![]() |
| Liisa Lagerstam tuntee kartanonsa. |
Paistaa, pilveen menee, sataa, selkenee, paistaa. Ajomatka Pirkanmaalle, Tampereen eteläpuolella sijaitsevalle Vesilahdelle, etenee luonnonnäytelmän lävitse. Kun viimein käännytään Hinsalanniemelle, roikkuu taivaalla juuristaan tummia kumpupilviä. Hevoset leiskauttelevat häntiään, maitohorsmat keinuvat laitumien reunoilla, koivukujanteiden tyngät kertovat entisaikojen vauraudesta.
Talorykelmän ja parin hevosmiehen neuvojen jälkeen saavutaan Laukon kartanon päärakennukselle, joka hohtaa vihreää nurmea vasten liidunvalkeana ja hiukkasen isottelevana. Kartanon emäntä, taidehistorioitsija ja Suomen Akatemian tutkijatohtori Liisa Lagerstam vilkuttaa kuistilta. Vaihdamme kuulumiset etupihalla, Jussi Mäntysen hirvipatsaiden ja punaisten pelargonioiden vierellä. Pyhäjärveltä kantautuva ukkosen jyrähdys ajaa pian sisätiloihin. Taas sataa. Rankasti.
Laukon kartanon historia on jylhänkomea, vaikka siitä on jäänyt vain vähän käsin kosketeltavia todisteita. Ensimmäinen merkintä on vuodelta 1416, mutta asutusta on uusimpien tietojen mukaan ollut viimeistään 800-luvulla jälkeen ajanlaskun alun.
![]() |
| Ravihevosten siittäminen loppui Laukossa pari vuotta sitten. |
Paikka on aina ollut tärkeä, sillä se sijaitsee keskeisen vesireitin varrella: Pohjanlahden, Kokemäenjoen, Pyhäjärven ja Kuokkalankosken välissä, joita pitkin pääsi mereltä Hämeen sydänmaille. Laukko oli myös alun perin saari ja sen takia kätevämpi puolustettava.
Liisa Lagerstam syntyi ja kasvoi Laukossa kolmen veljensä kanssa.Lapselle kartanomiljöö tarjosi jännittäviä leikkimahdollisuuksia. ”Täällähän on valtavasti kaikenlaisia luolia ja kellareita”, hän kertoo. Ympäristö vaikutti siihen, että Lagerstamista tuli taidehistorioitsija. ”Sanoisin että paljon nuo aulojen muotokuvat ja hienot antiikkiesineet ovat minuakin pienestä asti inspiroineet.”
![]() |
| Päärakennuksen halli. |
Laukko on yksi Suomen kuuluisimmista kartanoista ja keskiaikaisista merkkikartanoista pohjoisin. Laukon historian tärkein omistaja oli vauras Kurki-suku (Kurck), joka viimeistään 1400-luvun alkupuolella asettui paikalle asumaan ja viihtyi siellä neljän sadan vuoden ajan. Maaherra Gabriel Kurjesta (1630-1712) väitöskirjansa kirjoittanut Liisa Lagerstam kertoo, että suku oli syvästi kiintynyt Laukkoon ja he myös itse asuivat Laukossa aina kun se oli mahdollista. ”Kyse ei ollut voutikartanosta, jota Tukholmasta tai Turusta käsin olisi isännöity, vaan aidosta kodista.”
Laukko tunnetaan myös Elinan surma -balladin tapahtumapaikkana. Sen kokosi kartanossa vuosina 1825-1849 säännöllisesti asunut Elias Lönnrot paikallisista toisinnoista ja kirjallisista muistiinmerkinnöistä. Myöhemmin on havaittu, että tarina morsiamen polttamisesta tunnetaan kaikkialla Euroopassa ja Vesilahdelle se on tullut Tanskasta. Suomalaisessa versiossa miespääosassa on kartanonherra Klaus Kurki.
Laukon Kurjilta ostanut Turun Akatemian professori Agapetus Törngren tapasi Lönnrotin yliopistolla ja tarjosi tälle työtä alun perin ottopoikansa kotiopettajana. Lönnrot viihtyi kartanolla myöhemmin kansanrunouden kirjoittajana ja sai tukea erityisesti rouva Eva Törngreniltä, vauraan teollisuus- ja tiedesuvun tyttäreltä, joka oli innostunut kansanperinteen keräämisestä.
Laukosta tuli Kalevalan syntypaikka, sillä Lönnrot viimeisteli teoksen ja päiväsi sen siellä emäntä Eva Törngrenin syntymäpäivänä 17.4.1849, joka oli myös Eliaksen nimipäivä. Kaksi Vesilahden torpparin poikaa hoiti puhtaaksikirjoituksen. Laukon metsästyshuoneessa on edelleen esillä Lönnrotin lahjoittama kannel, joka kunnostettiin 1990-luvulla soittokelpoiseksi.
![]() |
| Elias Lönnrotin lahjoittama kannel. |
Kartanon nykyinen päärakennus on massiivista uusklassismia vuodelta 1931. Sen rakennutti tamperelainen tehtailija, kauppaneuvos Rafael Haarla, joka oli tunnettu Lapuan liikkeen mies ja kiintynyt fasistiseen arkkitehtuuriin. Hän alkoi tietoisesti rakentaa Laukolle suurta suomalaista menneisyyttä historiikkeineen ja suomentamalla Kurck-suvun nimen Kurjeksi. Sisustuksen tyylihuonekalut hän teetti tamperelaisilla höyrypuusepillä ja maalautti seinille kopiot Kurkien sukumuotokuvista, jotka silloin sijaitsivat suvun viimeisen jäsenen Sigrid Kurckin linnassa Ruotsin Ryngessä. Nykyään alkuperäiset löytyvät Malmön taidemuseosta.
Haarlan perikunnalta paikan osti Liisa Lagerstamin isä Juhani Lagerstam vuonna 1968 ja alkoi sisustaa päärakennusta aidoin renessanssi- ja barokkihuonekaluin. Yläkerran yksityistiloihin hankittiin pohjoismaista empire- ja kustavilaisesineistöä. Lagerstam oli kiinnostunut myös nykytaiteesta, mistä syystä perheellä on paljon muun muassa Kauko Lehtisen teoksia.
Antiikki- ja taideharrastuksen ohella Lagerstamien perheen jokapäiväiseen elämään kuuluivat ravihevosten kasvatus ja ruokakulttuurin vaaliminen. Liisan äiti Leena Lagerstam kokosi kartanokeittiön parhaat perinteet vuonna 2008 keittokirjaan nimeltä Laukon kartanon keittiössä. Hevosia kartanolla näkee edelleen, mutta niitä hoitaa vuokralainen, Laukon hevoskuntoutuskeskus.
![]() |
| Laukon kaivauksista löytyneitä viini- ja oluthanoja. |
Liisa Lagerstamille kolmisenkymmentä rakennusta käsittävä kartano siirtyi vuonna 2013. Juhani-isä kuoli vuonna 2006, Leena-äiti asuu päärakennuksen yksityistiloissa ja Liisa miehensä Jouni Minkkisen kanssa tilanhoitajan talossa kartanokylän korkeimmalla kohdalla.
”Laukko on suuri historiakartano, joka elää taruissa ja kertomuksissa”, Lagerstam luonnehtii. ”Pitkälle se liittyy kansalliseen ja kansallisromanttiseen perinteeseen. Laukko on nimenomaan suuri suomalainen kartano.”
Vuonna 2016 Laukko viettää 600-vuotisjuhliaan. Silloin kartano avataan suurelle yleisölle – tähän mennessä tiloihin on saanut tutustua erikseen varatuilla kiertokäynneillä. Perusteilla ovat antiikkiliike, puoti, kahvila, ravintola, juhla- ja kokoustiloja sekä runsaan tunnin kestoinen laivayhteys Tampereen Laukontorilta. Tavoitteena on houkutella paikalle 20 000 vierailijaa vuodessa. Päärakennus on suunnitelmista huolimatta tarkoitus säilyttää osin yksityiskotina.
![]() |
| Päärakennus valmistui vuonna 1931. |
Laukossa vierailevan ei kannata nostaa esiin omia siteitään mahtavaan Kurki-sukuun. Kurkien jälkeläisiä ilmoittautuu kiertokäynneillä Lagerstamin mukaan hyvin usein. Kurki-suku on virallisesti sammunut, mutta naislinjaisesti jälkeläisiä on valtavasti, eivätkä yhteydet ole kovinkaan kiinnostavia.
Vierailun päätteeksi Liisa Lagerstam näyttää minulle kuuluisan Pirunkellarin, joka sijaitsee aivan päärakennuksen vieressä. Sinne laskeudutaan kuluneita kiviportaita pitkin. Hämmästyksekseni kellari on melko pieni – ehkä vain päärakennuksen ruokasalin kokoinen. Kellarista kulkee tarinoiden mukaan useita salakäytäviä lähiseudun kallioille. Seinästä pistää esiin kaksi tukevaa parrua, joiden tarkoitusta ei ole kyetty selittämään.
1980-luvulla tehtiin kymmenen vuotta kestäneet arkeologiset kaivaukset, joiden myötä saatiin selville, että Laukon vanha päärakennus on sijainnut Pirunkellarin yhteydessä. Se on muistuttanut muita Ruotsin valtakunnan 1400- ja 1500-luvun kartanolinnoja, kuten Kuitiaa.
Lopuksi otetaan valokuvat. Kun Liisa Lagerstam seisoo eteisaulassa ja hymyilee, kaikki vaikuttaa olevan juuri niin kuin pitää. Tämä on hänen kotinsa.
![]() |
| Pirunkellarissa säilytettiin Liisan lapsuudessa perunoita. |
![]() |
| Jussi Mäntysen hirvi-patsas. |
Musiikit:
Mico: Fantasia. Phantasm-gambayhtye.
Anonyymi: Gigue (Gabriel Hanneliuksen nuottikirjasta). Petra Aminoff.
Anonyymi: Por ce que verite die. Oliphant.
Pärt: Memento. Viron filharmonian kamarikuoro, joht. Tõnu Kaljuste.
Arkkiveisu: Laukon lakko. Sulo Vakkari.
