Herrasmiehen päiväkirja

Kymi Sinfonietta soitti perjantaina Porvoon Taidetehtaassa.

Siitä on jonkin aikaa kun olen viimeksi kirjoittanut tänne mitään konserteista tai oopperoista. En ole sellaisiin ehtinyt, kun lähinnä olen soittanut itse - tai poiminut suppilovahveroita. Takana ovat sellaiset teokset kuin Mozartin Gran Partita, Mendelssohnin Hebridit ja Beethovenin kolmas pianokonsertto. Monta pastakastiketta. Kiitos ja ylistys Kirkkonummen kamariorkesterille, jossa sain 19 vuoden tauon jälkeen vierailla. Toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene niin kauan.

Pyhäinpäivän aattona oli pitkästä aikaa sopiva hetki istua yleisön joukkoon: Kotkassa kotipaikkaansa pitävä Kymi Sinfonietta vieraili ensimmäistä kertaa Porvoon uusitussa Taidetehtaassa. Ralf Gothóni johti ja toimi pianosolistina. Väsyneenä sinne saavuin, mutta virkistyneenä poistuin.

Mukava oli todistaa sellaista konserttia, jossa ylipäätään oli punainen lanka ja toisekseen sen esittelemiseen vaivautuva kapellimestari. Gothóni piti alkujuonnon, jossa hän hauskasti - muutamalla anekdootilla höystettynä - kävi läpi ajatuksensa illan kolmesta teoksesta. Ranskan vallankumousta, yhteiskuntaluokkia ja ihmisten välisiä suhteita heijasteli illan Haydn-Mozart-ohjelma. Jonkun verran yläpilveä ja liioittelua, mutta mitäs siitä, musiikin nälkä oli viritetty.

Voih ja ah, kun Mozartin Figaron häiden alkusoitto käynnistyi, ymmärsin istuvani aivan liian kaukana lavasta! Taidetehtaan akustiikka on siitä erikoinen, että kelvolliset paikat ulottuvat suurin piirtein salin puoliväliin asti. Kuuloa terästämällä sain kuitenkin käsityksen siitä, että Kymi Sinfonietta oli hyvässä iskussa. Gothóni teki vaikuttavia dynamiikan vaihteluita. Sforzatot olivat soivia ja leveitä, yhteissoiton tarkkuus pääosin hyvää. Erääseen selloaihelmaan olisin kaivannut enemmän crescendoa, mutta tiedä sitten tyssäsikö sekin kuuluvuuteen.

Mozartin pianokonserton nro 14 Es-duuri Gothóni soitti selin yleisöön orkesterin keskellä, mikä ajan tapa oli. Herkesin miettimään, olisiko sellainen orkesterin plaseeraus tuottanut vieläkin enemmän kamarimusisoinnin tuntua, jossa ykkös- ja kakkosviulut olisivat olleet vastakkain ja kontrabassot takana vasemmalla. Nytkin reagointia kyllä oli, erityisesti viimeisen osan akateemisessa teemassa, jossa sellot päästelivät hienoja tremoloita.

Väliajan jälkeen kuultiin Joseph Haydnin sinfonia nro 100 G-duuri, jossa on veikeitä militaaritehoja. Pystyin paussilla vaihtamaan paikkani edemmäksi, minkä seurauksena sain paremman käsityksen orkesterin vahvuuksista. Etenkin jouset ovat erinomaiset; ne kilpailevat Mozart-soitossa Tapiola Sinfoniettan kanssa. Konserttimestari Raymond Cox liidaa aktiivisesti, ja mikä ilahduttavinta, myös alttoviulussa on kolme taitavaa muusikkoa. Puupuhaltimista pisimmän korren vetävät huilut (vaikka ”korsi” sopisikin paremmin röörisoittimiin) – tosin ykkösklarinetisti Csaba Rajnai ei tällä kertaa ollut mukana. Patarumpali Vladimir Belov sovitti kosketuksensa taitavasti salin kumisevaan akustiikkaan ja turvautui melko koviin kapuloihin.

Sinfoniassa Gothóni ei kuitenkaan tuntunut saavan orkesterista kaikkea irti. Klassismille tyypillinen toisteisuus ja paikoin hidas harmoniavaihtelu huutavat kapellimestarilta työkaluja kerronnan ylläpitoon. Vailla suuntia olevia kohtia oli turhan paljon. Niissä Kymi Sinfoniettan soitto maistui taikinalta, vaikka sillä olisi ollut kaikki mahdollisuudet täyteen paahtoon.

Joka tapauksessa ilta Kymi Sinfoniettan ja Ralf Gothónin seurassa oli antoisa ja herätti halun käydä heidän konserteissaan useammin.

Porvoon Taidetehdas on mainio kulttuurikeidas, jossa on myös valtakunnan hauskimmat väliaikatarjoilut, sillä elokuvateatterin puolelta voi käydä ostamassa popcornia tai karkkipussin. Eivätkös tällaiset pikkuseikat houkuttelisi enemmän nuoria (ja kaltaisiani sokerihiiriä) klassisen musiikin konsertteihin?

Yläkerran taidehalli oli avoinna väliajalla.

Tässä tarvitaan C-klarinettia.

Kiitos kysymästä, hyvin meni Filharmonikoiden konsertti pari viikkoa sitten – niin kutsuttu talviperiodi, jossa saimme tutustua klassisromanttisen soiton perushyveisiin. Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni soittamaan Beethovenin kuuluisaa Kohtalosinfoniaa, eli sinfoniaa nro 5 c-molli, jonka ikonisiin aloitussäveliin klarinetit – orkesterin ainoina puhaltimina – saavat osallistua.

Sinfonian viimeisessä osassa vastaan tuli vanha vaiva: klarinettistemma on kirjoitettu C-vireeseen. Luvassa oli taas ärsyttävää transponointia. Beethovenin aikana klarinetisteilla oli yleisesti käytössä myös C-vireinen soitin, sillä kaikki sävellajit joissa oli enemmän kuin kaksi etumerkkiä, alkoivat olla hankalia soittaa. Myöhemmin, 1800-luvun loppupuolelle mennessä, soitintekniikka oli kehittynyt jo niin pitkälle että klarinetinsoittaja voi olla ketterä myös hankalammissa sävellajeissa. Kehityksen seurauksena kaltaisellani amatöörisoittajalla on yleensä käytössään vain A- ja B-vireiset soittimet, jolloin C:lle kirjoitettuja stemmoja täytyy transponoida, esimerkiksi B-soittimella jokainen C:lle kirjoitettu sävel suurta sekuntia ylemmäksi.

Harjoituskauden aikana minua kohtasi kuitenkin onnenpotku: sain lainaksi erinomaisen C-klarinetin. Sen sointi ja ulkoasu herätti muutamassa soittajakollegassa hellyydentuntemuksia. C-klarinetti on klarinettiperheen koululainen, ylärekisterissä kimakka, fanfaarimainen, alarekisterissä itseään isompien taakse vetäytyvä.

Beethovenin sinfonian finaaliin soittimen sävy sopi kuin nappi silmään. Sille on kirjoitettu paljon fanfaarinomaisia pätkiä ja nopeita strettoja. Soitin sillä myös alkusoiton Mozartin oopperaan Così fan tutte, jossa yhteiset teemat huilun kanssa tulivat kuin samasta puusta. Tuntui hämmentävältä olla viimeinkin samassa sävellajissa huilun kanssa.

Ammattiorkesterien soittajilla on yleisesti C-klarinetit käytössään, joten sellaisen voi helposti bongata konsertista, jossa soitetaan Beethovenia tai vaikka Schubertin C-duuri-sinfoniaa.

Nyt olen jättänyt haikeat jäähyväiset C-pillille ja alkanut harjoitella Debussytä. Siinä tarvitaankin sitten A-klarinettia. Mikäs sen melankolisempaa.

Vasemmalla C-klarinetti, oikealla B-klarinetti.

Saburo Teshigawara. Kuva: Théâtre des Champs-Elysées / Vincent Pontet.

Perjantaina ja lauantaina (6.-7.3.2015) minulla oli tilaisuus todistaa kahden uuden oopperateoksen syntyhetkiä kahdessa suuressa eurooppalaistalossa. Vaikka yhdistelmäpuvussani on useita taskuja, kaikki esitysten seuraamiseen vaadittava materiaali ei niihin mahtunut.

Raamattu ja Shakespearen Romeo ja Julia povitaskuihin, sivutaskuihin Federíco García Lorcan näytelmä ja oopperanjohtaja Gerard Mortierin nekrologi, housuntaskuihin mykkäelokuvan ja Commedia dell’arten historiikit. Vielä pitäisi saada mukaan Stanislaw Lemin Solaris sekä Andrei Tarkovskin samanniminen elokuva, pari librettoa ja ohjelmakirjasta.

Kotiavaimille ja metrolipulle jää huonosti tilaa, vaikka juuri kotiovelle tuli esityksiä seuratessa monta kertaa ikävä.

Pariisissa yleisö sai nenälleen 3D-lasit

Lauantaina 7.3.2015 Pariisin Théâtre des Champs-Elyséessä esitettiin japanilaissäveltäjä Dai Fujikuran (s. 1977) ooppera Solaris, joka perustuu puolalaisen Stanislaw Lemin samannimiseen tieteisromaaniin. Oopperantekijät eivät voineet teoksessaan sivuuttaa Andrei Tarkovskin filmatisointia, vaan esittivät näytöksen aluksi siitä kymmenen minuutin äänettömän katkelman, joka katseltiin 3D-lasit päässä.

Kuuluttajan kehotus olla hiljaa oli monelle ylitsepääsemätön haaste: yleisöä vaivannut täyteyden tunne purkautui jatkuvina ysköksinä, rupatteluina ja vaikenemiseen kehottavina sihinöinä. Ne säestivät valkokankaalla näkyvää riisinjyväsiä muistuttavaa röykkiötä, jossa syntyi ja hävisi kolmiulotteisia kuvioita.

Kun kapellimestari Erik Nielsen alkoi johtaa Ensemble Intercontemporainia, koettiin illan kohokohta: maineikas Saburo Teshigawara esitti huikean tanssisoolon valkoisella valolla pestyllä näyttämöllä. Teshigawara oli toiminut myös teoksen libretistinä, ohjaajana, koreografina, puvustajana ja valosuunnittelijana. Vahvimmillaan hänen taiteellinen näkemyksensä oli alkuperäisessä ammatissa, tanssijana, Gibarianin roolissa.

Teoksen jokaista neljää laulusolistia vastasi tanssisolisti, ja kohtaukset etenivät pääosin niin, että laulajat esittivät osuutensa sivuilla tanssijoiden elehtiessä tekstin mukana keskinäyttämöllä. Saman asian kertominen kolmeen kertaan, musiikilla, tekstillä ja liikkeellä johti hämmennykseen ja päällekkäisyyden tunteeseen.

Fujikuran musiikki kuulosti orkesterin osalta toimivalta modernismilta, mutta vokaaliosuuksissa yhdentekevältä nykymusiikin imitaatiolta. Gilbert Nouno oli luonut kiehtovia elektronisia sointeja Ircam-studioissa.

Tunnin ja kolme varttia ilman taukoa kestänyt oopperaesitys päättyi runsaisiin aplodeihin ja jätti päällimmäiseksi mieleen Hari-naisen huudot: vaikka hän on kopio, ovatko hänen tunteensa totta, vai onko hän vain miehensä Kris Kelvinin kuvitelmaa? Päällekkäisyyksissä ja näkökulmien moninaisuudessa lienee ollut motiivi toteutuksen kerroksisuuteen. (Henkilönimet kirjoitettu tähän samoin kuin alkuperäiskielisessä oopperalibretossa.)

Lemin Solaris jatkaa laajenemistaan länsimaisten kulttuurituotteiden valtamereksi. Siitä ovat aiemmin elokuvan tehneet Tarkovskin lisäksi Steven Soderbergh ja Boris Nirenburg, oopperan Detlev Glanert, Henry Correggia ja Michael Obst. Nyt valmistunut Fujikuran ja Teshigawaran versio tuskin aiheuttaa suurempaa lainehdintaa.

Madridin oopperauutuus ei säästynyt solvaushuudolta

Pariisia edeltävänä iltana vierailin toisessa merkittävässä eurooppalaistalossa, Madridin Teatro Realissa, joka on mainettaan rumempi ja sekavampi ja ottanut pakosta kevätohjelmistoonsa nykymusiikin epäonnenteoksen, Mauricio Sotelon (s. 1961) oopperan El Público. Sen ehti kaksi vuotta ennen kuolemaansa tilata talon nimekäs johtaja Gerard Mortier, jonka muistolle teos omistettiin. Paikalla oli myös tv-tuotantokoneisto Arte-kanavalla tapahtuvaa esitystä varten.

Lorcan näytelmä on epäkiinnostava tarina seksuaalisuutensa kanssa kamppailevasta teatterinjohtajasta, jossa Shakespearen Romeo ja Julia muuttuu yhdellä ranneliikkeellä homoksi, kauhistuttaa yleisöä ja saa uhrin, joka oikestaan onkin Jeesus. Kolmannessa näytöksessä ollaan ”underground-teatterissa”, jossa seikkailee Harlekiini, ja joka on Julian hauta. Kun hänen ympärillään teutaroi kolme pitkätukkaa (=hevosia), en enää tiedä itkeäkö vai nauraa. Jossain välissä näytettiin mykkäelokuva, jossa kaksi miestä ajaa polkupyörää.

Musiikki ei pystynyt ylläpitämään saati rakentamaan draamaa, vaan se yhteistyössä Robert Castron ohjauksen kanssa katkaisi jännitteen aina kun sellainen oli rakentumaisillaan. Vokaaliosuuksissa pääparin kuultiin kiusaannuttavan usein huutavan tuskaisesti toisiaan nimeltä.

Tähtikitaristi Juan Manuel Cañizares sekä Pablo Heras-Casadon johtama orkesteri Klangforum Wien (mukana pianisti Joonas Ahonen) olivat esityksen valopilkkuja. Rahaa oli kaadettu myös nimekkään flamenco-laulajan Arcángelin (Francisco José Arcángel Ramos) kiinnittämiseen.

Kun väliaika viimein koitti, mies parvelta ehti juuri ennen aplodien alkua huutaa ”¡Qué porquería!” En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta miehen äänensävyn perusteella luulen sen olevan lähellä omia tuntojani. Poistuin Madridin yöhön nauttimaan paellaa ja valkoviiniä, vaikka piippuhyllypaikkani oli maksanut 64 euroa.

Kahdesta uuden oopperan illasta jäi täyteen pakattu olo – Pariisissa hämmennys, Madridissa epäusko. Miksi näyttämölle ahdetaan niin paljon merkityksiä? Kun karvainen apina tanssii vaaleanpunaisessa tytyssä, tulee tunne, että tekijät eivät uskalla luottaa teoksensa ydinajatukseen.

Philharmonie de Paris kaksi kuukautta avajaisten jälkeen.

Pariisiin tammikuussa avattu uusi konserttitalo, Jean Nouvelin suunnittelema Philharmonie de Paris, vaikuttaa kaksi kuukautta käyttöönottonsa jälkeen edelleen täysin keskeneräiseltä.

Koristelaatat ovat putoilleet, parvekkeen rappaus näyttää hengenvaaralliselta ja roskiksien virkaa hoitavat pahvilaatikot. Salissa soittaneet orkesterit eivät luultavasti ole noudattaneet pilalehti Le Canard Enchaînén ohjetta soittaa hiljaa ja kypärät päässä.

Varokaa myös, ettette tahri vaatteitanne kaikille pinnoille takertuneeseen rakennuspölyyn. Bienvenu!

Ruuvinreikien kohdalla pitäisi olla koristelaatta. Puuttuvia on useita kymmeniä.

Pidetään kuitenkin paikat siistinä.

Tuo tuossa lienee maalarinteippiä. Ja siellähän ovat rakennustelineetkin vielä pystyssä.

Istuinrivejä osoittavat kirjaimet on kirjoitettu tussilla maalarinteipille.

Mitä tästä katastrofista pitäisi ajatella? Kelpaako selitykseksi se, että tässä nyt ollaan taas Ranskassa. Yli 380 miljoonaa euroa on mennyt, mutta valmista ei tullut, eikä sillä niin väliäkään ole?

Onneksi on musiikki. Mitä salissa tällä viikolla soitettiin, se ei ollut keskeneräistä, ja siitä kerron lisää myöhemmin.

Philharmonie de Paris ennen konsertin alkua.

Vaikka Pariisiin tammikuussa avattu uusi konserttitalo, Jean Nouvelin suunnittelema Philharmonie de Paris, on otettu käyttöön keskeneräisenä, se ei haittaa itse ydintoimintaa. Kolmen konsertin perustella voin sanoa suuren konserttisalin mahdollistavan jo mennen tullen moitteettomien musiikkielämysten kokemisen. Se on akustiikaltaan ja tunnelmaltaan onnistunut.

Talon avaaminen etuajassa ei välttämättä ollut lainkaan huono päätös. Historia tuntee monia merkkirakennuksia, joiden valmistumiseen hulahtanut vuosisatoja, ja niitä on käytetty keskeneräisenä. Esimerkiksi vuonna 1882 rakentamaan aloitetussa Barcelonan Sagrada Famíliassa pyörii jo säännöllinen messutoiminta nostokurkien keskellä.

Pariisin Philharmonien suuri konserttisali.

Istuessani Pariisin Philharmonien suuren salin penkillä minulle tuli joka kerta tavattoman hyvä olo – ennen kuin nuottiakaan oli soitettu. Aloin pohtia, mistä tuntemus syntyy. Vaikka saliin mahtuu valtavasti väkeä, 2400 ihmistä, on kaikki katsomoryhmät saatu lähelle lavaa ja toisiaan. Salin muodoissa on joku nähnyt munankuoria, ja onhan värimaailmassa toki valkuaista ja keltuaista, mutta minusta muna-ajatus kumpuaa pikemmin arkkitehtuurin lähtökohdasta, maailman synnystä. On mustaa pimeyttä, valkoista valoa ja keltaista meripihkaa. Valkoisen parvekkeen muoto on kuin hymyilevä suu – tai kaiken näkevä silmä. Seinämillä on suorakaiteen mallisia koristelaattoja, jotka lisäävät akustisia heijastuksia. Alkuaineiden ja kaarevien muotojen keskellä ihminen tuntee itsensä turvalliseksi ja levolliseksi.

Talon musiikkitarjonta on avajaiskeväänä ollut ällistyttävää. Osuin paikalle viikolla, jolloin yleisöllä oli kolmena peräkkäisenä iltana mahdollisuus kuulla kolmea merkittävää eurooppalaista sinfoniaorkesteria. Se tarjosi myös kutkuttavan tilaisuuden asettaa samassa salissa voimiaan esitelleet kokoonpanot paremmuusjärjestykseen.

Kultamitali tuli heti maanantaina 9.3.2015, jolloin kaupungissa vierailivat Valeri Gergijevin johtamat Münchenin filharmonikot. Olin kuullut orkesterista paljon kehuja, mutten koskaan saanut kokea sitä elävänä. Kuulemani perusteella jokainen ylisana tuntuu ansaitulta. Ensinnäkin jousisektiot ovat niin upeasointisia, että huomasin jo unohtaneeni, miltä vaikkapa ykkösviulusektio voi parhaimmillaan kuulostaa. Pelkästä jousenkäytöstä näki rohkeuden, heittäytymisen ja vastuunkannon – viimeistä pulttia myöten.

Soolopuhaltajat olivat käsittämättömän taitavia. Ykköskornisti Jörg Brücknerin soolo Dvorákin sellokonserton ensiosassa oli täydellisen viimeistelty, ajateltu, fraseerattu ja kaunissointinen. Hänen kanssaan paikasta auringossa kilpaili soolohuilisti Herman van Kogelenberg, jonka soinnissa sekoittui juovuttava cocktail makeutta, karvautta ja raikkautta. Kogelenbergin tapa liidata puupuhallinsektiota teki siitä yhden orkesterin parhaista osaamiskeskuksista.

Orkesterimuusikoiden taitoja seuratessa olivat illan kapellimestari, lähes autistisesti sormiaan värisyttävä Valeri Gergijev, ja soolosellisti Sol Gabetta, jäädä varjoon, mutta osasivat toki hommansa. Huikeimmaksi numeroksi muodostui päätösteos, Richard Straussin sävelruno Till Eulenspiegel, jonka käänteissä Gergijev muuntautui pakosta myös oikeaksi kapellimestarintyön tekijäksi.

Tiistaina 10.3.2015 lavalle saapui toinen eurooppalainen huippujoukkue, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Andris Nelsonsin johdolla. Sibeliuksen viulukonserton solistina esiintyi Anne-Sophie Mutter, jonka tulkinnasta päällimmäiseksi mieleen jäivät turboahdettu sointi, vikkelät sormet ja muutama erikoinen hidastus. Ensiosan katkelmallinen toteutus näytti teoksen modernissa valossa, johon runsas glissandojen viljely ei kuitenkaan sopinut. Orkesteri uskaltautui ääripianissimoihin, jotka näin hyvässä akustiikassa myös kantoivat. Muuten yliolkainen ote jätti amsterdamilaiset kolmannelle sijalle.

Keskiviikkona 11.3.2015 vuoroon tuli yksi konserttitalon omista orkestereista, Orchestre de Paris, jolle annan hyvän hopean. Alkunumero, Ludwig van Beethovenin kolmoiskonsertto, oli kuitenkin vain lämmittelyä suurta koitosta, Anton Brucknerin yhdeksättä sinfoniaa varten. Solistit Isabelle Faust, Jean-Guihen Queyras ja Martin Helmchen soittivat hyvin yhteen ja kapellimestari Herbert Blomstedt pysyi kohtuullisesti heidän kyydissään.

Väliajan jälkeen salin koristelaatat ja seinälaastit olivat taas vaarassa pudota, kun Brucknerin yhdeksännen sinfonian huipennukset tärisyttivät rakenteita. Seurasin taas mielihyvin maestro Blomstedtin rauhallista työskentelyä (hän johti ilman nuotteja) – esimerkiksi vauhdikkaassa Scherzossa kapellimestarin rentous tuotti sointiin vapautta ja hengityspaikkoja. Keskitaitteen tempomuutoksessa lyöntitekniikan lyyrisyys hieman kostautui, mutta siitäkin selvittiin.

Teoksen päättävässä kirkastuneessa Adagiossa Wagner-tuubat olivat kiusaannuttavan ylävireisiä ja näin Blomstedtin kerran jopa näyttävän sormellaan alaspäin. Parin sisääntulon dynamiikka oli myös joko jäänyt harjoittamatta tai muusikot eivät niitä muistaneet, mutta niissä Blomstedtin nopea reaktio osoitti, miten vahvasti hän koko ajan partituurin mukana eli.

Herbert Blomstedt kiittää orkesteria Brucknerin yhdeksännen esityksen jälkeen.

Näistä kolmesta illasta Pariisissa riittää sulateltavaa pitkäksi aikaa. Huvit olivat helsinkiläisestä vinkkelistä myös halpoja. Konserttiliput maksoivat 20, 40 ja 15 euroa. Metrolippu 1,80 euroa ja pullo Deutz-samppanjaa väliajalla 59,00. Narikka on ilmainen, eikä sitä tarvitse pakosta käyttää lainkaan, vaan päällysvaatteet voi myös tuoda saliin sisälle niin kuin elokuvissa.

Tämän laadun ja hintatason haluaisin Helsinkiin. Erityisesti ne Münchenin filharmonikot.

Konserttiyleisön joukossa oli myös Pariisin konservatoriossa opiskeleva pianisti Janne Oksanen. Oksanen kertoi viihtyvänsä Pariisissa, joskaan harjoittelumahdollisuudet eivät ole yhtä hyvät kuin Sibelius-Akatemiassa.

Olen aiemmin tässä blogissa nurissut Stockmannin hitaasta asiakaspalvelusta, joten harmin ainekset olivat valmiina, kun jouduin perinteikkään helsinkiläistavaratalon kanssa vaikeuksiin. Verkkokaupasta tilatun sängyn kohtalon selvittelyyn meni Stockalta melkein kaksi viikkoa, minkä jälkeen yhtiö ehdotti kaupan purkua ja rahojen palautusta.

Ostin 25.2.2015 Stockan verkkokaupan kautta vierassängyn ja Tempur-sijauspatjan. Lähes kaksi viikkoa odoteltuani, 10.3.2015, kännykkääni tuli tekstiviesti. ”Hyvä asiakkaamme, tilauksenne tuote HPK14 90X200 NORDIC MEDIU 1 kpl, 7cm sp 90x200 cm pehmeä 1 kpl on valitettavasti peruutettu sillä tuote on loppunut varastostamme.”

Sähköpostiin tuli samalla pyyntö tilinumeron lähettämiseen, jotta yhtiö voisi palauttaa minulle aiemmin maksamani rahat, sekä ohjeistus ”Toivottavasti löydätte vastaavan tuotteen verkkokaupan muusta valikoimasta”.

Asiakaspalvelun puhelimessa minulle tilannetta pahoitteli kohtelias nainen, joka järjesti myös mahdollisuuden keskustella tapahtuneesta viestintäjohtaja Nora Malinin kanssa.

Malin kertoi, että sänky oli ollut verkkokaupassa inhimillisen erehdyksen takia. Se oli ollut myynnissä luvatulla hinnalla vain syksyllä Hullujen päivien aikana, eikä uutta sopimusta tavarantoimittajan kanssa ollut enää mahdollista tehdä. Olin kuitenkin ollut ainoa, joka sängyn oli mennyt ostamaan.

Erikoista on, että sängyn kanssa ostamani Tempur-sijauspatja on edelleen verkkokaupan valikoimassa. Senkin kauppa oli kuitenkin peruttu, sillä Stockmann oli asiakkaan puolesta ajatellut tilauksen yhteisostoksena.

Käykö Stockmannille usein tällaista? ”Vastaavaa ei ole tullut vastaan”, Malin toteaa.

Tuntuu hullulta, että iso tavaratalo ei saa sänkyä ja sijauspatjaa myytyä sellaista tarvitsevalle asiakkaalle, ei aloitteellisesti ehdota korvaavaa tilalle, eikä edes kysy, voiko pelkän sijauspatjan joka tapauksessa myydä.

Tapauksen selvittely sujui kuitenkin kohteliaassa ja sivistyneessä hengessä. Asiakassuhteeni tavarataloon jatkukoon. Onhan siellä kiva käydä, vaikka usein tyhjin käsin ovista poistuukin.

Versailles, kuninkaallinen metsästysmaja Pariisin lähellä.

Nyt kun kevät saa ja aurinko yhä pitempään päivisin helottaa, on aika vetää verhot eteen, sytyttää kynttilä, kaivautua sohvalle filtin alle ja tarttua kirjaan. Puistojen karuselleissa hassuttelut kannattaa jättää lyseolaisten ja muiden keskenkasvuisten ratoksi. Aikuisen, vastuullisen ihmisen tulee suojautua UW-säteiltä – ja huuhdella katupölyt kurkustaan Rhônen-viinillä.

Kevätkirjan valinnassa suosittelen kääntymään lähikirjaston puoleen. Jos lainaa kirjastosta muutama vuosi sitten ilmestyneen kirjan, voi kausiuutuuden ostamisesta säästyneet 34,00 euroa käyttää pullolliseen erinomaista punaviiniä, tai kahteen pullolliseen hyvää punaviiniä (tai kolmeen pullolliseen kohtuullisen hyvää punaviiniä, ja niin edespäin). Sähkövaloakaan ei tarvita, koska kun aurinko viimein laskee, voit nukahtaa yöunille.

Itse olen viime aikoina suurella nautinnolla lukenut kreivi Alexander von Schönburgilta suomennettua teosta. Hyvin aikaa kestävä kirja on nimeltään Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista, mutta et ole uskaltanut kysyä(2008), sillä kuten kirjoittaja itsekin toteaa, monarkiat muuttuvat hitaasti.

Kirjoittaja arvelee, että on sukutaustansa takia saanut haastattelun Nepalin viimeiseltä kuninkaalta ja vaimonsa syntyperän takia kutsun Brunein sulttaanin syntymäpäiville. Schönburg on koko nimeltään Alexander von Schönburg-Glauchau, kreivillisen Schönburgin suvun päämies ja sukua Hohenbergin herttuatar Sophielle (Chotek von Chotkow und Wogninin kreivittärelle), Itävalta-Unkarin kruununperijän Frans Ferdinandin vaimolle, joiden murhan sanotaan aloittaneen ensimmäisen maailmansodan.

Schönburg on kirjan kannalta mennyt sopiviin naimisiin, sillä hänen vaimonsa on Hessen-Kassel-Rumpenheimin prinsessa Irina, jonka isotäti on Englannin kuningatar Elisabet II (koska Irinan isoäiti Sophie oli Edinburghin herttuanPhilipin sisko).

Kirja alkaa herkullisella kuvauksella siitä, miten Alexander avioliittonsa ansiosta pääsee prinssi Edwardin häihin ja pääsee (tai joutuu) istumaan illallisella itsensä kuningattaren viereen. (Keskustelunaiheet monarkin kanssa hän väittää unohtaneensa.) Mutta kun hän toisella kertaa joutuu prinsessa Annenpöytätoveriksi, ilta vierähtää hevosista puhuen.

Windsorin linnan tai Buckinhamin palatsin salaisuuksien paljastamisessa Alexander tasapainoilee taitavasti aviopuolison ja toimittajan roolien välillä. Saadaan sentään lukea, että prinssi Philip kutsuu vaimoaan Elisabetiä Makkaraksi, ja että prinsessa Annen bulterrieri Florence jouluna 2003 raateli kuningattaren corgin Pharosin kappaleiksi Sandringhamin linnan portailla.

Madridin kuninkaallinen palatsi. Kodiksi aivan liian epäkäytännöllinen.

Unkarin kruunun ja Ludvig XVI:n kuoleman ruodinnat edustavat kirjan vakavampaa osastoa, mutta pienet ja pinnalliseltakin tuntuvat havainnot ovat kiinnostavia: Elisabetilla ei ole passia eikä luottokorttia, mutta Kaarle Kustaalla on. Ja miksi kuninkaalliset ovat viime aikoina menneet naimisiin ”tavallisten” kansalaisten kanssa, mutta valtakuntansa menettäneet vanhat hallitsijasuvut naivat Euroopassa edelleen toisiaan? Suomessakin moni aatelinen löytää puolison säätynsä sisältä.

Alexander von Schönburgin toinen suomennettu teos on hilpeä Tyylikkään köyhäilyn taito(2005). Siinä hän kiteyttää useammankin elämänviisauden, kuten: ”Koska hyvillä hovimestareilla on taipumus hallita työnantajiaan, on luksusta olla ilman hovimestaria”.

Nyt lähden ostoksille Lidliin, koska voin sillä tavoin todistaa eläväni todellisuudessa.

Così fan tutte: Satu Honkala (vas.), Linda Rolig ja Hilkka Ylinärä. Kuva: Susana Martinez.

Mukavaa kun Helsingissä taas tehdään oopperaa opiskelijavoimin! Muutaman esityskerran oppilastuotannot ovat yleensä rohkeita, ajassa kiinni olevia, lyhyen aikaa kukoistavia. Toisenlaisia kuin laitosoopperoiden fossiilituotannot, joiden halutaan pysyvän sellaisinaan kantaohjelmistossa niin kauan kuin kivikausi kestää.

Opiskelijaoopperoiden yleisö vaikuttaa sivistyneemmältä, rennommalta, keskimäärin nuoremmalta, vähemmän hajuvesiä käyttävältä; akustiikka Ruoholahdessa Helsingin konservatorion salissa on anteliaampi (ei tosin laulajan kulmasta); väliajalla kahvi ja piirakka (iso!) maksaa viisi euroa. Kukaan sopraanoista ei ole zombie. Ohjaaja toivottaa väen tervetulleeksi.

Kun Metropolia-ammattikorkeakoulu tällä viikolla kolme kertaa esitti W. A. Mozartin oopperaa Così fan tutte, oli tunnelmaa silti varjostamassa talouden tumma pilviverho.

Metropolia on pääkaupunkiseudulla toimiva 16 500 opiskelijan ammattikorkeakoulu, jossa voi opiskella muun muassa optometriaa, osteopatiaa, interiöörikonservointia, talotekniikkaa ja kätilötyötä. Neljän tutkintokokonaisuuden toiseksi pienin osa on kulttuuri (2100 opiskelijaa), jossa yhtenä koulutusohjelmana on musiikki. Kun Metropoliassa on pitänyt tehdä säästöjä, ne ovat kohdistuneet myös musiikin opetukseen, minkä seurauksena oppilaitos ei ole vuoden 2012 jälkeen kyennyt kustantamaan omaa oopperatuotantoa.

Rahanpuutteesta huolimatta oopperatuotantoja on jatkettu – opiskelijoiden ja henkilökunnan omin voimin. Koulu on antanut vastineeksi opintopisteitä, mutta peruukkeihin ja pensoihin ovat tekijät joutuneet laittamaan myös omaa rahaa.

Ohjaaja Anselmi Hirvonen saattoi perjantain esityksessä huokaista, sillä oli lipputuloista saanut omansa takaisin. Erikoista on muun muassa se, että Metropolialla on kyllä auto, mutta oopperalaiset joutuivat maksamaan sen käytöstä joka kerta 60 euroa.

Perjantaina näkemäni Mozartin Così fan tutte jätti kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta epäilyksiä siitä, kuinka tehokkaasti se musiikin koulutusohjelmaa hyödytti. Teokseksi oli valittu ooppera, johon tarvitaan vain kuusi solistia, ja jossa kuoron osuus on marginaalinen. Sibelius-Akatemian samaan aikaan valmistelemassa Rossinin Il viaggio a Reimsissä on 17 solistia.

Kuudesta solistista vain kolme oli Metropolian opiskelijoita, sillä joukosta ei kuulemma löytynyt sopivaa baritonia tai bassoa Guglielmon rooliin tai tenoria Ferrandon rooliin. Koko koulutusohjelman mieslaulajia edusti siis Erik Rousi yksin, Don Alfonson roolissa.

Mutta hyvin edusti. Erik Rousilla on erinomainen materiaali ja luontaista lavakarismaa. Don Alfonsoon liitetyn kyynisyyden hän taittoi rempseäksi hyväntuulisuudeksi. Opintojen myötä Rousilla on varmasti kaikki edellytykset vaativiin oopperarooleihin.

Così fanno tutti - Niin tekevät myös kaikki miehet. Juha-Pekka Mitjonen (vas.), Erik Rousi ja Ville Salonen. Kuva: Susana Martinez.

Miessolisteista kokenein, ääneltään rapein ja kaikella tapaa ammattimaisin oli Juha-Pekka Mitjonen, joka on valmistunut Sibelius-Akatemiasta vuosi sitten. Flunssasta kärsineen Ville Salosen ammattitaitoa ja asennetta ei voinut kuin ihailla. Äänen kannalta hänen tilanteensa oli katastrofaalinen, mutta kylmän rauhallisesti hän teki kaikkensa, jotta esitys saatiin läpivietyä ja muu ensemble työnsä tehtyä.

Kolme tasaisesti taitavaa naissolistia jättivät miehet varjoonsa. Kokenein heistä oli vuosi sitten Metropoliasta valmistunut Linda Rolig Fiordiligin roolissa, jonka tekniikka ja tulkinta teki vaikutuksen joka tahdilla. Satu Honkala oli upeaääninen ja kuvankaunis Dorabella, ja opiskelee kolmatta vuotta Metropoliassa Sirkku Wahlroos-Kaitilan luokalla. Smanie implacabili oli niin vangitseva, että samanaikainen näyttämösohellus jäi minulta kokonaan katsomatta. Tekstin tuotto varmasti vielä paranee.

Ja sitten hurja, hauska, pippurinen ja teinienerginen Hilkka Ylinärä! Kuka hän on? Despina risoissa farkkushortseissaan tietenkin, mutta muuten musiikkipedagogiikan opiskelija Metropoliassa, ja on käynyt täydentämässä opintojaan San Fransciscossa. Jos tällaisia temperamentteja olisi lavalla useammin, ooppera ei olisi koskaan tylsää.

Kapellimestari Tuomas Rousi johti esityksen korkealla ammattitaidolla. Heti alkusoitosta lähtien ihailin ketteriä puupuhaltajia sujuvissa kuvioissaan. Jouset kuulostivat iskukykyisiltä ja yhteys montun ja näyttämön välillä pysyi valtaosin hyvänä. Akustiikka teki patarummuista turhan kumisevia ja olisiko akustiikka ollut syynä myös Fiordiligin aarian Come scoglio alaäänten kuulumattomuuteen? Ainakin orkesterin dynamiikka tuntui siinä mezzofortelta ja peitti solistin.

Anselmi Hirvonen oli kuvittanut tapahtumat musiikinopiskelijoiden arkeen keväiseen Helsinkiin ja karsinut kolmanneksen materiaalista pois. Hyvä niin. Puvustuksessa nähtiin pornovaikutteita, ja mikäs siinä kun myös tissiä ja persettä kourittiin.

Cosìntarinaa on perinteisesti haukuttu typerimpänä kaikista Mozartin oopperoista. Näen siinä kuitenkin herkullisia ristiriitaisuuksia. Suurin motivaatio-ongelma syntyy siitä, että miehet vokottelevat valeasussa toistensa tyttöystäviä, vaikka onnistuessaan häviävät vedon Don Alfonson kanssa. Miesten omat vietit siis voittavat järjellä tehdyn sopimuksen, jossa palkintona olisi rahaa. Cosìlieneekin typeryyteen verhottu tarina järjen ja tunteen ristiriidasta, jossa molemmat sukupuolet ovat viettiensä hallinnassa.

Metropolia-ammattikorkeakoulu lupaa strategiassaan kouluttaa ”kulttuurin asiantuntijoita ja kehittäjiä”. Se haluaa ”aktivoida yhteiskunnallista dialogia”, ja sen visiona on ”elinvoimainen metropolialue”.

Opiskelijoiden tekemä ooppera olisi kaikkea tätä. Mutta kun koulu ei anna siihen voimavaroja, strategian kauniit sanat muuttuvat teoiksi henkilökunnan omalla rahalla. Se on häpeä.

Sibelius-Akatemia esittää Rossinin Matkaa Reimsiin. Kuva: Erkka Malkavaara.

Sibelius-Akatemian kevään opiskelijaooppera sai ensi-iltansa sunnuntaina 12.4.2015, kun naapurikoulu Metropolian Così fan tutten viimeisen näytöksen jälkikaiku vasta pari päivää aiemmin oli sammunut.

Maamme korkeinta musiikillista opetusta tarjoavan Taideyliopiston kevään oopperateokseksi oli valittu Gioachino Rossinin vuoden 1825 hölmöily Il Viaggio a Reims, Matka Reimsiin, tällä kertaa muokattuna muotoon ”Matkalla Brysseliin”. Kun typerästä tarinasta tekee vielä typerämmän, voisi odottaa riemujuhlaa, mutta tällä kertaa katsojaa uhkaa pitkästyminen.

Suosionsa huipulla paistatteleva Rossini toimi Pariisin Italialaisen oopperan johtajana ja sai tilauksen säveltää ooppera Kaarle X:n kruunajaisiin – viimeisen vanhempaa Bourbonien haaraa edustavan Ranskan kuninkaan valtaanastumisjuhlallisuuksiin. Monarkia tihkuu joka kohtauksessa ja huipentuu Henrik IV:n marssiin, Ranskan kuningashymniin, joka on peräisin noin vuodelta 1590 ja ylistää hyvää kuningasta, joka lopetti uskonsodat (kiitän tästä tiedosta kollegaani Jan Granbergiä).

Ohjaaja Ville Saukkonen oli värittänyt monarkiaa ja aatelisia tuhlailevan teoksen kansallisvaltioiden tunnuksilla, ottanut mukaan paavin, Pierrot’n, EU:n, Timo Soinin ja transvestiitti-lentoemännän. Videovilinää, merkityksiä ja solisteja on niin paljon (solisteja 18), että ymmärryksen kanssa käy vähän niin ja näin. Esityksen jälkeen minulta kysyttiin ”Kuka tunnusti rakkauden vaahtomuovilyyran kanssa?” ja ”Ketkä lauloivat dueton, jossa esiintyi Angela Merkel -nukke?” Itse ihmettelin, jäikö Gelsonimo kokonaan pois.

Ohjauksen kanta kansallisaatteeseen, liittovaltioon tai monarkiaan ei tule selväksi. Tuntui, että ollaan juhlissa, jossa isäntä on jatkuvasti huolissaan siitä että vieraat eivät pitkästy. Lavalla nähtiin myös natsitervehdys. Se on ele, jolta vaaditaan perusteluja. Samoin oli maininta Lampedusan saaresta, lavalla vieraili naisia hijabeissa, osa niqabeissa, kuvituksena pakolaisia piikkilankojen takana. Rossinin duuriterssit säksättivät. Kun tällainen heittely ja viskely jää epäselväksi, syntyy kiusaannuttava olo.

Yleiskuva opiskelijasolisteista ei tällä kertaa muodostunut kovinkaan korkeaksi. Erityisesti mieslaulajat olivat vielä keskeneräisiä ja bel canto haparoivaa. Myönteisinä poikkeuksina erottuivat sulavaääninen Samuli Taskinen Don Profondona sekä lupaava Jonghun Park Belfioren roolissa.

Naisista loisteliain oli Erica Back puolalaisena Melibean markiisittarena, jonka kanssa taidoissa kilpaili Saara Kiiveri Madama Cortesena. Odotukset olivat korkealla nimeä saaneen Tuuli Takalan kanssa, mutta hän vaikutti taistelevan joko flunssaa tai muita hengitysvaikeuksia vastaan. Taidot Follevillen kreivittären kimuranteissa kuvioissa periaatteessa riittivät. Erityisesti ihailin tapaa puristaa sanan ancorärrältä viimeisetkin laulunroiskeet. Castingissa on varmaan ollut omat vaikeutensa, mutta ihmettelen silti että keskeiseen Corinnan osaan ei ollut löydetty jotakuta pitemmälle opinnoissaan ehtinyttä sopraanoa.

Teoksen huippukohta, neljäntoista solistin suuri ensemble toisen näytöksen lopussa tempasi mukaansa. Sen piti lujasti käsissään kapellimestari Markus Lehtinen, oopperakoulutuksen professori, jonka innostus välittyi niin monttuun kuin lavallekin. Suurta ensembleä edeltäneen a cappellan hän oli balansoinut toimivaksi, mutta olisipa hän jollain mahtivoimilla voinut korjata intonaationkin. Orkesterilta ilta oli kunnioitusta herättävä veto soivine pianissimoineen ja huolellisine sforzatoineen. Huilisti ja harpisti loivat tunnelmaa upeilla sooloillaan.

Osku Heiskanen oli koreografioinut Kansallisoopperan balettioppilaitoksen tanssijoille muutaman numeron, joista Erika Vilanderin lintu-sooloa katsoessani tulin ajatelleeksi, että Vilander olisi voinut sellaisen itsekin laatia.

Visuaalisesti tämä opiskelijaooppera kilpailee valtakunnan näyttävimpien teatterikappaleiden kanssa. Taina Relander on glaseerannut puvut hävyttömän kiiltäviksi, Tuija Luukkainen suunnitellut nuorille kauniille kasvoille ilmaisuvoimaiset maskeeraukset.

Lopuksi voisi ihmetellä, missä viipyy yhteistyö Taideyliopiston sisällä? Tanssijat ovat oopperalta, puvut ommeltu Stadin aikuisopistossa. Metropolian musiikinopiskelijoitakaan ei näihin juhliin tunnuta haluavan.

Kapellimestari, professori Markus Lehtinen ottaa vastaan suosionosoitukset ensi-illassa.

Säveltäjä Aulis Sallinen täytti 80 vuotta ja julkaisi kirjan.

Klassisen musiikin toimittajissa on pari naista, jotka harvoin päästävät suustaan huudahduksen ”ihana!” Näin silti tapahtuu, kun joku lausuu säveltäjä Aulis Sallisen nimen. Olen oppinut, että Aulis on ihana ja charmantti. Mitä Aulis on tehnyt? Minkälainen hän on?

Aulis on kotoisin köyhistä oloista, evakko, säveltänyt rakastettuja oopperoita, kamarimusiikkia, sinfonioita, seurallinen, hauska, sivistynyt, jäänyt leskeksi, neljän pojan isä, omistaa saaren, asuu osan vuodesta Provencessa, kokenut vääryyttä, Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen, Chevalier de l’Ordre des Arts et des Lettres, Helsingin yliopiston kunniatohtori. Täytti huhtikuussa 80 vuotta.

Olin jo saada Auliksen haastatteluun. ”Ihanaa!” Tämä olisi tapahtunut seuraavassa televisioitavassa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa 22. toukokuuta, kun orkesteri esittää hänen säveltämänsä Elämän ja kuoleman lauluja. Viime viikolla sain tietää, että Aulis peruutti tulonsa, vaikka konsertti muuten pidetäänkin.

Konserttisuunnitelmista voi lukea uudesta kirjasta Aulis Sallinen – säveltäjä (Helsinki: Auditorium 2015). RSOn intendentti Tuula Sarotie oli helmikuussa 2012 pyytänyt Sallista Paavo Heinisen75-vuotisjuhlakonsertin johdantokeskusteluun.

Tästä Sallinen oli kieltäytynyt, mutta saanut samalla ajatuksen omista 80-vuotisjuhlistaan. ”Olisihan upeaa, jos silloin saataisiin uuteen musiikkitaloon soimaan Elämän ja kuoleman laulut. Uusi loistava kuoro, uudet solistit (niin, soolo-osuudet voitaisiin todellakin jakaa kahden laulajan kesken), uusi akustiikka. Kiehtova ajatus!” (s. 239-240)

Solistiksi Aulis Sallinen on saanut mieleisensä sopraanon, Johanna Rusasen, jota hän kuulee Naantalin talvikonsertissa 2009. ”Johannalla on komeasti soiva sopraano, onko maassamme kellään toisella tällä hetkellä samanlaista? […] Johannalla on suuri eläytymiskyky ja taipumus ymmärtäviin tulkintoihin.” (s. 197) Johannan kanssa konsertissa esiintyy hänen veljensä Ville.

Entä itse kirja sitten? Sen luettuani olen alkanut ihailla Aulis Sallista enemmän. Kirjan materiaali on peräisin hänen runsaan kolmenkymmenen vuoden ajan pitämistään työpäiväkirjoista, minkä lisäksi mukana on toistakymmentä esseetä ja muuta kirjoitusta.

Teksteissään Sallinen on hämmentävän avoin. Hän päästää lukijan työpöytänsä ääreen myös silloin, kun luomistyö ei tahdo sujua. ”Mitä orkesterille kannattaa enää kirjoittaa?” hän tuskailee joulukuussa 2000, kun tilaus on tullut maailman parhaaksi sinfoniaorkesteriksi kutsutulta Amsterdamin Concertgebouw’lta. ”Entä kokonaismuoto? […] näen orkesterin tällä hetkellä tätä teosta varten suurena soivana järkäleenä. Mutta onko tässä mitään mieltä?” (s. 135)

Lukija pääsee tietysti myös riemuitsemaan suurteosten valmistumisesta, siitä hetkestä kun säveltäjä vetää nuottiin kaksoisviivan, rentoutuu hyvä viinin parissa ja tapaa kavereitaan. Herkullinen inspiraation hetki on huhtikuussa 1988, kun Sallinen keksii ratkaisun Kullervo-oopperan kuudennen kohtauksen ongelmaan: sinfoniakonsertissa, Eero Heinosensoittaessa Beethovenin kolmatta pianokonserttoa.

”Hitaan osan aikana se tapahtui. Oivalsin että juuri tuota eksyksissä olevaa 6. kohtausta (tuhopolttovalmisteluja jne.) on lähdettävä katsomaan kevyemmästä, tanssahtavasta musiikista käsin, aivan kuin se olisi scherzo tai ainakin sinne päin viittaavaa. Miten tällainen ajatus voi pälkähtää päähän ihanan beethovenilaisen adagion aikana?” (s. 62)

Nimekkään taiteilijan arkipäiviin kuuluu joskus loputtomalta tuntuvia neuvotteluja sävellystilauksista, oopperaesityksistä ja aikatauluista. Saadaan lukea, että Sallinen on kieltäytynyt säveltämästä oopperaa Joel Lehtosen Putkinotkosta Savonlinnan oopperajuhlille 2017.

Kerran hän saa sävellystilauksen ”tuiki omalaatuisella tavalla”. Elina Vähälä sanoo 2012 MTV:n haastattelussa, että toivoisi Sallisen vielä kirjoittavan hänelle viulukonserton. ”Tarkoittiko hän, että että ensimmäisen konserton jälkeen tulisi vielä toinen, vaiko sitä, että nyt kun henki vielä pihisee, miehen toivoisi tarttuvan nuottikynään?” (s. 252-253)

Kiintoisa yksityiskohta löytyy 1970-luvulta, kun Sallinen kieltäytyy ottamasta oppilaakseen pikkupoikaa nimeltä Olli Mustonen. ”Tuloksista päätellen ei mitään menetetty”, hän hauskasti toteaa. (s. 72-73)

Työpäiväkirjojen lomassa kulkee vahva uskonnollisten pohdintojen säie. ”Olisi jälleen uusi ja mehevä syy erota kirkosta: Taivallahden seurakunnan kirkkoherra on kieltänyt japanilaisten buddhalaismunkkien konsertin temppelissään.” (s. 193)

Ajatukset voimistuvat ja paniikkihäiriökin iskee ensimmäisen puolison Pirkon kuoleman jälkeen. ”Pyysin Pirkolta merkkiä siitä, että hänen kohdallaan kaikki on hyvin. Vastauksena hiljaisuus, painava, syvä.” Lopulta rukouksiin tulee jonkinlainen vastaus. ”Näin Pirkon jossakin asussa tai tilassa, joka ei ollut tavanomainen. Kuulin hänen sanovan: ’Ei tarvitse pelätä’”. (s. 113-114)

Eikä taaskaan taiteilijaelämäkertaa ilman tilitystä kriitikoiden tarpeettomuudesta. Sallisen kohdalla tuntemukset vaikuttavat poikkeuksellisen voimakkailta, sillä hän joutui elämään aktiivivuotensa samaan aikaan Seppo Heikinheimon kanssa.

Kriitikoista ja taiteen ”selittelijöistä” kirjoittaessaan hän kuitenkin ajautuu loogiseen ristiriitaan. ”Puhe siitä, että sanomalehtikritiikki on huomenna silakkakilon kääreenä on oikeaan osunut. Siinä sen ikuisuus.” hän kirjoittaa. Sallisen omaa kirjaa lukiessa kritiikeillä vaikuttaa kuitenkin olevan poikkeuksellisen pitkä vaikutus. Hän mainitsee Sibeliuksen yhteydessä jopa tätä kritisoineen Karl Flodinin.

Aulis Sallisen kirja tarjoaa monta lähikuvaa erään aikamme nimekkäimmän säveltäjän arkeen ja juhlaan. Teksti kulkee eläväisesti ja kertoo sivistyneestä itsekritiikistä omien tekemisten äärellä. Siinäpä tosiaan mies, joka naisilta – ja miehiltä – ansaitsee huudahduksen ”ihana”!

Kritiikkiä annan vielä kirjan viimeistelystä. Teos olisi kaivannut jonkun, joka olisi korjannut Nietzschet, Hanns Eislerit ja Carolyn Carlsonit oikeaan kirjoitusasuun. Lisäksi on asiavirheitä. Tosca on Giacomo Puccinin säveltämä, ei Giuseppe Verdin, ja Yrjö Kilpisellä on 800 yksinlaulua, ei 400.

Charlottenburgin vanha uimahalli.

Hyvää toukokuuta! Kai teitäkin tekee mieli aloittaa uintikausi? En kuitenkaan tarkoita luonnonvesiä, jotka tuskin missään päin Eurooppaa ovat miellyttäviä saatika riittävän lämpimiä. Kunnon uimapaikassa on 27 astetta, espressoa, hiekka-aktiivihiilisuodatus, otsonointi ja hieman klooria. No jaa, heinäkuu ja hyvä seura saa minutkin joskus ajautumaan luonnonvesiin: puheensorina ja kuiva valkoviini karkottaa petokalat.

Yksi maanosamme parhaista uintikaupungeista on yllättäen Berliini. Spree-joen varteen syntyneestä vehreästä kaupungista löytyy kuutisenkymmentä julkista sisä- ja ulkoilmauimalaa. Kaupungin länsiosan Havel on oikeastaan sarja järviä, joista suurin on Wannsee. Jos joka päivä käy eri uimapaikassa, kuluu kaikkien uimaloiden läpikäyntiin kaksi kuukautta ja 120 megajoulea. Siinäpä kesäloma!

Mieleenpainuvimmat uintiretkeni ovat yleensä suuntautuneet Charlottenburgin kaupunginosaan, jossa sijaitsee kaupungin vanhin sisäuimahalli (Krumme Strasse 10). Art nouveau -tyylinen punatiilirakennus valmistui 1896-1898 arkkitehti Paul Bratringin suunnitelmien mukaan.

Kovatahtista kuntouintia paikassa ei tosin voi harrastaa. Allas on kapea ja vain 25 metriä pitkä ja sen toinen pääty rajattu kahluualtaaksi. Työikäisten miesten täytyy myös katsoa etukäteen, ettei satu paikalle seniori- tai naistenvuoroilla. Peruspääsymaksu on viisi euroa.

Toisessa maailmasodassa vahingoittunutta rakennusta oltiin 1970-luvulla jo purkamassa, mutta onneksi tunne voitti järjen ja paikassa toteutettiin pari vuotta kestäneet uudistustyöt. Rakennus suojeltiin 1982 ja kolme vuotta myöhemmin se sai takaisin goottihenkisen punatiilijulkisivunsa.

Hyviä uintikelejä!

Hämeenlinnan Sibeliuksenpuisto. Kain Tapperin Sibelius-patsaan takana on Hämeenlinnan lyseo.

Olipas sekä mukavaa – että raskasta – olla ryhmämatkalla Hämeenlinnassa. Pääosin tunnelma oli hilpeä, mutta väliin sai taas muistaa, ettei yhdenkään päivän kotimaan-retkeä yleensä selviä ilman suttuisia kommentteja Suomi-nimisen kansallisvaltion ominaisuuksista.

Monen lukeneenkin suomalaisen kansallisuuskäsitys vaikuttaa rakentuvan häpeälle, alemmuudentunteelle ja jopa väärille tiedoille. Ominaisuuksiin ei valitettavasti yhdisty vähäpuheisuus, vaikka näinkin joskus väitetään.

Hämeen linna on rakennettu pääosin tiilistä, koska lähistön maaperässä on paljon savea ja hiekkaa.

Suurimman kismityksen aiheuttaa ilmiö, jota kutsun erillishistoriaksi tai erillistarinaksi (koska historia on oikeastaan "tarina"). Suomen tarinasta puhuttaessa joidenkin maailmankuvaa hallitsee sellainen käsitys, että Suomi on erillinen, eristäytynyt ja irrallinen ilmiö maailmassa. Suomi ikään kuin kelluu omassa todellisuudessaan, suurten vesien ja aapasoiden takana. Ruotsi ja Venäjä mainitaan historianvaiheissa kuin ohimennen, mutta esimerkiksi Napoleoniin pääseminen on monelle jo ylivoimaista. Krimistä tai Roomasta puhumattakaan.

Näitä pohdiskellessani aloin riemuita siitä, että ryhmä pääsi matkalle juuri Hämeenlinnaan, jonka historia ja merkitys on rakentunut kansallisuuksien, vaikutteiden ja aatevirtausten ristiaallokossa. Linna perustettiin 1200-luvun lopulla Ruotsin ja Novgorodin raja-alueelle, jossa kamppailtiin vallasta ja uskonnosta. Uudenkaupungin rauhan jälkeen päälinnaan sijoitettiin Ruotsin armeijan viljavarasto ja kehämuurin päälle rakennettiin Kruununleipomo.

Hämeenlinnan kansainvälisiä yhteyksiä korosti Erkki Korhonen, Sibeliuksen syntymäkaupunki -säätiön johtaja.

Joulukuun kahdeksantena päivänä 1865 kaupunginlääkärin perheeseen syntyi poika, josta myöhemmin tuli sävellyksissään täyteen universaalisuuteen yltänyt Jean Sibelius. Muualta maailmasta tulleet vaikutteet johtivat siihen, että Sibelius luki Kalevalaa, soitti viulua ja tutustui konserttimusiikkiin.

Hämeen linnassa on esillä näyttely Sibeliuksen lapsuuden ajoista, jolloin vesikin oli seitsemän metriä korkeammalla ja sisävesiliikenne toi paikkakunnalle satamakaupungin tunnelmaa. Näytillä on muun muassa Jannen kouluaikanaan käyttämä viulu, jonka on Hämeenlinnan lyseon lukio antanut lainaksi.

Linnan toinen Sibelius-näyttely koostuu Taneli Eskolan valokuvista, joissa ”Sibeliuksen maisemaksi” esitellään pääosin idealisoitua luontoa.

Jean Sibeliuksen kouluaikoinaan käyttämä viulu.

Molemmat näyttelyt ovat auki pitkälle vuoden 2016 puolelle. Käykää Hämeenlinnassa, sillä tänä vuonna on kulunut 150 vuotta Jean Sibeliuksen syntymästä.

Myös häpeästä, alemmuudentunteesta ja vääristä tiedoista voi koota itselleen kansallistunteen. Sellainen on synnyttänyt maailmaan paljon pahaa.

Säveltäjä Matthew Whittall (vas.) kokkaa, Jaakko Jämsä (oik.) äänittää.

Kun Radion sinfoniaorkesteri ja Kantapöytä kesäkuussa alkavat kasvaa heinää, muuttuu omakin työnkuvani suven ajaksi visuaalisemmaksi. Radion kuulokuvia synnytän jälleen kerran viikossa, tällä kertaa Jean Sibeliuksen ja aateliskartanoiden voimin. Hienostelustahan minua jälleen syytetään, joten olkoon se taas koko sarjan ylpeä nimitys.

Hienostelua-kesäsarja käynnistyy ensi viikon torstaina (21.5.2015) Radio 1:llä. Lähetysajat tällä tuotantokaudella ovat torstaisin klo 11.00 ja perjantaisin klo 14.00. Ohjelmien aiheita värittää aluksi Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhla, sen jälkeen kierros kotimaan kesäkartanoissa. Saattaa olla, että jossain naapurivaltakunnassa poikkean myös.

Kansallismuseon yli-intendentit Jouni Kuurne ja Kaija Steiner-Kiljunen Sibeliuksen pukujen äärellä.

Sibeliukselta tutkimisen aiheina ovat hänen nauttimansa ruoat, juomat ja sikarit. Kerran käyn myös katsastamassa, millaisiin pukuihin säveltäjämestari sonnustautui. Ja haluan tietää, miksi Sibelius-tutkija Erik Tawaststjerna aina paleli.

Kesän 2014 kartanokierros herätti niin paljon mielenkiintoa, että sen saa kesä-heinäkuussa kuulla uudestaan. Sen jälkeen esittelen viisi uutta kartanoa asukkaineen.

Kun syksy jälleen koittaa ja ohjelmasarja päättyy, on arvon kuulija oikeutettu moitteeseen: ”Älä aina hienostele!”

Tänään vietettiin Helsingissä ihanata kevätpäivää, mikä tarjosi hienon mahdollisuuden opetella uuden Sony a5000-kamerani käyttöä. Laite vilahti sattumalta Kantapöytä-lähetyksessäkin ja aiheutti yleisön keskuudessa vaatimuksia lopputulosten näkemisestä. Uutuuden myötä blogini kuvatarjonta toivottavasti kohenee. Huomattakoon, että vielä kesäkuun puolelle blogissa julkaistaan myös vanhalla kapineella otettuja kuvia, joten kuvien taso nousee pikku hiljaa.

Mutta tällaiselta Helsinki tänään näytti, uuden linssin takaa katseltuna. Olkaa hyvät!

Perjantain konsertin solistit, sopraano Johanna Rusanen-Kartano ja baritoni Ville Rusanen.

Hannu Lintu harjoitti Radion sinfoniaorkesteria.

Töölönlahti.

Larin Paraske.

Kekkonen tietysti.

Tuottaja Tiina-Maija Lehtonen ja toimitussihteeri Laila Kangas.

Tuotantokoordinaattori Merja Jääskeläinen.

Pianisti Jukka Nykänen.

Talvipuutarha.

Säveltäjä Matthew Whittall valmisti kolme Sibelius-ruokaa.

Omenantuoksu tulvii säveltäjä Matthew Whittallin (s. 1975) kotikeittiöstä Helsingin Kurkimäessä. Uunissa muhii omenanviipaleista, sokerista ja korppujauhoista koottu Skåne-kakku, jota tarjottiin Jean Sibeliuksen 80-vuotisjuhlissa.

Kokeilemme Matthew’n kanssa uuden keittokirjan, Risto ja Ritva Lehmusoksan julkaiseman Jean Sibeliuksen pöydässä -teoksen reseptejä. Kanadan Etelä-Québecistä Suomeen aikanaan muuttanut Whittall tunnetaan taitavana harrastajakokkina – ja Sibeliuksen ihailijana.

Jean Sibeliuksella oli voimakas taipumus synestesiaan eli aistien sekoittumiseen. Synestesiassa yhden aistialueen aktivoituminen johtaa automaattisesti kokemukseen toisella alueella. Soinnit, värit, tuoksut ja maut yhdessä tuottivat Sibeliukselle nautinnon.

Sibeliuksen musiikkiin pitäisi tällä perusteella liittyä esimerkiksi se, miltä ruoka hänen suussaan maistui. Voisiko siis Sibeliuksen ruokiin tutustumalla ymmärtää hänen musiikkiaan paremmin?

Selkeät maut ja raaka-aineet tuntuvat hallitsevan Jean Sibeliuksen nauttimia herkkuja. Alkuruoaksi valmistamme vihreää ja valkoista parsaa, lehtikaalia ja uppomunia. Hollandaise-kastikkeen teko menee meiltä kaksi kertaa pieleen, joten korvaamme sen voisulalla. Pääruoaksi Matthew paistaa läskisoosin, joka vie kielen mennessään. Skåne-kakku nautitaan kermavaahdon kera.

Erinomaista, herkullista, loistavaa!, kehumme valmiita ruokia. Maut ovat kirkkaita ja puhtaita, ainekset ja tekniikat yksinkertaisia, kaikki suoraviivaista. Kuin kolmannen sinfonian huipennus.

Mutta onko Whittall päässyt ruokien myötä lähemmäs Sibeliuksen luovuutta tai ajatusmaailmaa? ”Ehkä joo. Tuntuu että Sibelius oli sensuaalinen, tunteellinen ihminen, joka tykkäsi hyvästä ruoasta ja viinistä. Se ruokkii mielikuvitusta.”

Parsaa, uppomuna ja haudutettua lehtikaalia Hollandaise-kastikkeella

puntti valkoista parsaa

puntti vihreää parsaa

4 kananmunaa

lehtikaalia

valkoviinietikkaa

suolaa

Kuori ja keitä parsat suolavedessä. Riko kananmunat yksitellen etikalla ja suolalla maustettuun kiehuvaan veteen. Hauduta lehtikaali. Kokoa annokset valmiiksi lautaselle ja tarjoa Hollandaise-kastikkeen kera.

Matthew’n ja Jannen vinkki: osta Hollandaise-kastike valmiina purkissa! (Matthew lisää: pianisti Emil Holmström tekee loistavaa Hollandaisea)

Läskisoosi

porsaan kassleria

1-2 sipulia

2-3 rkl vehnäjauhoja

suolaa

pippuria

vettä

valkoista kuivaa Vermuttia (esim. Nouilly Prat)

Leikkaa sianliha ohuiksi viipaleiksi ja ruskista pannulla. Ota liha pois ja ruskista sipulit. Kaada mukaan vermuttia, joka irrottaa pannun pohjaan muodostuneen makukerroksen. Lisää lihat, nestettä, mausta ja suurusta jauhoilla. Tarjoa keitettyjen perunoiden ja maustekurkkujen kanssa.

Skåne-kakku

omenoita

fariinisokeria

korppujauhoja

Kuori ja viipaloi omenat. Asettele ne korkeaan, voideltuun vuokaan kolmeen kerrokseen ja sirota jokaisen kerroksen väliin fariinisokeria ja korppujauhoja. Paista kakku kohtuullisessa lämmössä (180 C) puolitoista tuntia. Tarjoa kermavaahdon kanssa.

Kuuntele ruokien teko Matthew Whittallin kotikeittiössä tästä.

Musiikit:

Sibelius: Soittoniekka op. 103/2. Tuija Hakkila.

Sibelius: Sommarnatten (J.L. Runeberg) op. 90/5. Tom Krause ja Irwin Gage.

Whittall: Hors d’œuvre. Antti Siirala.

Sibelius: Il tempo largo sinfoniasta nro 4 a-molli. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo.

Sibelius: Surusoitto. Harri Viitanen.

Sibelius: Allegro (ma non tanto) sinfoniasta nro 3 C-duuri. Sinfonia Lahti, joht. Osmo Vänskä.

Oppilas ja opettaja: Kristian Sallinen, 14, ja Jorma Panula, 84.

Olipas mukava musiikintäyteinen viikonloppu Kirkkonummen kamariorkesterin kanssa Hepari-järven kauniissa rantamaisemissa. Soitin kakkosklarinettia ja parissa kappaleessa ykköstäkin Panula-akatemian orkesterinjohdon kurssilla Piiparilassa.

Jykevien hirsiseinäin keskellä kahdeksan kapellimestariopiskelijaa harjaannutti itseään kiiltosilmäisen muusikkojoukon edessä, opettaja Jorma Panulanperkelettä huutaessa ja videokameran käydessä. Orkesterinjohtajan opintie on kauhuntäyteinen, mutta humiliaation ja julkisen erehtymisen kautta hedelmällinen.

Ihmeellisin kokemus oli soittaa Mozartin Taikahuilu-alkusoittoa vasta 14-vuotiaan Kristian Sallisen johdolla. Orkesterin eteen saapuessaan Sallinen vaikutti vielä koulupojalta, mutta kun hän kohotti tahtipuikkonsa, seisoi edessämme karismaattinen musiikinjohtaja. Ensimmäisten sointujen valmistavat lyönnit tulivat selkeästi, fuugassa hän irrotti sforzatot pienellä vasemman käden eleellä. Tällä Espoon Cherubinolla vaikutti olevan mutkaton suhtautuminen musiikin yhdessä tekemiseen ja sointivirtojen ohjailuun.

Ville Mankkinen johti Sibeliusta.

Opiskelijoiden kokeneinta joukkoa edustivat musiikkia jo pitempään ammatikseen tehneet opiskelijat, kuten Ville Mankkinen ja Helena Sinisalo. Heille oli muodostunut tehokas harjoittamisrutiini ja perustaidot, jotka tuottavat tasaisesti hyviä tuloksia.

Iloiset oboistit: Tuomas Tenkanen ja Noora Pirneskoski.

Teea Kokkonen, huilu, ja Milla Kaarto, klarinetti.

Piiparilan talo on siirretty Kirkkonummelle Pohjanmaalta.

Ilo oli myös seurata, miten kehitystä tapahtui jokaisella vain kolmipäiväisen kurssin aikana. Tanja Räsänen, Teemu Hämäläinen, Eveliina Aijasaho, Mikko Luoma ja Lauri Haapanen ottivat Panulan voimasanojen sävyttämiä ohjeita nöyrästi vastaan ja ylsivät kukin hienoon suoritukseen kurssin päättäneessä loppukonsertissa. Raumalaisen Lauri Haapasen johtamassa Melisanden kuolemassa täytyi jopa kamppailla liikutusta vastaan.

Konsertin ohjelmalehtinen.

Kurssikonsertin taiturisolisti oli Tshaikovskin Rokokoo-muunnelmien Leonardo Chiodo, pitelemätön, huipputaitava, vahvasti eläytyvä nuori muusikko, joka opiskelee Sibelius-Akatemiassa Hannu Kiisken johdolla. Chiodo osallistuu kesäkuussa Moskovassa käytävään Tshaikovski-kilpailuun.

En ennusta kilpailutulosta, mutta haluaisin vain yksinkertaisesti kuulla hänen soittoaan uudestaan. Myrskyisistä suosionosoituksista päätellen haluaisi moni muukin.

Sellisti Leonardo Chiodo herätti huomiota taidokkaalla soitollaan.

Nimilappu löytyy Jean Sibeliuksen arkipuvun povitaskusta.

Säveltäjä Jean Sibelius (1865-1957) tunnettiin tyylikkäänä pukeutujana. Nuoruuden studiokuvissa ja Ainolan luonnonvalossa otetuissa kuvissa näyttäytyy huoliteltu herrasmies, joka varsinkin uransa alkupuolella käytti vaatetukseen rahaa enemmän kuin olisi voinut. Hänen nimeään ei sentään löydy räätälien mustista kirjoista, joihin on kirjattu tilauksiaan maksamatta jättäneitä asiakkaita.

Tarkemmat tiedot Sibeliuksen puvuista ovat olleet lähinnä valokuvien ja ostokuittien varassa, sillä valtaosa hänen vaatteistaan on riippunut valolta suojassa Ainolan kaapeissa, josta ne vuonna 1984 siirrettiin Kansallismuseon varastoon. Kokoelmaan kuuluu 469 alanumeroa miesten ja naisten pukuja, pukujen osia sekä asusteita liiveistä ja irtokauluksista hattuihin, kenkiin ja kumisaappaisiin.

Sibeliuksen vuonna 1956 tilaamassa puvussa on hänen suosimansa kaksirivinen takki.

Lokakuun 16. päivänä Sibeliuksen puvut palaavat vuosikymmenten jälkeen yleisön nähtäville, kun Kansallismuseossa avautuu säveltäjän elämää esittelevä näyttely. Sain käydä katsomassa paraikaa konservoitavana olevia pukuja Sibeliuksen pukeutumista tutkineen yliopistonlehtori Minna Kaipaisen kanssa.

Yli-intendentit Jouni Kuurne ja Kaija Steiner-Kiljunen paljastavat suojapapereiden alta aluksi yllätyksen: vielä marraskuussa 1956 Stockmannilla teetetyn harmaan kaksirivisen villakangaspuvun. Sibelius oli tuolloin yli yhdeksänkymmenen, eikä puvun valmistumisen jälkeen elänyt enää vuottakaan. Lähteistä kuitenkin selviää, että mitään erityistä syytä uuden puvun hankintaan ei tarvinnut olla. Hänellä oli elämänsä loppuun saakka tapana tilata uusi arkipuku yhden tai kahden vuoden välein.

Minna Kaipaista kiinnostaa erityisesti Sibeliuksen valkoiset puvut, joita oli useita. Kuurne näyttää meille pellavakankaisen luonnonvalkoisen puvun, jonka nappien lukumäärästä Kaipainen näkee, että se ei ole sama kuin 1907 Ainolan verannalla otetuissa valokuvissa. Se ei ole myöskään sama kuin Ainolassa näytillä oleva valkoinen puku, eikä se, jonka hän osti Yhdysvalloista 1914. Yksityiskohdista voidaan päätellä, että Sibeliuksella oli ainakin neljä erilaista valkoista pukua.

Pellavapuvun yksirivisen liivin sisältä löytyy Sibeliuksen puvuille tyypillinen yksityiskohta: suurehko sisätasku. Kaipaisen mielestä taskujen suuri lukumäärä on tuon ajan miesten puvuissa epätyypillinen piirre ja kysyy, olisiko Sibelius voinut pitää liivin sisällä vaikkapa nuotteja. Tasku on sellaiseen kuitenkin liian pieni, joten se on saattanut toimia tupakointivälineitä tai taskumattia varten.

Liivin sisäpuolella on ylimääräinen tasku.

Rekillä roikkuu kokoelman juhlavimmat pukineet: kaksi frakkia, shaketti ja turkki. Vanhempi frakki on mitä todennäköisimmin sama, joka päällään Sibelius johti kuudennen sinfonian kantaesityksen Helsingissä 19.2.1923 ja seitsemännen sinfonian kantaesityksen Tukholmassa 24.3.1924. Sen on valmistanut helsinkiläinen Olanderin vaatturiliike. Toista frakkia on käytetty Helsingin Messuhallissa 8.12.1935 järjestetyissä 70-vuotispäiväjuhlallisuuksissa. Kaksirivinen bonjour-puvun takki silkkilangalla päällystettyine nappeineen on hankittu vuonna 1900 Kristianiasta (Oslosta) ja oli käytössä Pariisin maailmannäyttelyssä.

Ihailemme vielä sisäturkkia, jonka päällys on paksua mustaa villaripsiä, sisus vaaleanruskeaa turkista ja kaulus sähkökania. ”Nämä ovat hyvin painavia kun lampaanvuorit laitetaan sellaisenaan. Niihin tulee painoa useita kiloja. Se vaatii kantajaltaankin hartioita”, Kaipainen kertoo.

Yli-intendentti Jouni Kuurne ja Minna Kaipainen tutkivat olkihattua.

Olkihatun sisäpuolella näkyy kulumaa - muuten päähine on loistokunnossa.

Sibelius ei koskaan käyttänyt niin kutsuttuja vapaa-ajan vaatteita saatika työvaatteita. ”Estetiikka oli Sibeliukselle ergonomiaa tärkeämpää. Hän pukeutui hienosti, vaikka se ei olisi aina ollut tilanteen mukaisesti käytännöllisintä.” Yksi poikkeus löytyy vuodelta 1945, jolloin hän sai 80-vuotislahjaksi Nokian kumisaappaat – elämänsä ensimmäiset. Syntymäpäiväkutsuilla avustanut Liisa Harjula muisteli, että Sibelius tykkäsi saappaista kovasti ja tuli näyttämään niitä Ainolan keittiöön saakka.

Sibeliuksesta ja hänen puolisostaan Ainosta otetut kuvat ovat valtaosin mustavalkoisia. Heidän vaatteensa eivät kuitenkaan olleet pelkkiä mustan ja valkoisen eri sävyjä, vaan suojapapereiden alta paljastuu yllätys: Aino Sibeliuksen vanhoilla päivillään käyttämä raakasilkkinen jakkupuku on väriltään voimakkaan violetti.

Kaipainen innostuu. ”Rohkeampi valintahan tämä on. Todella kauniin värinen”, hän sanoo. Myös Ainon 1920-luvun puvussa on voimakkaita värejä. Vaalealla taustalla on tummanruskea alareuna, mehukkaan punaisia kirsikoita ja vihreitä lehtiä.

Aino Sibelius pukeutui violettiin silkkiin.

Voiko valokuvien antamaan Sibelius-kuvaan luottaa, sillä siihen aikaan valokuvia otettiin harvoin ja niitä varten pukeuduttiin? Kaipainen myöntää, että valokuvat ovat aina poseerauskuvia, mutta useiden kommenttien mukaan Sibelius pukeutui aina hyvin. ”Tip top on sanonta, joka aina esiintyy muisteluissa. Eli hän pukeutui kyllä hyvin muutenkin”, Kaipainen sanoo.

Entä aikalaiskuvaukset, joissa Sibeliuksen ulkonäköä kehuttiin. Jospa mielikuviin vaikutti Sibeliuksen nauttima arvostus ja sen synnyttämä karisma? ”Kyllä hän varmaan oli niin karismaattinen henkilö, että hän täytti huoneen ja sai vaatteetkin näyttämään kauniimmalta.”

Tästä esimerkkinä ovat Yousuf Karshin valokuvat, joista näkyy miten Sibeliuksen kaksirivisestä puvusta puuttuu nappi – tai Amerikan-matkalta ostettu hyvin istuvaksi kehuttu valkoinen puku, joka valokuvan perusteella ei ollut lainkaan hyvin leikattu.

Yliopistonlehtori Minna Kaipainen vieraili Kansallismuseon konservointilaitoksessa.

Kuuntele tästä vierailu Sibeliuksen pukujen äärellä.

Musiikit:

Sibelius: Kevätnäky op. 114/5. Ralf Gothóni.

Sibelius: Gigue (Allegretto) jousitriosta A-duuri. Helsingin musiikkiopiston opintotyö 1889. Jaakko Kuusisto, Anna Kreetta Gribajcevic ja Taneli Turunen.

Sibelius: Hymn to Thais. Aulikki Rautawaara ja Electro-orkesteri, joht. Jussi Jalas (lev. 1946).

Sibelius: Aallottaret. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo.

Fagerlund: Bruscamente viulukonsertosta ”Darkness in light”. Pekka Kuusisto ja Radion sinfoniaorkesteri, joht. Hannu Lintu.

Erik Tawaststjerna esitelmöi Sibeliuksesta Yleisradiossa. Kuva: Håkan Sandblom.

Radiosarjani takia minulla oli jokin aika sitten mahdollisuus tavata musiikkitieteen professori emeritus Matti Vainio, joka kertoili kiehtovia yksityiskohtia uudesta kirjahankkeestaan: elämäkerrasta, jota hän on kirjoittamassa 1900-luvun suuresta kulttuuripersoonasta, Erik Tawaststjernasta.

Vuonna 1993 kuollut musiikkitieteen professori Erik Tawaststjerna oli merkittävä Sibelius-tutkija ja tietokirjailija. Elämäntyö, viisiosainen Sibelius-elämäkerta muuntui suosituiksi radio-ohjelmiksi ja yleisöluennoiksi.

Vainio oli Tawaststjernan oppilas ja toimi muun muassa hänen musiikkikritiikkiensä kirjurina. Professori ei nimittäin koskaan itse kirjoittanut tekstejään, vaan halusi sanella ne. Työskennellessään Yleisradion musiikkiosastolla Vainio toimi myös Tawaststjernan esitelmien tuottajana ja sai nahoissaan kokea kaikki moneen kertaan muistellut sattumukset: studioaika ei koskaan riittänyt ja esitelmien hiomista jatkettiin tuntikausia professorin Katajanokan-kodissa.

Pari asiaa Tawaststjerna-muisteluksissa minua on aina ihmetyttänyt. Ensinnäkin, miksi hän paleli? Toiseksi, miksi hän kuului Suomi-Neuvostoliitto-seuraan?

Ennen kuin Vainio kertoo vastaukset, muistellaan vielä, miten professoriperhe vietti kesät Lappeenrannan lähellä Työsaaressa, jossa syötiin lounaaksi aina mannavelli ja paistettu kananmuna. Kun Karlheinz Stockhausen saapui paikalle, hän valitteli, ettei voi tällä kertaa viipyä kuin kaksi viikkoa, mutta seuraavalla kerralla olisi pitempään.

Tawaststjerna ei koskaan tupakoinut ja joi alkoholia hyvin vähän. Hän hallitsi kaikkia keskustelutilanteita, joissa ihmisiä oli yhdessä.

Hyvä on, mutta se palelu? Tawaststjerna tunnettiin uskollisena turkin käyttäjänä ja nautti suuresti kun ihmiset naureskelivat paksuille pukineille. Joskus hänellä oli kaksi turkkia: toinen yllään ja toinen kainalossa. Vainion mukaan tämä johtui Tawaststjernan kylmän kammosta, joka oli saanut alkunsa 1953-1955 sairastetusta imusolmukesyövästä. Jalassa ollut melanooma oli lähettänyt etäpesäkkeitä, eivätkä ennusteet olleet hyvät. Sairaudesta selvittyään jok’ikinen paikka, jossa Tawaststjerna liikkui, piti olla täysin vedoton.

Entä sitten kuuluminen Suomi-Neuvostoliitto-seuraan? Luulisi, ettei Tawaststjernalla ollut lämpimiä tunteita naapurimaata kohtaan, sillä hänen puolisonsa Carmen Tawaststjernan äiti Aino von Boehm oli saanut surmansa ensimmäisessä pommituksessa heti Talvisodan alettua Hietalahdella. Hänen oma ensikonserttinsa 1943 puolestaan keskeytyi kaksi kertaa ilmahälytyksen takia ja osa ohjelmasta jäi sen takia kokonaan soittamatta.

Vainio vahvistaa, että Tawaststjerna ei luultavasti pitänyt Neuvostoliitosta. Tämän voi päätellä hänen kirjeistään Carmen-puolisolle, joissa on voimakasta kieltä. ”Ei hän ollut missään tapauksessa mikään kommunisti tai kommunismin ihailija”, Vainio sanoo. Vainion mukaan Tawaststjerna oli seuran jäsen, koska neuvostoliittolaisesta musiikista tuli yksi hänen intohimoistaan. Jäsenyys mahdollisti matkat, tapaamiset taiteilijoiden kanssa ja sikäläisen uuden musiikin kuulemisen.

Tawaststjernan kiinnostus itänaapuriin alkoi heti sodan jälkeen, kun Neuvostoliitosta tuli Suomeen kulttuurivaltuuskunta, jossa oli mukana muun muassa säveltäjä Dmitri Kabalevski. Kabalevski soitti uuden sävellyksensä, 24 preludia, Tawaststjernan Bechstein-flyygelillä. Tawaststjerna ihastui teokseen ja ystävystyi säveltäjän kanssa, joka järjesti Tawaststjernalle mahdollisuuden tavata muita sikäläisiä säveltäjiä. Apurahan saatuaan Tawaststjerna matkusti Moskovaan ja solmi tuttavuudet Dmitri Šostakovitšin, Emil Gilelsin ja Sergei Prokofjevin kanssa.

Läheisimmin Tawaststjerna ystävystyi Prokofjevin kanssa. Sota ja rauha -oopperan esityksen hulinoinnissa hän sitoi Prokofjevin solmuketta, katsoi että hänellä on frakin housut kunnossa ja kengät plankatut.

Dmitri Šostakovitšin Tawaststjerna tapasi vain muutaman kerran. Säilyneiden kirjoitusten perusteella Šostakovitš ei ollut lainkaan puheliaalla tuulella. Tawaststjerna yritti pumpata hänestä tietoja, mutta säveltäjä murjotti ja vastasi kysymyksiin parilla-kolmella sanalla. Vain silloin kun hän kuuli Sibeliuksen maininneen Šostakovitšin olevan Bartókin ohella nykymusiikin suurimpia mestareita, Šostakovitš oli hiukan väräyttänyt toista suupieltään. Todennäköisesti Šostakovitš pelkäsi. Hän ei uskaltanut puhua, koska pelkäsi että kaikki läntiset suhteet olisivat hänelle vahingollisia.

Hyvä on, taas tiedetään hieman lisää persoonasta nimeltä Erik Tawaststjerna. Mutta näidenkin vastausten jälkeen hänen elämässään on vielä monta arvoitusta.

Professori Matti Vainio valmistelee elämäkertaa Erik Tawaststjernasta.

Kuuntele tästä Hienostelua-ohjelma Erik Tawaststjernasta.

Musiikit:

Sibelius: Allegro sonatiinista nro 1 fis-molli. Erik Tawaststjerna (1949).

Sibelius: Jägargossen. Tom Krause ja Irwin Gage.

Sibelius: Andantino g-molli JS43. Jaakko Kuusisto, Marko Ylönen ja Folke Gräsbeck.

Sibelius: Kevätlaulu op. 16. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Anna-Maria Helsing.

Pulkkis: Kevään kukoistus. Tampere Filharmonia, joht. Hannu Lintu.

Tämä olisi voinut maistua Sibeliukselle.

Jos ihailee Jean Sibeliusta niin paljon että haluaisi juoda samoja viinejä ja polttaa samoja sikareita, niin olisiko se tänä päivänä edes mahdollista? Kyllä, vastaa kaksi nautintoaineiden asiantuntijaa, ravintola Savoyn sommelière Noora Bouix ja sikareista kirjoittanut professori Olli Alho. Sibelius nautti monia edelleen valmistuksessa olevia klassikkomerkkejä, joista tosin osa on hyvin kalliita.

Punaviinien makuihanteet ovat kestäneet aikaa hyvin. Punaviineistä Sibeliuksen merkkejä olivat esimerkiksi St. Emilion, Château Paveil de Luzesekä Château Pontet-Canet. Bordeaux’ssa sijaitsevan Margaux’n alueen viineissä Sibelius sai haistella ruusuntuoksua. Alueen tiloista Sibelius nautti esimerkiksi todella kuuluisan Château Palmerin viiniä. ”Se on tänäkin päivänä upea viini ja ihan samanlainen kuin aikanaan”, Bouix kertoo.

Burgundista Sibelius on juonut Vosne-Romanéen kylän viiniä, joka on Burgundin kuuluisin ja hienoin punaviinikylä. Alueelta tulevan, erään maailman kalleimman punaviinin Romanée-Contin maaperää kehutaan jo 1500-luvun kirjallisuudessa. ”Niissä on paljon samaa kuin Margaux’n viineissä. Ne ovat hyvin kosiskelevia, monivivahteisia, huumaavan tuoksuisia ja todella samettisia. Ihan samanlaisia kuin silloin aikanaan”, Bouix kertoo.

Yksi suuri muutos Bordeaux’n viinintuottamisessa on Sibeliuksen aikojen jälkeen tapahtunut. Vielä toisen maailmansodan jälkeen viinejä ei välttämättä pullotettu tiloilla, vaan pullottajien nimiä seurattiin yhtä lailla kuin tuottajatilojen. Näin teki myös Sibelius.

Bouix löytää Sibeliuksen ostoslistoilta myös muita tuttuja nimiä, kuten O.P. Anderssonin akvaviittiä, Dry Sackin sherryä ja Cointreaun likööriä. Yksi surun aihekin on: vuodesta 1937 Savoyn Marskin ryypyn ainesosana toimineen Pöytäviinan valmistus lopetettiin viime syksynä.

Oliko Sibeliuksella kallis maku? ”Kyllä viinit ainakin ovat olleet aika kalliita. Varsinkin punaviinit ovat olleet maailman parhaita. Konjakit ja likööritkin ovat olleet kalleimmasta päästä.” Jos sibeliaanin rahat eivät riitä mestarin lempiviineihin, voi muistaa, että Ainolassa kului myös 5-8 litraa maitoa päivässä.

Noora Bouix ja Olli Alho tuntevat Jean Sibeliuksen nautintoaineet.

Sibeliuksen sikarimakuun voi samaten tänäkin päivänä tutustua. Professori Olli Alho luettelee klassisia havannalaisia merkkejä, jotka olivat tuttuja myös Sibeliukselle: Montecristo, Bolívar, Romeo y Julieta, Rafael Gonzales, H. Upmann, Ramón Allones. ”Nämä merkit on yleensä perustettu 1830-1840-luvuilla ja niitä valmistetaan edelleen Havannassa. Niiden polttaminen ja omistaminen on sikarinharrastajalle suuri ilo”, Olli Alho toteaa.

Muutoksia sadassa vuodessa on kuitenkin tapahtunut. ”Trendi näyttää olevan, että sikarit ovat väkevöityneet”, Alho harmittelee, sillä hän itse polttaa mielellään myös miedompia sikareita.

Voidaanko siis sanoa, että vaikka Sibelius poltti lukumäärällisesti paljon sikareita, niin niiden vaikutus oli vähäisempi kuin nykyään, koska ne olivat miedompia? Alho arvelee, että Sibelius poltti yhtä lailla väkeviä yksilöitä. ”Ehkä hän halusi polttaa pois paremmasta päästä, jotta ne eivät olisi päässeet kuivamaan.” Ainolassa Alho on nimittäin tehnyt erikoisen havainnon: Sibelius ei omistanut sikarien säilytykseen tarkoitettua humidoria.

Kun sikarit ovat parin sukupolven aikana väkevöityneet, niin viinit puolestaan ovat kuivuneet. Noora Bouix arvelee, että Sibeliuksen nauttimat samppanjat olivat puolikuivia tai jopa makeita, kun nykyään lähes kaikki samppanja on kuivaa.

Tapaamisen päätteeksi Noora Bouix tarjoaa Alholle ja minulle kuuluisaa Quinta do Novalin portviiniä vuodelta 1978. Ihastelemme mansikoiden, vadelmien ja karamellien makuja. Bouix on tullut siihen tulokseen, että juuri tällainen juoma olisi ollut Sibeliukselle mieluinen valinta sikarin viereen.

Eikä aikaakaan kun Bouix ja Alho sytyttävät sikarit. Polttelua katsellessani muistan viisaat sanat Olli Alhon ja Jari Ehrnroothin kirjasta Sikari aamusta yöhön: ”Se, jolla on sikari, hallitsee nautintoa.”

Kuuntele tästä Noora Bouixin ja Olli Alhon haastattelu.

Musiikit:

Sibelius: Neilikka op. 85/2. Vladimir Ashkenazy.

Sibelius: Mélisande rukin ääressä näytelmämusiikista Pelléas ja Mélisande. Sinfonia Lahti, joht. Osmo Vänskä.

Sibelius (täydentänyt J. Kuusisto): Menuetti F-duuri. Jaakko Kuusisto ja Taneli Turunen.

Sibelius: Luonnotar. Lea Piltti ja Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Eugene Ormandy.

Lindberg: Expo. New Yorkin filharmoninen orkesteri, joht. Alan Gilbert.

Janne ja Aino. Tarkemmin sanottuna Janne Koskinen ja Aino Porra.

Vielä ehtii muistella, mitä tulikaan... soitettua. Nimittäin toukokuun viimeisenä viikkona liityin Sipoon kamariorkesterin riveihin, joka kapellimestari Tapio von Boehmin johdolla soitti ahh niin ihanan Johannes Brahmsin toisen sinfonian! Boehm teki samalla vakuuttavan ja vaikuttavan Brahms-debyyttinsä.

Mikä parasta, samassa konsertissa taituroi Kuhmon klarinetistilahja Lauri Sallinen Mozartin klarinettikonserton solistina. Ja koska eihän sen orkesteriosuuteen ole kilpailevia klarinetteja kirjoitettu, sain sen ajan istua kirkon penkissä Laurin verratonta soittoa kuuntelemassa.

Konserttipaikat, Sipoon uusi kirkko ja Keravan kirkko tekivät toukokuun valossa vaikutuksen. Keravalaiset eivät tunnu omaa kirkkoaan arvostavan, vaan kutsuvat sitä "piruntorjuntabunkkeriksi". Minusta Ahti Korhosen suunnittelema rakennus on kodikas, kekseliäs ja leikkii luonnonvalon kanssa hurmaavasti.

Pääsin kaiken tohinan keskellä samaan kuvaan orkesterin ykkösoboistin Aino Porran kanssa, jonka karisma kenties hiukan muistuttaa hänen isoisäänsä Jean Sibeliusta.

Nyt olen ansaitulla soittotauolla. Heinäkuussa taas.

Keravan kirkko. Ei hullumpaa.

Lauri Sallinen harjoitteli Mozartia.

Karonkassa todettiin yhteisesti: Hyvin meni! Kapellimestari Tapio von Boehm vasemmalla.

Iloiset veljekset: viulisti Harri Forstén ja sellisti Eero Forstén.

Kymi Sinfonietta teki ensivierailun Porvoon Taidetehtaaseen

C-klarinetti - klarinettiperheen klassismin lapsi

Ähky tulee Pariisin ja Madridin oopperauutuuksissa

Pariisin uusi konserttisali näyttää katastrofaaliselta

Pariisin uusi konserttisali kuulostaa upealta

Stockmann mokasi, mutta säilytti kohteliaisuutensa

Kreivi Schönburg kirjoittaa hauskasti kuninkaallisista

Kaikki säästää! Opiskelijaoopperaa Ruoholahdessa

Sibelius-Akatemian oopperassa juhlitaan - mutta mitä?

Hämmentävän avoin säveltäjäkirja Aulis Salliselta

Berliini säilytti vanhan uimahallinsa

Sibeliuksen Hämeenlinna ei ollut eristyksissä

Radiosarjani käynnistyy ensi viikolla

Työpäiväni Helsingissä tarttui valokuviin

Sibelius-ruokaa: tältä maistuu kolmas sinfonia!

Jorma Panula opetti taas uusia kapellimestareita

Sibelius työllisti räätäleitä vielä yhdeksänkymppisenä

Miksi Tawaststjerna paleli – ja miksi hän kuului Suomi-Neuvostoliitto-seuraan?

Miten juoda ja polttaa niin kuin Sibelius?

Tunnelmia kevään viimeisestä konsertista