellot ja kosteikon, joka on rakennettu suodattamaan ja sitomaan peltoviljelyn mahdollisia ravinne- ja kiintoainesvalumia. Läheinen Valvatus-järvi ulottui 1800-luvulla lähelle päärakennusta, mistä muistona näkyy vanha verkkovaja. Pelloista moni on siis vanhaa järvenpohjaa.

On aika tehdä lähtöä, mutta Grotenfelt kertailee vielä kotikartanonsa vaiheita. 1700-luvulla isäntiä ei sotien takia tilalla paljon näkynyt. 1860-luvulla Ruotsissa kouluttautunut Nils Grotenfelt otti käyttöön uusimpia maatalouskoneita ja järjesti torpparien lapsille opetusta. Kartanon herkullinen voi tunnettiin Pietarissa saakka.

Järvikylän vanha voimuotti.

Pistäydymme vielä vajaan rakennetussa kotimuseossa katsomassa vanhaa venäjänkielistä voimuottia. Siihen on kaiverrettu kartanon nimi kyrillisin kirjaimin.

Kynnyksellä on varottava paikan edellisenä kesänä omakseen ottanutta kyykäärmettä. Pieni otus, mutta sen edessä kartanonherrakin pelkää.

Kuuntele tästä vierailu Järvikylän kartanossa.

Musiikit:

Lully: Marssi oopperasta Phaëthon. Les Musiciens du Louvre, joht. Marc Minkowski.

C.P.E. Bach: Presto sinfoniasta B-duuri. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri, joht. Sakari Oramo.

Falckenhagen: Allegro duetosta G-duuri. Hannu Annala ja Mari Mäntylä.

Mozart: Romanssi pianokonsertosta nro 20 d-molli. Martha Argerich ja Mozart-orkesteri, joht. Claudio Abbado (konserttinauhoitus Luzernista 2013).

Weber: Finaali (Presto) sinfoniasta nro 1 C-duuri. Tapiola Sinfonietta, joht. Jean-Jacques Kantorow.

Arvon lukijat, hyvät pitkän elämän ja vieläkin pitemmän taiteen ystävät! Tärkeä tehtäväni on ilmoittaa, että Yleisradion ohjelmatarjontaa vuodesta 2011 koristanut Hienostelua-sarja loppuu. Viimeinen kartano-ohjelma kuullaan tänään klo 11.

Heinäkuussa yhdelllä jaksolla oli 100 000 kuulijaa. Kesäkuussa 96 000. Kiitos jokaiselle!

Ensi viikolla, 27.8.2015, on vuorossa extra-jakso, eräänlainen länsisiipi, jossa etsitään musiikkia Uudesta-Seelannista. Sinne Tasmanian-meren aallokoihin jää hienostelu, osaksi joka päivä ja yö maailman rantoja huuhtelevia suolapyrskyjä.

Jätän myös esiintymiseni RSO Musiikkitalossa -tv-sarjassa, ja juontajaksi tilalleni tulee kirjailija-toimittaja Minna Lindgren. Kantapöydässä vuoroni hoitaa Vesa Kytöoja.

Itse vetäydyn joksikin aikaa muihin maisemiin musiikintutkimusta tekemään ja klarinettia soittamaan. Sekä tietysti Herrasmiehen päiväkirjaa päivittämään.

Kiitos kaikille mukana elämisestä ja kauniista viesteistä! Tavataan jatkossakin tässä blogissa.

To speak serious of the light and light of the serious.

Minna Lindgren alkaa juontaa RSO Musiikkitalossa -ohjelmia.

Peurat tervehtivät hienostelijaa Queenstownissa.

Viimeisessä Hienostelua-radio-ohjelmassa lähdetään Uuteen-Seelantiin hyvän viinin ja musiikin perään.

Itselleni mieluisinta musiikkia löytyi pääkaupunki Wellingtonista, jossa seurasin maan kansallisorkesterin, Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin työskentelyä Jean Sibeliuksen Lemminkäis-sarjan parissa.

Viinien etsimiseen menikin sitten hieman kauemmin aikaa. Pestauduin Waiparassa sijaitsevalle Antill Estate -tilalle talviavuksi. Meikäläisenä Juhannuksena siellä leikattiin käsivoimin lähes 5000 Pinot noir -köynnöstä. Kaltaiselleni sisätyön tekijälle se oli melkoisen raskas kokemus, mutta sen vastapainona sain iltaisin nauttia heidän köynnöstensä edellisvuosien antia, joista paras kokemus oli vuoden 2010 Pinot noir. Naapuritiloilta Pyramid Valleysta ja Pegasus Baysta ostin myös tuliaisia.

Eteläsaaren viinien jälkeen pohjoisen Waiheken viinit olivat pettymys. Moni sanoo, että Uudessa-Seelannissa viinit myydään ja nautitaan liian nuorina. Pohjoisessa tämä käsitys sai minultakin vahvistusta.

Claudia Elze Weersing omistaa Pyramid Valleyn viinitilan.

Waiparan viinialue sijaitsee tunnin ajomatkan päässä Christchurchista.

Julian Young kasvattaa Pinot noiria ranskalaisten esikuvien mukaan.

Wellingtonin kasvitieteellisessä puutarhassa on 25 hehtaaria kukkaloistoa.

Antill Estatea halkoo museorautatie, jota liikennöidään viikonloppuisin.

Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin toimitusjohtaja Christopher Blake toimistossaan.

Uuden-Seelannin musikaalisin laululintu on tui.

Uuden-Seelannin sinfoniaorkesterin konserttimestari Vesa-Matti Leppänen joutui uudessa kotimaassaan luopumaan jääkiekosta.

Vesa-Matti Leppänen toivotti yleisön tervetulleeksi konserttiin.

Maoreja on nykyään 15 prosenttia maan väestöstä.

Hylje sukelsi esiin Tasmanian valtamerestä.

Kuuntele tästä Hienostelua Uudessa-Seelannissa.

Musiikit:

John Psathas: Matre’s Dance. Philip Smith ja Evelyn Glennie.

Lilburn: Canzona nro 2 orkesterille. Ithaca College Festival Orchestra, joht. Grant Cooper.

Sibelius: Tuonelan joutsen. Michael Austin ja Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, joht. Pietari Inkinen.

Lilburn: Sinfonia nro 2 C-duuri. Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteri, joht. Ashley Heenan.

Lilburn: Aotearoa. Uuden-Seelaniin sinfoniaorkesteri, joht. John Hopkins.

Lilburn: Juhla-alkusoitto. Uuden-Seelaniin sinfoniaorkesteri, joht. John Hopkins.

Muissa sinfoniaorkestereissa fagotistit Jos de Lange ja Jos Lammerse istuisivat kahta paikkaa oikeammalla.

Useassa yhteydessä maailman merkittävimpien sinfoniaorkesterien joukkoon luettu Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri teki sunnuntaina 30.8.2015 uusintavierailun Helsingin Musiikkitaloon. Onneksi, sillä edellinen Helsingin-konsertti kaksi vuotta sitten jäi mieleen lähinnä tylsänlaiskana heittokeikkana.

Nyt oli kaikki toisin – mukaansa tempaava kapellimestari Daniel Harding, energiaa, soiton iloa ja ohjelmassa kaksi jumalatarten lahjaa ihmiskunnalle: Mozartin pianokonsertto nro 18 B-duuri sekä Anton Brucknerin sinfonia nro 5 B-duuri. Nykyaikaisten sinfoniakonserttien takiaiset, Béla Bartók ja Gustav Mahler, voidaan siis ainakin joskus frakin hihasta irti repäistä.

Alkunumerona kuultu Mozart osoitti, että soittajisto sopii parhaiten myöhemmin sävellettyyn orkesterimusiikkiin. Sointi on paksua ja usein bassovoittoista, vaikka kontrabassojen määrä vähennettäisiin kolmeen. Allegro vivacen alkutahdeissa sai ihailla ykkösviulujen herkkyyttä, mutta aiheen fanfaarimaisuus ei liiemmin korostunut.

Huippukohdaksi muodostui Andanten keskitaite, jonka sforzato-vuorotteluissa orkesteri pihisi ja puhkui kuin jokin ylikuumeneva höyrykone. Syynä ilmiöön lienee väkevä bassosektio, jonka jousen vedoista irti purkautuva kitka aikaansaa ilmavirtausta muistuttavan soinnin.

Solisti Kristian Bezuidenhoutin lasinen kosketus ei aina pärjännyt orkesterille, vaan muutama tärkeäkin ääni jäi yleisön musikaalisen arvauksen varaan. Hänen taipuisa Mozart-näkemyksensä silti välittyi, erityisesti ylimääräisenä kuullussa sonaatinosassa (II Andante cantabile / nro 10 C-duuri KV330).

Daniel Harding johti Brucknerin viidennen.

Anton Brucknerin sinfonioita verrataan usein katedraaleihin, pyrkimyksenä kai sanallistaa niiden suuria mittasuhteita ja viitata tekijänsä uskonnollisuuteen. Daniel Hardingin tulkinnan mukana eläessäni mietin, miten huonosti katedraaliksi kutsuminen tähänkin teokseen sopii.

Kaksoisfuugan jälkimmäinen teema on toki ikään kuin ristinmuotoinen, mutta muu osa teoksen musiikista ajettaisiin mistä tahansa kirkkotilasta pian luutien ja heinähankojen kanssa ulos. Sävelkielessä on itämaista erotiikkaa, varietee-teatterin välisoittoja, pakanatansseja, naivismia, ja onko se itse pelsepuupi, joka kerran tökkää pitkän kyntensä keskelle partituuria ja saa loogisesti alkaneen teemankehittelyn lässähtämään?

Kaiken värikirjon ja sointipuhkun toteuttivat Harding ja orkesteri sellaisella antaumuksella, ettei vierailukonserttien sarjaan toista näin järisyttävää musiikkikokemusta montaa mahdu. Moni-ilmeisyyttä ihaillessani tulin kiinnittäneeksi huomiota Brucknerin valitseman soitinvalikoiman klassisuuteen: ei tarvita kontrafagottia, englannintorvea, Es-klarinettia, isorumpua, peltejä, harppua tai lehmänkelloja ison tarinan kertomiseen. Kaksinkertaiset puut ja patarummut riittävät.

Erikseen on mainittava Concertgebouw’n pasuunasektio ja tuuba, jotka tarjoilivat järisyttäviä syväsointeja. Loppukliimaksissa heidän ja käyrätorvien vuorottelu liidätti kuulijan korkealle alppien yläpuolelle.

Concertgebouw-orkesterin klarinetisti Olivier Patey ja fagotisti Jos de Lange lupasivat tulla Helsinkiin uudestaan.

Spektaakkelin jälkeen menin lavan taakse soittajia kiittelemään. Siellä taas kerran paljastui, että kaikkien muusikoiden nimiä ei vaivauduta soittajalistaan lainkaan kirjoittamaan. Esimerkiksi loistavasti soittaneena soolofagotistina oli sijainen nimeltä Jos Lammerse, joka jäi kuulijoille täysin tuntemattomaksi. Varsinkin kiertueilla muusikkolistan laatiminen olisi lastenleikkiä: täytyyhän organisaation muutenkin listata, minkä nimiset ihmiset lentokoneessa matkustavat ja hotellihuoneissa asuvat.

Ja kiitos soittajien, sain viimein valaistusta Concertgebouw’n puupuhaltajien erikoiseen istumajärjestykseen. Takarivissä fagotistit istuvat kuulijasta katsoen vasemmalla ja klarinetistit oikealla, mikä on päinvastoin kuin kaikissa muissa tunnetuissa sinfoniaorkestereissa.

Fagotisti Jos de Lange kertoi, että erikoinen järjestys muotoutui kauan aikaa sitten ylikapellimestari Bernard Haitinkin käskystä. Alun perin Concertgebouw’n puupuhaltajien eturivissä istuivat vasemmalta lukien huilut, oboet ja klarinetit, ja heidän takanaan käyrätorvet ja fagotit. Haitink halusi korkeat puut eteen, jolloin klarinetistit siirtyivät taakse, mutta koska fagotit halusivat pysyä käyrätorvien vieressä, fagotit siirtyivät entisestään vasemmalle ja jättivät oikealle puolelle tilan klarinetisteille. Näin oli syntynyt maailman erikoisin puupuhaltajien istumajärjestys.

Jos de Lange piirsi kaavion klarinetistien siirtymisestä takariviin.

Fagotistit pitävät siitä, että ovat lähempänä käyrätorvia, koska heillä on klassisessa ohjelmistossa usein samankaltaista soitettavaa. Ja kun kontrabassotkin ovat yleisöstä katsoen vasemmalla, ovat fagotit myös lähempänä heitä.

Kuuntele tästä Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin konsertti Helsingissä.

Tukholman Valokuvataiteen museo.

Jos kuljette tällä viikolla Tukholmassa, niin käykää Valokuvataiteen museossa (Fotografiska muséet). Ja jos teillä ei ole matkaa Tukholmaan, niin varatkaa sellainen ja huolehtikaa itsenne sinne. Sunnuntaihin (13.9.2015) asti siellä voi nimittäin käydä katsomassa englantilaisen Nick Brandtin (s. 1966) Itä-Afrikka-trilogian viimeisen osan, On This Earth A Shadow Falls Across The Ravaged Land.

Näyttelyssä muistutetaan, että joka vuosi tapetaan 30 000-35 000 elefanttia, ja että kahdessakymmenessä vuodessa leijonien määrä on pudonnut neljännekseen. Luonnonsuojelu ei silti ole ainoa motiivi kuvien ihailuun. Oikeastaan luin siitä vasta näyttelyssä käytyäni, sillä halusin kokea kuvat aluksi ilman selittelyjä. Ne ovat voimakkaasti kertovia, teknisesti taitavia ja valotukseltaan herkkiä teoksia.

Kuvissa on tomua, aukeaa taivasta, kuivunutta savannia sekä eläinten katseita, joihin ihminen siirtää omat häpeän tuntemuksensa. Varsin puhuttelevia ovat metsästystrofeet – irtonaiset leijonan ja kafferipuhvelin päät, jotka Brandt on tuonut takaisin savannille.

Käy katsomassa kuvia tästä.

Nick Brandtin teoksia on nähty keväällä Salon taidemuseossa. Tukholman jälkeen ne ovat esillä ainakin New Yorkissa, Los Angelesissa, Ulmissa ja Moskovassa.

Kustaa III ohjaa väen Fotografiskaan.

Paprika.

Suomi sanoo tänään turvapaikanhakijoille tervetuloa kansalaispiknikeillä yli kymmenessä kaupungissa. On syytäkin, sillä pakolaistilanne maailmassa on pahempi kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Viime vuoden lopussa liki 60 miljoonaa ihmistä paennut kodeistaan – ja määrä nousee ennätystahtia.

Siis, tervetuloa!

Mutta. On yksi asia, josta teidän on hyvä tietää. Ruoka täällä Suomessa on helvetin vaarallista.

”Sitä ei lue sisällysluettelossa, mutta viinirypäleet sisältävät paljon aineita, jotka eivät sovellu lapsille.”

”Rypäleet voi hyvin jättää kauppaan, ilmankin on vuosia pärjätty meidän lapsiperheessä ja paprikaa kotimaisena tai ei ollenkaan.”

”Lienee nuo myrkyt sitten viineissäkin?”

”Torunta-aineita on siis myös tavallisessa viinissä - OSTA vain LUOMUA.”

”Välillä on kyllä ihan selvästikin maistanut, että nyt on parempi jättää syömättä.”

”Miten, olen kuullu että osan myrkyistä voi hävittää kun pesasee soodavedessä rypäleet…”

”Tällä sivulla joskus oli juttu, että etikkavedessä liottamalla. Oli ohjeetkin.”

”Niiiiih. Tästä lähtien pesee etikka-vesiliuoksella kaikki hedelmät jotka ei luomua!”

”Ei siis viinirypäleitä tai paprikaa enää.”

”Pihvin syöminen päivittäin saattaa olla yhtä hyväksi terveydelle kuin tupakoinnin lopettaminen.”

”Riippuu minkä lihan valitset, marmorilla vai ilman, Angusta vai vaikkapa Limousine rotua...”

”Punainen liha tappaakin vain Yhdysvalloissa!”

”Micropopcornien pakkauksista liukenee haitallisia kemikaaleja.”

”Eikä se mikrokaan mikään terveysuuni ole!”

”Taitavat kaikenlisäksi olla gmo maissista tehtyjä nuo myrkyt…”

”Ja neitsytkookosöljyllä kun poppaa, niin tulee ihan parhaat!”

”HUOM! Suuri osa Suomessakin myydystä valkosipulistakin tulee Kiinasta.”

”Uskoisin, että ihmisillä on varaa ostaa kotimaista valkosipulia, kukaan ei varmaan syö sitä niin paljon, että oma talous ajautuisi konkurssiin.”

”Kaupassa saa olla tosi tarkkana nykyään. Esimerkkinä Rainbow-vaniljarahka.”

”Alkuperäinen resepti sisälsi myös pihlajanmarjoja, mutta nykyään se on korvattu aromeilla.”

”Meille näitä ei ole enää ostettu vuosiin, vaan tehty omia, aidoista marjoista ja vähemmällä sokerilla.”

”Onneksi oma mummoni ei ikinä tarjonnut mitään moista paskaa, vaan oikeita herkkuja.”

”Ai että, onneks ei tartte moista paskaa napaansa laittaa.”

”Muut rajoittavat nettikeskustelua - me avaamme sitä!”

(Lainaukset Safkatutka.fi-nettisivustolta)

Ylikapellimestari Pietari Inkinen uuden kotisalinsa edessä.

Tervehdys Prahasta, entisestä Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan pääkaupungista, jossa on loppuviikosta nautittu kesäkauden kenties viimeisistä lämpimistä päivistä. Lämpötila kohosi myös suurta korulipasta muistuttavassa Smetana-salissa, kun kapellimestari Pietari Inkinen, 35, keskiviikkona ja torstaina (16.-17.9.2015) aloitti kautensa Prahan sinfoniaorkesterin uutena ylikapellimestarina.

Inkinen johtaa orkesteriaan aluksi kerran kuukaudessa ja vie sen kiertueille marraskuussa Englantiin, tammikuussa Japaniin ja ensi kesänä ehkä omalle festivaalilleen Saksan Ludwigsburgiin. Hänen kotipaikkansa säilyy Sveitsin Baselissa, mistä käsin hän tekee työmatkansa eri puolille maapalloa. Vuoden kuluttua hän saa toiseksi omaksi bändikseen Japanin filharmonikot Tokiossa.

Prahan sinfoniaorkesteri työskentelee vuonna 1911 valmistuneessa Obecní Důmin Art Nouveau -rakennuksessa, jota englanniksi kutsutaan nimellä Municipal House, mutta jonka toimintaa kuvastaisi yhtä hyvin nimitys Kulttuurikeskus. Se sijaitsee 1400-luvulta peräisin olevan mahtavan Ruutiportin vieressä, entisen hallintopalatsin paikalla. Rakennuksen koristelivat 1900-luvun alun merkittävimmät tšekkitaiteilijat, huomattavimpana Alfons Mucha, ja se toimi lokakuun 1918 itsenäisyysjulistuksen näyttämönä.

Pääsalin, Smetana-salin akustiikka on kaikuisa ja sopii erityisesti romantiikan ajan orkesterimusiikkiin. Bartókia myöhäisemmässä musiikissa jouset ovat jäädä puhaltajien ja lyömäsoittajien alle.

Prahassa toimii Inkisen orkesterin ohella pari muutakin ammattiorkesteria, sekä tietysti kansainvälisesti tunnetuin soittajisto Tšekin filharmoninen orkesteri, jonka kotipaikka on muutaman korttelin päässä sijaitsevassa Rudolfinumissa. Prahan sinfoniaorkesteri on sille hyvä haastaja, vaikka ei nuorempana instituutiona voikaan ylpeillä sellaisilla entisaikojen kapellimestarinimillä kuin Antonín Dvořák tai Gustav Mahler. Aika näyttää, miten voimasuhteet kehittyvät.

Kautensa avajaiskonsertin Inkinen aloitti kahdella riskillä: johtamalla orkesterille aiemmin tuntemattoman Esa-Pekka Salosen teoksen LA Variations (Los Angelesista innottuneita sävelmuunnelmia) sekä valitsemalla päätösnumeroksi tšekkiläisen musiikin merkkipaalun, Antonín Dvořákin sinfonian nro 9 e-molli, ”Uudesta maailmasta”. Turvasatamana näiden välissä esiintyi paikallisen yleisön suosikkiviulisti, Pavel Šporcl, joka kuitenkin soitti harvinaisuuden: Bohuslav Martinůn ensimmäisen viulukonserton. (Sinisellä viululla, jonka on hänelle valmistanut Jan Spidlen vuonna 2005!)

Paikallinen yleisö tuntui ottavan Inkisen avajaiskattauksen myönteisesti vastaan. Huutomyrskyjä ei kuultu, mutta jälkimmäisenä iltana monet nousivat seisten taputtamaan.

Yleisö antoi Inkiselle pitkät suosionosoitukset.

Orkesterissaan Inkinen on saanut kokoelman hyvin persoonallisia soittajia. Puhaltajat soittavat tarvittaessa hirmuisen lujaa: Dvořákin sinfonian loppuhuipennuksissa suunnittelin jo korvien peittämistä, vaikka istuin parvekkeella. Trumpetistien Marek Vajon, Josef Řezníčekin ja Luboš Kovaříkin soinnista löytyy viiltoa.

Ilahduttavaa silti, että puhaltajilla on ahkerassa käytössä myös volyymiasteikon toinen pää. Hiveleviä pianissimoita kuultiin esimerkiksi klarineteilta hitaan osaan englannintorvisoolon alla, samoin huilun vastauksessa päätösosan klarinettisooloon.

Soolohuilisti Simona Pingitzerillä on hyvin täyteläinen ja ilmava sointi, jota hän tarjoilee taajaan ilman vibratoa. Meluisimmat aplodit sai etevä patarumpali Svatopluk Čech jr., joka keskiviikkona soitti paikoin liian lujaa, mutta torstaiksi antoi Inkisen pyynnöstä enemmän tilaa muille.

Kornosektiota johtaa Zuzana Rzounková, hyvin persoonallinen taiteilija, jonka torvesta irtosi Largossa puhuttelevaa vibratoa. Finaalin säestysäänet sektio soitti räjähtävillä alukkeilla, mutta fortissimoissa on tarpeen vaatiessa myös levollista suuruutta.

Jousiston sointi on hyvin kehittynyt, ja Inkinen muotoili monista teemoista jännitettä ylläpitävää tarinankerrontaa. Largon kiihdytykset osuivat nappiin.

Väliajalla Inkinen jakoi nimikirjoituksia.

Kahden konsertin välissä Inkisellä oli aikaa istahtaa iltapäiväkahville vanhankaupungin raatihuoneen vierustalle.

Avajaisviikkoon hän vaikutti olevan silminnähden tyytyväinen, vaikka erilaiset tapaamiset kaupunginjohdon ja taiteilijoiden kanssa ovat pitäneet aikataulut täysinä. Avajaiskonserttiin hän valitsi Dvořákin yhdeksännen siitä syystä, että hänen täytyy joka tapauksessa esittää sitä orkesterin kanssa toistakymmentä kertaa, sillä se on osa kiertueohjelmiston Dvořákin sinfonioiden kokonaisuutta. Se myös sopi avajaiskonsertin uusiin maailmoihin johdattavaan tematiikkaan.

Vaikka Dvořákin yhdeksäs sinfonia on soittajille lähes pyhäinjäännöksen asemassa, he olivat helposti suostuneet esimerkiksi uusiin jousituksiin, balansseihin sekä myös tekemään ensimmäisen osan kertaukset.

Inkinen vaikutti tyytyväiseltä avajaisviikkoonsa Prahassa.

Soittajiin tutustuminen etenee pikku hiljaa. Inkinen arvelee, että aluksi tulevat tutuksi soolopuhaltajat ja äänenjohtajat. Takapulteissa on toisinaan aktiivisia soittajia, jotka tulevat kyselemään yksityiskohdista. Harjoituksissa hän kutsuu soittajia soittimien nimillä, esimerkiksi, ”ykköshuilu, voisitko soittaa tässä hiljempaa”. Vasta kun kaikki ovat tulleet tutuksi, hän voi alkaa käyttää etunimiä.

Kausikonserteissa ohjelmistonsuunnittelu on Inkisen itsensä kontolla. Toimistossa työskentelee myös dramaturgi, jolta tulee ehdotuksia teosvalinnoiksi. Häneltä Inkinen sai vinkin Bohuslav Martinůn ensimmäisestä viulukonsertosta. ”Täältä tullaan joskus rikkaamman ohjelmiston kanssa kotiin”, hän arvelee.

Avajaiskonserttien jälkeen Inkisellä oli hetki aikaa rentoutua pilsnerin ja sianpotkan äärellä. Heti seuraavana päivänä matka jatkui Baselin-kotiin opiskelemaan seuraavan viikon partituureja: Edgar Varèsen ja Claude Vivierin vaativia teoksia.

Sellisti Jaroslav Matějka, viulisti Pavel Šporcl ja kontrabasisti Lukáš Verner hyvästelivät Inkisen.

Sergei Malov (vas.), Antti Tikkanen ja Minna Pensola hurmasivat yleisön Berliinissä.

Metrosta purkautuu joukko huonoryhtisiä miehiä, yksi sytyttää tupakan heti portaisiin päästyään. Tyhjä kaljapullo rikkoutuu lattiaan. Maan pinnalla kestää aikansa ennen kuin silmät tottuvat sysipimeään.

On sunnuntai-ilta Weddingin kaupunginosassa Berliinissä, ja minun pitäisi löytää tie paikallisen kaverini suosittelemaan pianosalonkiin. Pianosalonkiin!? Täällähän on pelkkiä döner-kioskeja – ja erotiikkateatteri.

Lyhyen kävelyn jälkeen näkymät muuttuvat. Uusgoottilaisen käräjäoikeuden linnan takaa ylitän Panken kanaalin, jonka vierustaa somistaa rauhallinen Uferstrasse. Kahvila, kukkaistutuksia, nuoria aikuisia. Vihdoinkin: vasemmalta kajastavat lämpimät valot - Christophorin pianosalonki!

Yleisö on löytänyt tiensä Christophorin pianosalonkiin.

Pianosalongissa kunnostetaan vanhoja arvoflyygeleitä, mutta siitä on tullut myös suosittu piano- ja kamarimusiikki-iltojen pitopaikka. Kahdenkymmenen viiden euron lippuun sisältyy juomatarjoilua ja istumapaikka irtotyynyllä pehmustetussa kirpputorituolissa.

Seiniä koristavat vanhat nuottitelineet ja lyyrat.

Toimitusjohtaja Christoph Schreiber mainosti tervetuliaispuheessaan Meta4-kvartetin Saariaho-levyä.

Sunnuntaina 20.9.2015 salongissa esiintyivät Minna Pensola, Antti Tikkanen ja Sergei Malov, jotka muodostavat vuosi sitten perustetun vanhaan musiikkiin keskittyvän jousitrion. Pensola toimii viulistina, Tikkanen soittaa alttoviulua ja Malov vanhaa violoncello da spallaa, jota voisi kuvailla olkapäätä vasten soitettavaksi pieneksi selloksi.

Illan ainoana teoksena trio esitti Johann Sebastian Bachin Goldberg-muunnelmat sellaisella musikaalisuudella, tarkkuudella ja virtuositeetilla, että se sai salongin satapäisen yleisö puhkeamaan valtaisiin suosionosoituksiin ja vaatimaan ylimääräistä. Nopeat sävelkulut siirtyivät soittajalta toiselle täydellisen vaivattomasti, säestysäänet tukivat kerrontaa ilmeikkäästi ja intonaatio pysyi koko ajan moitteettomana.

Onneksi tämä kokoonpano ei jää pikailmiöksi, vaan muusikot aikovat helmikuussa soittaa muunnelmat levylle ja jatkaa uusien teosten opiskelua – kenties Beethoveniin saakka.

Konsertin päätyttyä esiintyjät jäivät vielä lukuisten innokkaiden kuulijoiden piirittämäksi. Ja tunnelmallinen pianosalonki sai taas uusia vakiokävijöitä.

Saksassa on 68 miljoonaa polkupyörää - enemmän kuin autoja. Sen odottaisi näkyvän kaupunkisuunnittelussa.

Modernit kaupunkilaiset kulkevat kuulemma polkupyörällä. Se on tulevaisuutta, se on edistystä. Päätin liittyä tähän hurskaaseen yhteisöön uudessa kotikaupungissani Berliinissä, jonka pyöräilymahdollisuuksia usein kehutaan.

Aluksi oli yllätys, miten paljon käytetyistä polkupyöristä kaupungissa pyydetään. Vaikka viinipullon voi saada Berliinistä alle kahdella eurolla, maksavat kunnolliset second hand -pyörät yleisesti pitkälle toista sataa euroa.

Pienen etsiskelyn jälkeen löysin kohtuullisen vaihdepyörän 140 eurolla. Kaupat tehtyäni myyjä sanoi iloisesti, että ”sitten vielä lukko”. Se olisi maksanut 20 euroa, josta kieltäydyin, sillä olin nähnyt lukkoja kaupoissa paljon edullisemmin. Hintatietoisuuteni harmitti kauppiasta, joka nähtävästi teki hyvät katteet lisävarusteiden myynnillä.

Pyörätie on jossain tuolla kahden lastausauton luona.

Sitten oli aika lähteä kotimatkalle uuden ostoksen kanssa. Vapauden ja vauhdin hurma latistui pian, kun näin kehutun pyöräilykaupungin nurjan puolen. Yhtäkkiä päättyviä pyöräkaistoja, poukkoilevia jalankulkijoita, tietöitä, lastausautoja, isoa mukulakiveä, lasinsiruja.

Satula tärisi kadun halkeamissa, vaihteisto lonksui loputtomissa jarrutuksissa ja kiihdytyksissä, avatusta autonikkunasta olin erottavinani sarjan minulle suunnattuja turkinkielisiä kirosanoja. Takarengas puhkesi vasta seuraavana päivänä. Eturengas sen jälkeen.

Berliinissä tarvitaan pistosuojatut renkaat.

Tuntemattomissa kaupunginosissa täytyy varautua ajamaan paljon autojen seassa, sillä hyvät reitit oppii löytämään vasta ajan kanssa. Useasti käy niin, että pyörätie yhtäkkiä päättyy, minkä jälkeen on ahtauduttava autojen sekaan.

Kaupungissa on myös tavattoman paljon aukirevittyjä katuja: Unter den Linden on ollut pitkään kuin pommitusten jäljiltä, eikä poikkeusreiteillä ole ajateltu polkupyöräilijää.

Tavallinen näky Berliinissä: lastausauto tukkii pyörätien.

Hyviä puolia Berliinissä pyöräilyssä on muiden pyöräilijöiden suuri lukumäärä, sillä risteyksistä lähdettäessä parvi polkupyöräilijöitä erottuu liikenteessä paremmin kuin yksi. Lisäksi autoilijat huomioivat kohtuullisen hyvin kevyen liikenteen. Ajokin saa ottaa paikallisjunaan (S-Bahniin) ja metroon, mutta sille pitää ostaa oma lippu.

Muuten Berliiniä riivaavat samat ongelmat kuin muitakin kehityksen alussa olevia pyöräilykaupunkeja: jalankulkijat astuvat pyörätielle taakseen katsomatta, pyöräteitä käytetään pysäköintipaikkoina tai niiden esteeksi aukileväytetään yhtäkkiä auton ovi.

Tulevaisuudessa Berliini haluaa Münchenin ja Hampurin kanssa olla yksi Saksan pyöräilypääkaupungeista. Tavoitteena on, että joka viides matka kaupungissa tehtäisiin polkupyörällä. Pyörätieverkoston rakentamiseen käytetään koko maassa tänä vuonna 94,5 miljoonaa euroa. Odotan parannuksia innolla.

Kinkkinen paikka. Roska-auto ohittaa pysähtyneen lastausauton - polkupyöräilijöitä tulee molempiin suuntiin.

Ja auton ovi auki suoraan pyöräilijöiden eteen.

Täällä jossain menee pyörätie.

Ai tuollakin on pyörätie?

Matkanteko ei ole aina kovin tasaista.

Nainen kaivaa laukkuaan - keskellä pyörätietä.

Kaksi jalankulkijaa voi helposti täyttää koko kadun.

Mies astuu pyörätielle katsomatta taakseen.

Nämä miehet pysäyttivät autonsa pyörätielle ja pitivät juttelutauon.

Pyörätiellä voi myös säilyttää roskasäiliötä.

Polkupyöräilijän unelmaväylä: Karl-Marx-Allee. Olisivatpa kaikki pyörätiet tällaisia.

Akademie für alte Musik esiintyi sunnuntaina pitkästä aikaa kotikaupungissaan.

Berliinissä ovat illat pimenneet, mutta päivisin on vielä saatu nauttia syysauringon paisteesta. Eilen se urheasti lämmitti sumu- ja pölypilven lävitse kanaalien rannoilla viihtyviä kaupunkilaisia, vaikka kolea tuuli säännöllisesti teki vierailujaan Pommerin suunnasta. Silloin leikkivät kellastuneet tammenlehvät jalkojen juuressa, ja lukemastani kirjasta halusivat sivut kääntyä itsekseen eteenpäin.

Viikonloppuna alkoi valofestivaali Berlin leuchtet, jonka aikana kaupungin tunnetuimpia rakennuksia valaistaan mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Gendarmenmarktin aukio tarjosi sunnuntaina (4.10.2015) huikeita näkymiä Akademie für alte Musikin konserttiin saapuvalle yleisölle. Schinkelin sunnitteleman Konzerthausin julkisivuun heijastettiin videoita rakennuksen historiasta. Tulenliekit muistuttivat paikalla sijainneen Langhansin teatteritalon palosta vuonna 1817.

Berliinin Konzerthaus saa iltavalaistuksessa uuden värityksen.

Maailman tunnetuimpiin vanhan musiikin yhtyeisiin lukeutuva Akademie für alte Musik Berlin esiintyi Konzerthausin suuressa salissa ensimmäistä kertaa puolalaisen kapellimestarin Lukasz Borowiczin johdolla. Ohjelmasta oli koostettu toimiva yhdistelmä sotaan, uskontoon ja Euroopan kohtalonvuosiin liittyneitä teoksia.

Ilta alkoi Joseph Haydnin lyhyellä Te Deumilla, joka RIAS-kamarikuoroineen ja laulusolisteineen kohotti odotuksia väliajan jälkeen kuultavaa Haydnin messua Missa in tempore belli kohti.

Päänumeroksi kohosi määriläissyntyisen Paul Wranitzkyn (1756-1808) hilpeä sinfonia, jonka hän sävelsi Campo Formion rauhan kunniaksi. Rauhassa päätettiin Napoleonin sota ensimmäistä liittokuntaa vastaan 1797. Wranitzkyn ura kulki Määristä kreivi Esterházyn hovin kautta keisarikunnan pääkaupunkiin Wieniin vanhan Burgtheaterin musiikinjohtajaksi. Hän oli aikalaistensa Mozartin, Haydnin ja Beethovenin suuresti arvostama muusikko ja liikkui samoissa vapaamuuraripiireissä.

Tätä taustaa vasten ei ollut kummallista, että kuulin finaalissa selvän lainauksen Mozartin sinfonian nro 36, ”linziläisen” finaalista – ehkä Wranitzkyn kunnianosoituksena, ehkä Itävallan rauhaneleen vahvistuksena lyömällä kättä yhteen edesmenneen kollegan kanssa.

Ja kun kuvailin teosta hilpeäksi, se ei ollut tahatonta, vaan yltää määrittelemään jopa surumarssiosan mestatun kuningas Ludwig XVI:n muistoksi. Se yhdessä finaalin kanssa olivat rakennukseltaan perinteisimpiä, kun taas ensiosa oli hillitön potpuri erilaisia teemakerroksia ja sotilasjoukkojen marsseja. Kolmannessa osassa kaikuivat sodan äänet niin hauskasti, että yleisö sen jälkeen repesi pitkiin väliaplodeihin.

Ernst Schlader soittaa Akademie für alte Musikissa puksipuista kopiota 1700-luvun klarinetista.

Yleisö palkitsi esiintyjät pitkillä suosionosoituksilla.

Kun vielä väliajan jälkeen kuultu Haydnin messu sujui mitä kauneimman soiton ja laulun merkeissä, ei voi kuin todeta kapellimestari Borowizcin onnistuneen hermostuttavassa debyytissään. Upeita sooloja kuultiin muun muassa sellisti Jan Freiheitilta ja klarinetisti Ernst Schladerilta.

Verevällä, yhtenäisellä ja ilmeikkäällä soitollaan todisti Akademie für alte Musik jälleen olevan alansa huippua. Sen soittaessa muuttuu kärsimyskin kattoon asti kohoavaksi luonnonsävelsarjaksi.

Konsertin jälkeen Schiller-monumentin äärellä kaikui Mendelssohnin viulukonserton hidas osa.

Kansainvälisen viulukilpailun taso ihmetytti.

Lauantai 10.10.2015. Autiolta näyttää, mutta täällä sen pitäisi olla. Kolmisenkymmentä kuulijaa istuu hajallaan Berliinin taideyliopiston (UdK) konserttisalissa.

Kukahan nyt soittaa? Ahaa, ohjelma löytyy salin ulkopuolelta seinään teipattuna, mutta se on jäänyt avatun oven taakse. Ja nyt kun ensimmäinen kilpailija tulee sisään, oven sulkee yleisössä sitä lähimpänä istuva.

Tämäkö on kansainvälinen Max Rostal -viulukilpailu, itävaltalaissyntyisen viulistin ja alttoviulistin kuolinvuonnaan 1991 käynnistämä mittelö?

Kyllä, ja viulun välierä alkaa oppilasmaisella esityksellä. Schubertia, Debussyä, kohmeinen Carmen-fantasia. Seuraavalla semifinalistilla ei mene paremmin. Karkeaa sointia, volyymiä, kirveellä veistettyä fraseerausta, joka ei totisesti jää pianonkaan jalkoihin.

Paussin jälkeen tulee kilpailija, jolla on vaikeuksia perustekniikassa. Nopeammat kuviot kompastuvat, pitkä ääni alkaa huolimattomasti. Nautittavaa musikaalisuutta, jonka parissa soittaja itsekin vaikuttaa viihtyvänsä.

Päivän viimeisen soittajan voisin ottaa jatkoon. Tekniikka sentään hallussa, tasaisesti hyvä sointi, vaikkakin Schubertissa kankeutta.

Finaalipaikat jaetaan sunnuntai-iltana. Tshaikovskin konserttoa pääsee soittamaan mm. semifinalisti, jolla oli suurimmat vaikeudet perustekniikassa. Hänen opettajansa istuu tuomaristossa. Kyllä, tuomari on varmasti jäävännyt itsensä, mutta vaikutus muiden tuomarien työskentelyyn huokuu yleisöön asti.

Hirvittää, mutta aion mennä kuuntelemaan finaalin. Tämä "kilapilu" täytyy nähdä loppuun asti.

Yöksi viulut vaikenivat.

Turkin Alican Süner voitti Max Rostal -viulukilpailun keskiviikkona.

Berliinissä keskiviikkona 14.10.2015 päättynyt Max Rostal -kilpailu viulisteille ja alttoviulisteille herätti minussa jälleen näränsekaista ihmetystä. Ei kuitenkaan finalistien esitysten takia.

Viikonlopun välieristä pääsin seuraamaan vain puolikasta, johon ilmeisesti osui tavallista keskeneräisempiä soittajia, sillä finaalissa samanlaista tunnetta ei enää syntynyt. Konzerthausin suuressa salissa saatiin nauttia kolme loistokasta oppilasesitystä kahdesta viulukirjallisuuden merkkipaalusta: kaksi Pjotr Tšaikovskin viulukonsertosta ja yksi Béla Bartókin viulukonsertosta nro 2.

Finaaliin päässyt Espanjan Miguel Colom Cuesta puhutteli Tšaikovskin parissa suurella musikaalisuudella ja samettisella viulunäänellä. Välierässäkin vaivanneet tekniset haparuudet jättivät soittajan silti kolmannelle sijalle. Teemalaaksoihin Colom Cuesta jäi rauhassa ympärilleen katsomaan, nousi sieltä sitten hurjaa vauhtia ylös vetäen koko orkesterin mukanaan ja huipulle taas päästyään soitti niin että seuraavaan kylään kuului. Ryusuke Numajirin johtama Konzerthausorchester oli välillä niin innoissaan mukana, että peitti solistin, mutta teki sen sentään musiikillisesti sopivissa kohdissa.

Colom Cuestaa puleeratumpi tekniikka oli japanitar Yasuka Morizonolla, jonka viulu soi kirkkaasti ja tavoitti Béla Bartókin toisessa konsertossa modernismin ytimen. Sen liepeillä Morizono hehkutti romanttisia cantilenoja ja huumasi kuulijat myös mikrointervalleilla. Tuomaristo nosti Morizono toiselle palkinnolle. Morizono on hyväksytty mukaan marraskuussa Helsingissä alkavaan Jean Sibelius -viulukilpailuun.

Illan jälkimmäisen Tšaikovskin soitti Turkin Alican Süner, joka lopulta nousi koko kilpailun voittajaksi. Hän on teknisesti taiturillinen soittaja, joka väkevällä musikaalisuudellaan kaivoi soolo-osuudesta esiin muutaman omaperäisenkin idean. Finaalin kliimaksiin hän karautti kuin sotaan lähtevä ratsumies ja tuntui saavan nopeisiin kuvioihin ylimääräisen energialatauksen. Ainoa harminaihe hänen kohdallaan oli pieni viulunsointi, mikä saattaa johtua huonosta soittimesta.

Palkinnon parhaasta tilausteoksen esityksestä saanut Australian Victoria Wong soitti Søren Nils Eichbergin soolokappaleen Recitare erinomaisesti, sen ilmaisukerroksiin täydellisesti muuntautuen.

Muista kiireistä johtuen jouduin jättämään Max Rostal -kilpailun alttoviuluosuudet kuuntelematta. Siellä voittajaksi selviytyi Kiinan Diyang Mei. Toisen palkinnon sai Korean Sara Kim ja kolmannen niinikään korealainen Sejune Kim.

Viulufinaalin yleisö ei malttanut kuunnella esityksiä vaiti, vaan useista seurueista kuului kuiskintaa, hihitystä ja typeriä kommentteja. Kuulijat myös ottivat valokuvia ja kännykkävideoita, ja heitä päästettiin saliin kesken kaiken, jopa kadenssin hiljaisimpien hetkien aikana.

Kilpailujärjestelyjen epäonnistuminen koettiin tulosten julkistuksen kanssa. Yön ja seuraavan aamun uutispalstat ja aamun kulttuuriuutiset eivät kertoneet mitään Max Rostal -kilpailun tuloksesta, koska vastoin yleistä käytäntöä kilpailu ei samana iltana kommunikoinut palkinnoista uutistoimistoille eikä päivittänyt edes omia nettisivujaan.

Tämä ei harmita minua henkilökohtaisesti. Tämä harmittaa minua kaikkien niiden nuorten viulistien puolesta, jotka hirmuisella työllä raivaavat tiensä orkesterifinaaliin, soittavat ulkoa jonkin kaikkien aikojen vaikeimmista soittimelleen sävelletyistä konsertoista, ja joiden urakka huipentuu siihen, että järjestelijät kuvittelevat salissa kerrottavan lopputuloksen riittävän tiedotukseksi nykyaikaisessa, kansainvälisen tason kilpailussa. Sain tulokset niitä kaksi kertaa pyydettyäni seuraavana iltapäivänä.

Valofestivaalit jatkuvat Berliinissä viikonloppuun asti.

Tulisipa jo pimeä - että taas voisi iltakävelyllä näkemästään nauttia! Berliinissä on käynnissä kaksikin valofestivaalia. Katsokaa vaikka.

Tuomiokirkko (Berliner Dom).

Tuomiokirkko.

Ampelmänner.

Kaupunkilinnaa (Berliner Schloss) uudelleenrakennetaan - keskeneräiseen rakennukseen on heijastettu sen entisajan loisto.

Tv-torni (Fernsehturm) ja Mariankirkko.

Hôtel de Rome.

Valtionooppera ("Lindenoper").

Tuomiokirkko.

Olaf Bär (vas.), Siegfried Jerusalem, Klaus Florian Vogt, Franz Mazura, Julia Kleiter ja Daniel Barenboim.

Schiller-teatterin lämpiössä ajaudun katsekontaktiin vanhan herran kanssa. Hymyilemme ja nyökkäämme toisillemme. Sitten tajuan: herranen aika, sehän on elävä legenda, oopperalaulaja Siegfried Jerusalem! Ja nyt hän juttelee toisen laulujulkkiksen, Olaf Bärinkanssa!

Richard Wagnerin ooppera Nürnbergin Mestarilaulajat alkaa berliiniläisteatterissa vasta kymmenen minuutin kuluttua, mutta ohjauksen ensimmäinen juoni hykerryttää jo. Laulajat ovat soluttautuneet saliin tungeksivan yleisön sekaan ja astelevat pikku hiljaa muina miehinä katsomon vierustaa lavalle.

Valot pimenevät ja istumaan asettautunut laulajakaarti aloittaa aplodit: maestro Daniel Barenboim saapuu orkesterin eteen. Tänä iltana hän ei säästele, vaan puristaa heti alkusoitosta sellaisen sointisitkon, että Schiller-teatterin katto nousee kymmenen metriä korkeammalle.

Arttu Kataja saa hengähtää kun lavaa rakennetaan toista näytöstä varten.

Väliajalla pääsen backstage-kierrokselle baritoni Arttu Katajan seurassa. Kataja esittää oopperassa Hermann Ortelin roolia ja on saanut päälleen hohtavan valkoisen leveäraitaisen puvun.

Kuljemme sokkeloisia käytäviä pitkin kanttiiniin, jossa tapaamme orkesterissa kolme vuotta kontrabassoa soittaneen Otto Tolosen.

Arttu Katajalle tänä syksynä alkanut näytäntökausi Berliinin Valtionoopperan solistikunnassa on kymmenes. Muistan ihastelleeni hänen vaivattoman oloista lauluaan jo Unter den Lindenin vanhassa talossa. Kataja kertoo, että kyseessä oli hänen debyyttiroolinsa, Burleighin paroni Sir William Cecil Gaetano Donizettin Maria Stuardassa.

Tämä ei ole sairaala, vaan edelleen Berliinin Valtionooppera.

Berliinissä Arttu Kataja on kotiutunut Charlottenburgin kaupunginosaan vaimonsa, pianisti Anna Kondrackan ja kahden lapsensa kanssa. Kotoaan käsin hän viilettää oopperalle polkupyörällä.

Juttu jää kesken, kun esiintyjiä jo kuulutetaan paikoilleen. Kataja saattaa minut takaisin lämpiöön. Vastaan tulee korealainen basso Kwangchul Youn, joka sanoo selvällä suomen kielellä ”terve”. Kataja on puolestaan oppinut häneltä korealaisia kirosanoja.

Kontrabasisti Otto Tolonen nautiskeli väliajalla omenia.

Mestarilaulajien kuusituntinen ilta jatkuu osaamisen ja kokemuksen valtavalla yhteisvoimalla. Hans Sachs, Wolfgang Koch, jaksaa raskaan roolinsa leikiten, vaikka jopa Klaus Florian Voigtilla (Walther von Stolzing) alkaa viime metreillä väsymys kuulua. Solisteista ällistyttävin on 91-vuotias Franz Mazura, joka laulaa timanttisesti repliikkinsä Hans Schwarzina.

Evchen ja Walther saavat toisensa, Berliinin kaupunkilinna vaihtuu ketomaisemaksi. Yleisö huutaa ihastuksesta, eri-ikäiset, eri puolilta maailmaa saapuneet laulajat tarttuvat toisiaan kädestä.

Arttu Kataja muiden mestarilaulajien seurassa.

Kataja jakoi pukuhuoneen Gyula Orendtin ja Paul O'Neillin kanssa.

Gustavo Dudamel johti Richard Straussin Alppisinfonian.

Konserttielämä tarjoaa aina yllätyksiä. Niin myös maanantaina 26.10.2015, kun varauduin kuulemaan Berliinin Staatskapellen loisteliasta soittoa. Tuoreessa muistissa olivat huikea Helsingin-konsertti ja Wagnerin Mestarilaulajat. Staatskapelle on Valtionoopperan orkesteri, jonka soitto ja ohjelmistotarjonta on tehnyt siitä kovan haastajan maailmanmaineessa paistatteleville Berliinin filharmonikoille.

Maanantaina Staatskapellen sai käyttöönsä kapellimestari, tai pitäisikö sanoa supertähti, Gustavo Dudamel, Philharmonien suuren salin upeassa akustiikassa. Illan ohjelmistoon oli koottu taiteellinen sekamelska, eli kolme orkesteriteosta, joiden väliin mahtuu alkoholin myynti ja joiden kokonaiskesto turvaa kaksi tuntia kestävän kuluttajakokemuksen.

Kun kaikki oli näinkin virheetöntä ja erheetöntä, niin mitä konsertissa tapahtui? Kun orkesteri oli saapunut lavalle ja saanut itsensä viritettyä, katsomovalot himmenivät. Ovesta asteli kalpea ja voipuneen oloinen Dudamel, ja yleisössä jotkut jo huusivat kuin härkätaistelussa. Anton Webernin Passacaglian ensimmäiset pizzicatot osuivat yhteen, vaikka Dudamel niitä puikollaan häiritsikin. Hankalat virityspaikat Staatskapellen puhaltajat saivat heti soimaan. Ja jousistossa oli ihanaa kanervikkoa.

Joseph Haydnin sinfoniaa nro 103 Es-duuri varten kokoonpano pieneni puoleen edellisestä. Soittajat osasivat taas hommansa. Mutta oliko hidas johdanto tosiaan näin tylsä? Ja voi ei, ensiosassa ykkösviulut tarpovat kuin suossa. Miksi nuoteilla ei ole suuntaa, missä ovat kirkkaus ja keveys?

Ilta päättyi Richard Straussin Alppisinfoniaan. Toivoin, että kaikki harjoitusaika olisi käytetty tähän jättiläisteokseen, jossa tarvitaan urkuria, lehmänkelloja ja musikantteja jopa lavan taakse. Soolonpätkät ja jousisto lupasivat taas hyvää, mutta tuttipaikoissa yleisölle tarjoiltiin savea. Jouset peittivät vaskia, vasket jousia, vailla päätä ja häntää, ilman minkäänlaista ajatusta arkkitehtuurista. Kaiken edessä koukkusi tahtipuikollaan Dudamel. Alppisinfonia tämä ei ollut, vaan jonkinlainen suomaa Havelin ja Spreen risteyksessä.

Lehmänkellojen kalisuttelu ja kovaa soittaminen saivat osan kuulijoista viihtymään. Aplodit alkoivat kohtuullisesti, mutta koska taputtaminen viimeistään lämmittää kuulijat, nousi suosionosoitusten volyymi joka kerta kun Dudamel lavalle uudestaan käveli. Olisiko neljännellä kerralla kuulunut jo huutoälämölöä? Itse olin siinä vaiheessa hakemassa takkia naulakolta.

Ilta oli epäonnistunut. Kun orkesterina on Berliinin Staatskapelle, sali Berliinin Philharmonie ja soitettavana potpuri erinomaisia teoksia, on helppo nähdä missä taiteellinen vastuu seisoo. Pian Dudamel joutuu uuteen tulikokeeseen: hän johtaa Valtionoopperassa marraskuussa ensi-iltansa saavan Figaron häiden esitykset.

Tristan ja Isolde? Ei vaan wieniläinen jääkarhu.

Wienistä palatessani kamerassani oli monta kuvaa sukeltavasta jääkarhusta. Kaupungissa sijaitsee nimittäin maailman parhaaksikin valittu eläintarha, Tiergarten Schönbrunn, jonka perustamishetkenä pidetään vuotta 1752.

Jos viettää arkipäivät tietokoneen ääressä, tarjoaa virtahevon päiväuinnin seuraaminen mitä rentouttavimman vapaahetken. Vaikka fauna on täällä vankeudessa, se vaikutti hyvinvoivalta makuupaikkoineen ja leikkikaluineen. Ihmisapinoita viihdytti omahoitaja.

Lisäpureksittavaa suosittelentästä, Kalle Haatasen radio-ohjelmasta, jossa vieraana on Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi valittu Helena Telkänranta.

Wienin-matkalla tehkää kaikki voitavanne, että pääsette Schönbrunnin eläintarhaan.

Sibelius-orkesterin klarinetisti Claudia Hein kysyy neuvoa kapellimestari Simon Rössleriltä.

Tänä syksynä saatiin kuulla, että Suomessa ei ole rahaa Jean Sibeliuksen nimeä kantavan orkesterin ylläpitoon. Nordean rahoittama opiskelijaorkesteri soitti ilmeisesti viimeisen konserttinsa lokakuussa.

Maailmassa on kuitenkin myös toinen Sibelius-orkesteri, jolle kuuluu hyvää. Se toimii Berliinissä.

Täyden sinfoniaorkesterin kokoinen Berliner Sibelius Orchester, Berliinin Sibelius-orkesteri, koostuu yhdeksästäkymmenestä aikuisesta harrastajasoittajasta. Se valmistaa kolme konserttiohjelmaa vuodessa, jotka esittää yleensä helmikuussa, marraskuussa ja heinäkuussa. Ylikapellimestarina toimii Berliinin filharmonikkojen viulisti Stanley Dodds.

”Meillä on opiskelijoita, lakimiehiä, lääkäreitä, insinöörejä, opettajia, tutkijoita”, luettelee fagotisti Stephanie Landgraf, Sibelius-orkesterin hallituksen jäsen, varsinaiselta ammatiltaan juristi. ”Jäsenmaksua ei ole. Rahoitamme toimintamme lipunmyynnillä ja tilauskonserteilla.”

Harjoitukset pidetään tiistai-iltaisin ja joskus viikonloppuisin. Useimmin käytetty esiintymissali on Gendarmenmarktilla sijaitseva Konzerthaus, jonka kuuden tuhannen euron suuruinen vuokra kuitataan lipputuloilla. Orkesteri on esiintynyt myös Philharmonien suuressa salissa, mutta sen 12 000 euron vuokran eteen pitäisi myydä ainakin 2000 lippua.

Simon Rössler johti harjoituksissa Sibeliuksen Valse tristeä.

Berliinin Sibelius-orkesteri aloitti toimintansa opiskelijaorkesterina vuonna 1980. Se sai nimensä perustajansa, Andreas Peer Kählerin rakkaudesta Skandinaavista musiikkia kohtaan. Kähler oli opiskellut orkesterinjohtoa Ruotsissa ja Suomessa muun muassa Jorma Panulan oppilaana.

Landgraf kertoo, että skandinaavinen musiikki oli alkuaikoina enemmän esillä, mutta sittemmin ohjelmisto on monipuolistunut. ”Sibelius on edelleen säännöllisesti konserttiemme kohokohta, kuten viulukonsertto ja viides sinfonia.”

Tässä kuussa pidettävien konserttien ohjelma olisi ammattiorkesterillekin vaativa: Beethovenin seitsemäs sinfonia, Shostakovitshin sellokonsertto nro 1 sekä Sibeliuksen Valse triste ja Kurkikohtaus. Kapellimestarina on Berliinin filharmonikkojen lyömäsoittaja Simon Rössler, solistina saman orkesterin soolosellisti Bruno Delepelaire.

Stephanie Landgraf valitsi harrastajasoittajan uran. "Kouluaikana tajusin, että ammattimuusikoiden taso oli erittäin korkea."

Miltä orkesteri sitten kuulostaa? Sitä pääsin kuuntelemaan sisältäpäin, kun sain soittaa harjoituksista poissaolleiden klarinetistien sijaisena. Heti ensimmäisestä kerrasta lähtien oli selvää, että kyseessä on kovatasoinen soittajisto. Ilmaisuun liittyviä säätöjä päästiin tekemään heti, sillä perustekniikka ja hyvät korvat tuntuivat löytyvän jokaiselta. Kauhistuin, kun kapellimestari alkoi heti puhdistaa meidän klarinettien kolmiviivaisessa rekisterissä kiljahtelevia välikommentteja. Ajattelin, että olisi mahdotonta saada niitä soimaan, mutta ei: tulosta syntyi.

Eräässä harjoituksessa paikalla oli peräti kahdeksan alttoviulua, mitä voi harrastajaorkesterissa pitää poikkeuksellisen suurena määränä. Kontrabassojakin oli viisi, mikä sekin on paljon, joskaan ei vielä ammattiorkesterin veroista. Niinpä uusia kontrabasisteja otetaan milloin tahansa lisää. Puhallinsektiot ovat kokonaan miehitettyjä, joten vakituiseksi soittajaksi pääsemisestä voi vain haaveilla.

Erikseen on mainittava vieressäni istuva Stephanie Landgraf, jonka ilmeikäs fagotinsointi ylittää monen ammattilaisen kyvyt.

Muutaman harjoituksen aikana tuli esiin toki myös harrastajille tyypillisiä ongelmia: soittoon oli saattanut tulla muiden kiireiden takia pitempi tauko, mistä seurasi huolimattomuusvirheitä tai ongelmia intonaatiossa. Sairastuneiden tilalle ei aina ehditty saada sijaista.

Viimeisessä harjoituksessa hämmästyin, kun kapellimestari pyysi minua Shostakovitshin sellokonserton miehitykseen tulevaan konserttiin, vaikka alun perin olin sopinut vain harjoituksissa avustamisesta. Olin hänen mielestään ollut niin usein harjoituksissa.

Jännitys kohoaa. Orkesterin seuraava konsertti marraskuun 22. päivä on jo loppuunmyyty, mutta sunnuntaina 15.11.2015 pidettävään hyväntekeväisyyskonserttiin mahtuu mukaan, jos saapuu paikalle riittävän aikaisin. Konsertti pidetään Schillergymnasiumissa klo 16.00. Bongaatte sieltä ainakin yhden jännityksestä kalpean klarinetistin.

"Ah no, Susanna, io ti vo' far felice." Anna Prohaska laulaa Susannan roolin. Kuva: Staatsoper / HCB.

Maistan aprikoosin. Kypsän, makean aprikoosin. Se on outoa, sillä en kuitenkaan syö aprikoosia. Olen paikassa, jossa aprikoosin syöminen olisi miltei mahdotonta, tai epäsopivaa, ellei kiellettyä.

Ei, en syö aprikoosia, eikä sellainen tulisi nyt kuulonkaan, sillä istun Berliinin Valtionoopperassa ja kuuntelen sopraano Anna Prohaskanääntä. Oikeastaan myös katselen häntä, mutta sen mainitseminen tässä kohtaa on epäoleellista. ”Deh, vieni, non tardar”, hän laulaa, ja tunnen kelluvani hänen legatojensa varassa.

Kun Prohaska yhtyy Figaronsa kanssa duettoon ”Pace, pace, mio dolce tesoro”, nousee jo jonkinlainen liikutus hipiääni. Laulajapolvi toisensa jälkeen on tämän sovinnon lavalla tehnyt: tänä iltana he ovat Anna Prohaska ja virolainen Lauri Vasar, kömpelyyksineen ja suloineen, kukkaisketjussa, joka yltää toukokuun 1786 kantaesitykseen Wienin Burgtheaterissa.

Vain kolme tuntia aiemmin olin ihmetellyt, miksi minä ja kaikki nämä muut ihmiset taas tulevat kokemaan saman hölmöilyn. Figaron häät on kuin katsoisi neljä Kauniita ja rohkeaa peräkkäin. Kaksimielisyyksiä, valeasuja, kirjelappunen, kuurupiiloa, pöh!

Mutta kun musiikki alkaa, muistaa miksi tänne jälleen tuli. Soiton ja laulun mukana pääsee ensin Eedeniin. Sitten vieläkin syvemmälle, salaisimpaan puutarhaan jossa kypsät hedelmät, auringonnousu ja Susanna ihmistä odottavat.

Magdalena Gut lavasti yökohtauksiin nurmikumpareen. Kuva: Staatsoper / HCB.

Schiller-teatterissa nähdään tänä syksynä Jürgen Flimmin uusi ohjaus, joka on oikein viihdyttävä ja taitavasti tehty, joskaan ei sensaatiota tai järistystä rakentava. Kehyskertomuksena on kreivin ja hänen seurueensa kesäreissu – hieman kuin Mannheimin hovin jokavuotinen matka Schwetzingeniin – paikkaan jossa arki unohtuu ja Cherubino suutelee Barbarinaa.

Sopraano Anna Prohaska nousi solisteista vokaalisesti ihanimmaksi. Hänen ohellaan saattoi ihailla Dorothea Röschmannia kreivittärenä ja Katharina KammerloheriaMarcellinana. Viimeksi mainittu esitti toisinaan pois jätettävän aarian ”Il capro e la capretta” taitavasti humaltunutta esittäen ja sai kuviointeihin uhkarohkeaa kaltevuutta.

Marianne Crebassan esittämälle Cherubinolle oli totta kai sommiteltu valloittavia lavajekkuja, jotka yleisö lopuksi palkitsi raikuvin aplodein.

Miessolistien vokaalinen anti oli keskiviikon 11.11.2015 esityksessä tasaisen korkea, vaikka he jonkin verran jäivät naisten varjoon. Lauri Vasar kärsi alkukuulutuksen mukaan vilustumisesta, mutta ei antanut sen suuremmin haitata juhlavalmisteluja.

Ildebrando D’Arcangelo teki kreivistä todellisen konnan. Uuden Star Wars-elokuvan ensi-iltasyksynä sanoisin, että se virnettä myöten muistutti Harrison FordiaMillennium Falcon -aluksen kapteenina. ”Hai già vinta la causa!” oli ailahtelevuudessaan yksi huippukohdista. Ihmettelin kuitenkin, miksei D’Arcangelo lopun korkeissa äänissä antanut äänensä tulla täyteen sointiin, vaan jätti ne melko takaisiksi.

Ildebrando D'Arcangelo teki kreivistä todellisen konnan. Kuva: Staatsoper / HCB.

Illan kapellimestarina toimi supertähti Gustavo Dudamel, jonka tempo- ja muut valinnat tekivät illasta nautittavan, joskaan en osaa sanoa, hakiko Dorothea Röschmann kerran pistävällä katseellaan oikeaa tempoa tahtipuikosta vai yrittikö hän saada sitä kiilaamalla nopeammaksi. Yleisö oli Dudamelille taputtaessaan viileähkö.

Staatskapelle soitti Mozartinsa täydellisesti. Minun on vaikea ymmärtää, miten Schiller-teatterin tunkkaisessa montussa voi aariasta toiseen pysyä niin hyvin yhdessä ja koristaa kerrontaa toinen toistaan ilmeikkäämmillä sooloilla. Mielijaksoni, marssin, nuottiarvot, voimakkuus ja painotukset olivat instrumentaalisen osaamisen mestarinäyte.

Kenellä näkyy tv-kanava Arte, voivat katsoa tämän esityksen illalla klo 21.15 Suomen aikaa. Sitä ennen ehtii sopivasti kuunnella radiosta klarinetisti Olli Leppäniemen konsertin Helsingin Temppeliaukion kirkosta.

Jouluvalot häikäisevät Alexanderplatzin takana.

Terveiset jouluasuun kietoutuneesta Berliinistä! Täällä on niin monta joulutoria, etten ole blogia ehtinyt kirjoittaakaan. Sanovat, että toreja on melkein sata, mutta en ole kaikissa vielä vieraillut, sillä osa aukeaa vasta joulukuussa ja silloinkin vain muutamaksi päiväksi.

Näyttävin tähän mennessä on ollut Alexanderplatzin ja Jannowitzbrücken väliin noussut huvipuisto, jossa voi ajella kaivoksessa, värjötellä maailmanpyörässä ja hankkia huimauksen pyörivässä vekottimessa. Itse osallistuin lyhyeen kauhunäytökseen, jossa meidät lukittiin pimeään huoneeseen tekosavun, mölytehosteiden ja välkkyvalojen keskelle. Siellähän "karkasi" yleisön joukkoon suurta hämähäkkiä muistuttanut hirviö, joka sitten tuhisi ja puhalteli korviemme vieressä.

Joku otuksen kai takaisin lasipurkkiin sai, sillä pääsin hyvissä voimin ulos tasaamaan pulssia uuden glögimukillisen ääreen.

Glögiä saa jos jonkinlaista, se maksaa muutaman euron lisämausteista riippuen. Tähän mennessä rommilla vahvistettu on tuntunut parhaalta. Toreilla kannattaa myös nautiskella vohveleita ja ampua jousipyssyllä.

Muuten tapahtuu kaupungin pimeillä kujilla tavalliseen tapaan kauheuksia. Eräs autoilija ajoi tahallaan polkupyöräilijän jalan päältä. Omalta asuinkadultani löydettiin muovipussiin kätketty kuollut vauva. Sen seurauksena katu on vilissyt murharyhmä nelosen miehistöä koirineen.

Seuraava terrori-isku kohdistuu Berliinin sijaan kuulemma todennäköisemmin johonkin "turistikohteeseen", millä ymmärrän jotain lämpimämpää paikkakuntaa. Siksi jatkan rauhallisin mielin eloani täällä hiekka- ja soimaiden keskellä, jota aurinko näinä aikoina harvoin katselee.

Hyvää joulunodotusta!

Jacopino del Conte (1510-1598): Maria, Jeesuslapsi ja Johannes Kastaja pilvessä. Berlin: Gemäldegalerie.

Terveiset Kotkasta, jossa minulla on tällä viikolla ollut ilo juontaa Kymi Sinfoniettan Sibelius-juhlakonsertit. Kotkan konserttitalon loppuunmyyty sali osoitti hurjasti suosiotaan taitavasti soittaneelle Kymi Sinfoniettalle, kapellimestari Erkki Lasonpalolleja viulusolisti Réka Szilvaylle Sibeliusta, Uuno Klamia ja Einojuhani Rautavaaraa sisältäneen konsertin päätteeksi.

Päätösillalliselta selviydyin lähes loppuun asti seurueen ainoana ei-viulistina, sillä puhe kääntyi ”g-kielellä soitettavaan assaan” onneksi vasta ravintolasta poistuttaessa. Viulisteja eivät nimittäin ole pelkästään Szilvay ja Lasonpalo, vaan myös esitelmöitsijänä vieraillut säveltäjä Kalevi Aho sekä Kymi Sinfoniettan toimitusjohtaja Riikka Luostarinen. Onneksi Aho ymmärsi esitelmässään ihmetellä sitä, miksei Sibelius kirjoittanut mitään suurempaa puhaltimille aikalaisensa Carl Nielsenin tapaan.

Älä kiusaa - olen made, vaikkakin hieman eri värinen kuin muut!

Konserttien välissä voi sateisessa Kotkassa rentoutua suomalaisia kaloja seuraamalla – varsinkin kun ne liikuskelevat niin hitaasti Maretariumin altaissa. Sapokanlahdelle perustetussa luonnonmukaisessa akvaariotalossa voi nähdä kaikki Suomen 58 alkuperäistä kalaa.

Abramis-suvun kalat on kuulemma hankalinta erottaa toisistaan (sulkava, lahna ja pasuri), mutta itselleni tuotti hankaluuksia löytää altaasta edes lohta. Onneksi neuvomaan tuli laitoksen mitä ystävällisin työntekijä, jolta opin yksityiskohtia muun muassa piikkikampeloiden mädin lypsämisestä.

Valkoinen täplärapu.

Maretariumin kiehtovimpia asukkaita ovat ne, joilla ilmenee harvinainen värimuunnos. Kyse ei ole albiinoista, vaan muista syistä erikoisen vaaleiksi jääneistä vedenelävistä. Sellaisia ovat kalastaja Ben Henrikssonin vuosi sitten pyydystämä kelta-valkoinen made, Repovedeltä löydetty vaalea täplärapu sekä valkoinen sampi, joka on varttunut viljelylaitoksessa.

Kyselin heti yksilön mahdollisesti tuottaman valkoisen kaviaarin perään, mutta sammet eivät vielä ole sukukypsiä, eikä niistä osata vielä kunnolla erottaa sukupuolta. Mutta jos valkoista kaviaaria siitä joskus saa, voisi henkilökunta tienata hyvät rahat kunnollisten pikkujoulujen järjestämiseen.

Hyvää kalaruokaa Kotkasta löytää ravintola Wanhasta fiskarista. Hailit ja kuha olivat eilen poikkeuksellisen herkullisia, ja henkilökunta osaa myös kertoa niiden valmistuksesta yksityiskohtaisesti.

Kun palasin kalakierrokselta, kuului Réka Szilvayn hotellihuoneesta viulunsoittoa – ja kahta kerrosta ylempänä sävelsi Kalevi Aho uutta kadenssia toiseen viulukonserttoonsa.

Valkoinen sampi - Kotkan Maretariumin erikoisuus.

Järvikylän kartanolla vilja kasvaa ja miespolvet vaihtuvat

Hienostelua-sarja loppuu

Radiosarjan päätösjakso tulee Uudesta-Seelannista

Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri paljasti viimein salaisuutensa

Näyttelyvinkki Tukholmaan: vielä ehtii!

”Ei siis viinirypäleitä tai paprikaa enää”

Pietari Inkinen aloitti ylikapellimestarityönsä Prahassa

Jousisointi valloitti berliiniläisen pianosalongin

Berliini – polkupyöräilijän kaupunki?

Sodat ja hävitykset muuttuvat Berliinin illassa kauneudeksi

Viulukilpailun finaaliin pääsee huonommallakin tekniikalla

Viulukilpailun voitto Turkkiin

Tulisipa taas pimeä!

Arttu Kataja laulaa Wagneria elävien legendojen kanssa

Supertähti epäonnistui huippuorkesterin edessä

Onko teillä siellä Wienissä jääkarhuja?

Berliinin Sibelius-orkesteri soittaa loppuunmyydylle salille

Yli kaksisataa vuotta Figaron häitä - juhlat jatkuvat tänä iltana

Joulutorit sytyttivät valonsa

Isot kalat uivat Kotkassa