Herrasmiehen päiväkirja

Riddarhuset i Stockholm.

Säveltäjä-klarinetisti Bernhard Crusell (1775-1838) alkoi kypsällä iällä kääntää oopperalibrettoja ruotsin kielelle. Sellaisia syntyi yhteensä kymmenen, joista tärkeimpänä voidaan pitää Mozartin Figaron häiden ruotsinnosta. "Figaros bröllop" sai Ruotsin ensi-iltansa Crusellin käännöksenä 23.6.1821 ja oli sen jälkeen käytössä niin kauan, että siitä löytyy jopa kuudes painos vuodelta 1927. Sain sen pari viikkoa sitten käsiini Malmön kaupunginkirjastosta.

Kuten aihetta tutkinut kirjailija ja kirjallisuustieteilijä Axel Strindberg kirjoittaa, Crusell on käännöksessä kaunistellut aateliston kritiikkiä ja droit du seigneur -aihetta. Muokkaus kuvastaa sitä, miten riippuvaisia Crusell ja koko Tukholman musiikkielämä aateliston rahasta oli.

Yksi käännöksen helmistä on Cherubinon aaria "Voi che sapete", jonka tähän iloksi ja hyödyksi julkaisen. Sen voi tulla kuulemaan ylihuomiseen Suomen solistiyhdistyksen konserttiin, jossa sopraano Päivi Kantola laulaa. Crusell-ilta alkaa lauantaina 8.11.2014 klo 18 Helsingin konservatorion salissa Ruoholahdessa.

Väsen, som lyden ur Figaros bröllop (övers. B. Crusell)

Väsen, som lyden

ömma begär,

tyden mig, tyden!

vad kärlek är?

Jag den ej känner,

jag den ej ser;

därför, go vänner,

frågar jag er.

I min berusning,

har jag blott val

mellan förtjusning,

ängslan och kval.

Bast då jag brinner,

köld som betar;

kölden försvinner,

elden blir kvar!

Fåfängt jag söker

sällhetens lott,

därmed jag öker

lidandet blott.

Ofta jag bävar,

likt aspens blad,

och eftersträvar-

jag vet ej vad!

Mitt arma hjärta

upplöser sig;

men denna smärta

ljuv är för mig.

Väsen, som lyden

ömma begär,

tyden mig, tyden

vad kärlek är!

Säveltäjä Sauli Zinovjev, 25, hengähti harjoitustauolla Kotkan konserttisalissa.

Vierailin keskiviikkona Kotkassa, jossa paikallinen orkesteri Kymi Sinfonietta valmistautuu viiden vuoden välein järjestettävän Uuno Klami -sävellyskilpailun finaalikonsertteihin. Kilpailu järjestetään nyt kolmatta kertaa ja on saavuttanut maailmalla suuren huomioarvon. Teoksia kamariorkesterille lähetettiin määräaikaan mennessä 265 kappaletta 37 eri maasta. Edelliseen kilpailuun tuli 186 ehdotusta ja ensimmäiseen 117.

Tuomaristo valitsi ehdokkaiden joukosta viisi teosta finaaliin, mikä tarkoittaa niiden eläviä konserttiesityksiä torstaina Kouvolassa ja perjantaina Kotkassa. Konsertteja edeltää harjoitukset, joissa tuomaristo arvioi säveltäjän tapaa työskennellä kapellimestarin ja orkesterin kanssa.

Finaalin kuopus on suomalainen Sauli Zinovjev, 25, joka opiskelee Sibelius-Akatemiassa säveltämistä Tapio Nevanlinnan oppilaana. Tuoreessa muistissa on Karlsruhessa vietetty lukuvuosi 2013-2014 professori Wolfgang Rihmin johdolla.

Klami-kilpailuun osallistuminen tapahtui nimettömästi, eli tuomaristo sai tietää voittajateosten tekijät vasta niiden valitsemisen jälkeen. Tuomaristoa kiinnosti myös 260 pudonneen teoksen säveltäjät, joten se avasi myös niiden tekijöiden nimikuoret. Joukossa oli kuulemma "tunnettuja kansainvälisiä nimiä". Tätä taustaa vasten verraten kokemattoman Zinovjevin pääsyä finaaliin voi pitää pienenä sensaationa.

Zinovjev valitteli Kotkassa olevansa hermostunut. Hyvin kaikki näytti kuitenkin sujuvan - myös TV1:n Stradalle tehty haastattelu, joka tulee ulos perjantaina klo 21.30.

Vaikka kilpailun lopputulos jännittää, niin kannattaa muistaa tuomariston jäsenen Magnus Lindbergin sanat. Että kaikki finalistit ovat jo voittaneet.

Klami-kilpailu suorana lähetyksenä Kotkasta Radio 1:ssä perjantaina 14.11.2014 klo 19.03 alkaen.

Axel Ruoff (vas.), Sauli Zinovjev, Luca Vago, Teodor Nicolau ja Alexander Muno.

Terveiset taas Kotkasta, jossa meri on rauhallinen, mutta konserttitalolla kuohuu. Juuri äsken saatiin salissa kuulla, että kolmannen kansainvälisen Uuno Klami -sävellyskilpailun ja 11 000 euroa voitti italialainen Luca Vago.

Toisen palkinnon, 9000 euroa, sai Saksan Axel Ruoff, ja kolmannen palkinnon 7000 euroa Suomen Sauli Zinovjev.

Tuomaristo, johon kuuluivat säveltäjät Kalevi Aho, Magnus Lindberg ja Erkki-Sven Tüür sekä kapellimestari Yasuo Shinozaki, valitsi finaaliin viisi hyvin erilaista teosta, joista muodostui kiinnostava konserttikokonaisuus.

”Klami-kilpailu on nyt vakiinnuttanut asemansa yhtenä kaikkein tärkeimmistä sävellyskilpailuista Euroopassa”, sanoi tuomariston puheenjohtaja Kalevi Aho päätössanoissaan. Hän myös muistutti uuden musiikin vaikeasta asemasta monessa Euroopan maassa, jossa orkestereita on lakkautettu ja määrärahat tiukilla. Ahon mukaan Klami-kilpailun harjoitusviikko kaksine konsertteineen paljastaa, miten hyvin sävellykset kestävät ”kulutusta”.

Italian Luca Vago oli illan toisen lauluteoksen Suite de los Espejos säveltäjä. Piia Komsi taituroi Lorca-teksteissä hämmästyttävästi, kauniilla äänellä ja tyylitajun säilyttäen. Vago sävelitti Peilien sarjaa tekstille uskollisesti, näyttämömusiikkia kumartaen. Värit säihkyivät erityisesti laulussa Sinto, Berceuse oli hieno päivitys kehtolauluperinteeseen. Taitavaa kerrontaa, oivallinen tekstivalinta, ja voitto tuli!

Axel Ruoff oli säveltänyt vahvasti uusklassisen Sinfoniettan, josta kuultava Dmitri Šostakovitš ei estänyt tuomaristoa nostamasta teosta toiselle sijalle. Merkityksiä Ruoff loi toistoilla ja voimakkailla dynamiikan vaihteluilla. Kymi Sinfoniettan jousisto näytti yhtenäisyytensä, puhaltajien insatsitkin vaikuttivat osuvan pääosin kohdilleen.

Finaalin kuopus ja kolmanneksi tullut Sauli Zinovjev oli saanut teoksestaan Gryf aikaan voimakkaan kokonaisuuden, kuten teoksen kymrinkielinen nimi lupaakin. Zinovjevin sävellys oli finaalista ainoa, jossa en heti alkanut miettiä, ketä 1900-luvun säveltäjää tässä nyt mukaillaan. Omaa sanottavaa siis oli – 2000-luvun sinfonietta-tyyliä? Teemat soivat kauniisti, huipennukset vaikuttivat motivoiduilta ja soinnissa oli jatkuvasti yhteys johonkin synnynnäiseen tajuun sävelten luonnollisesta logiikasta. Zinovjevilla on kyky kirjoittaa musiikkiinsa tarttumapintoja. Hänen uraansa tulee olemaan kiinnostava seurata.

Yleisöäänestyksen voittanut romanialaissyntyinen, jo aikaa sitten suomalaistunut Teodor Nicolauoli kirjoittanut Mioritic Roots -teoksen synnyinmaansa innoittamana. Alussa musiikki kuulosti verrattomalta Kodaly-pastissilta, mutta materiaalin hajottua huipentui yllättäviin korkeuksiin. Pienellä sovittamisella teos voisi sopia vaikka harrastajaorkesterien soitettavaksi.

Kotkan kaupunki muisti tunnustuspalkinnollaan Saksan Alexander Munoa, jonka laulusarjassa Martialis Epigrammata baritoni Gabriel Suovanen näytti kykynsä ja väritti taidokkaasti keisariajan roomalaisia tekstejä. Musiikki oli kuitenkin niin täyteen pakattua, että kuulijalle jäi vähemmän mahdollisuuksia hengittämiseen. Modernismista ponkaisevassa ilmaisussa sävelkimput tiivistyivät ja purkautuivat harmoniakentiksi. Jos menee Manner-Euroopassa uuden oopperan kantaesitykseen, tältä se yleensä kuulostaa.

Muut palkinnot:

Kouvolan kaupungin tunnustuspalkinto 2000 euroa: Teodor Nicolau.

Kotkan kaupungin tunnustuspalkinto 3000 euroa: Alexander Muno.
Virolahden kunnan tunnustuspalkinto 500 euroa: Teodor Nicolau, yleisöäänetyksen voittaja.

Uuno Klami vieraili nimikkokilpailussaan. Säveltäjän hahmon on ottanut Thomas Pryke.

Ylempänä Es-klarinetti: liian pieni ja liian kovaääninen.

Soittaminen on kiva harrastus, sen ovat säätyläiset jo vuosisatojen ajan tienneet. Muusikon ammatti on herroille liian rasittava, eikä sävelten hurmaa olisi soveliastakaan muuttaa rahaksi. Mutta voi harrastuskin mennä liian pitkälle.

Tällä viikolla on oma kyntöni klarinetinsoiton saralla saavuttamassa sellaiset mittasuhteet, että kivuus muuttuu kivuliaisuudeksi. Tehtäväni on soittaa ykkösklarinettia sekä Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa että Stravinskyn Petrushkan johdannossa. Sen lisäksi joudun tarttumaan Es-klarinettiin Webernin Viidessä kappaleessa. Es-klarinetti on klarinettiperheen pikkuveijari, sellainen joka mahtuu povitaskuun. Jos soittaisin sitä kadulla, mummot huutaisivat: "Iso mies, ettet häpeä!"

Juu, hankalia teoksia, sanovat ammattilaisetkin. Mikä sitten on vaikeinta, kysyisin haastateltavalta. Neljännen sinfonian finaalin huippunopeat luraukset? Webernin alun legatohyppy oktaavi+nooni pianissimossa? Stravinskyn välike 3+4+5+3+4+2+5?

Ajattelen, että se on sittenkin eräs pitkä ääni. Se tulee Sibeliuksen neljännen sinfonian ensiosassa kaksi kertaa, ja on oikeastaan mahdoton soittaa, koska ilma loppuu. Asia voidaan ratkaista niin, että soittajat hengittävät sen aikana huomaamattomasti vuorotellen. Yritän itse käyttää kiertoilmahengitystä, mutta se puolestaan hankaloittaa sävelen virettä. Samassa kohtaa soittavat nimittäin huilut, ja puupuhallinsektiossa on se viehättävä luonnonlaki, että hiljaa soitettaessa huilut laskevat ja klarinetit nousevat.

Se se on. Koetinkivi. Muu on helppoa.

Konsertin vaikein kohta.

Helsinginkadun filharmonikot torstaina 20.11.2014 klo 19 Opistotalon juhlasalissa (Helsinginkatu 26) ja lauantaina 22.11.2014 klo 19 Temppeliaukion kirkossa. Kapellimestarina Veli-Antti Koivuranta, pianosolistina Juhani Lagerspetz.

Sormitusohje Sibeliuksen neljännen sinfonian klarinettistemmassa.

Huh, nyt ne on ohi, kaksi soittajaelämäni vaikeinta konserttia. Ihan hyvin meni. Kiitos kaikille tuesta, paikalle tulemisesta ja ennen kaikkea tilitysteni kuuntelemisesta. Mahtaa olla kiinnostavaa istua kanssani lounaalla ja kuunnella seikkaperäisiä selostuksia apusormituksista.

Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa on kaksi kohtaa, jossa voi nostaa keskisormea (kolmiviivaisen g:n aikaansaamiseksi). Kyllä se kiljaisi.

"Missäs se Majken on? Ei kun tuo on Moa. Vai Frida?"

Koko aukeaman ilmoitus Hufvudstadsbladetissa herättää huomion. Noin monta nuorta naista puolilähikuvassa! Vai hetkinen, onko siinä yksi ja sama nainen? Näin hiuksesi pysyvät kauniina kymmenen päivän ajan?

Men nej! Vuoden Lucia-neitoahan siinä haetaan. Keskiviikkoon 26.11.2014 asti ehtii vielä äänestää. Selväksi tulee, minkä mittaista frisyyriä ja ihonväriä Lucian täytyy edustaa. Sen on esiraati jo päättänyt, eikä sen jälkeen enää ole niin väliä, äänestääkö Emilia Nygårdia Sjundeåsta vai Majken Stenbergiä Helsingistä. Rohkein ehdokas, pigmentiltään ruskeahko, on helsinkiläinen Amanda Stenius. Maahanmuuttajataustaisten, lyhyttukkaisten tai rumien on turha tähän kisaan hakea. Valon tuojan pitää olla vaalea ja kaunis ja pukeutua mielellään valkoiseen kauluspaitaan.

Lucia-juhla kuulostaa periaatteessa kannatettavalta: kerrankin pääroolissa on nuori nainen, jonka ympärille koko kaupunki joulukuun 13. päivänä seisahtuu. Nainen, joka tuo valoa, iloa ja toivoa. Nainen, joka ilahduttaa sairaita ja kerää rahaa hyvään tarkoitukseen.

Olin ilahtunut kun feministinen taidefestivaali Pop Up Art House järjesti torstaina Lucia-performanssin Diana-näyttämöllä. Ida-Lina Nyholm, Kajsa Heselius, Catariina Salo, Yasmine Harkimo-Lagerström ja Ida Henrikson kritisoivat Lucia-perinteen ahtaita normeja ja sitä, että se muistuttaa kauneuskilpailua.

Folkhälsanin viestintäpäällikön Camilla Westerlundin vastaus perjantain Hufvudstadsbladetissa oli tunteisiin vetoava. ”Folkhälsan yrittää myös työskennellä ahdasta Lucia-normia vastaan”, hän kirjoittaa, ja kuvailee kuinka tehtävään valittavalla naisella on oltava voimaa kohdata heikkoja, sairaita ja kuolevia. Hän ei kuitenkaan perustele, miksi mustaihoiset, tatuoidut, nenärenkaiset, vammaiset tai lyhyttukkaiset eivät pääse ehdokkaaksi.

Lucia-perinteen uudistumista odotellessa voi käydä kuuntelemassa, miten ehdokkailta sujuu laulu.

Ylen sivuilla jokainen kandidaatti laulaa napolilaisen venelaulun, joka 1900-luvulla yhdistettiin sisilialaisen marttyyrin nimeä kantavaan juhlaan.

Kivasti se sujuu kaikilla, mutta kaksi nousee muiden yli: espoolainen lukiolainen Sara Lindholm (9) ja opiskelija Frida Hasselblatt Vaasasta (5). Äänestäkää heitä. Ovat nättejäkin.

Peter Busmannin ja Godfrid Habererin suunnittelema Kölnin Filharmonia valmistui 1986.

Terveiset Reinin rannalta Kölnistä, jonka maailmankuulu katedraali jättää suotta varjoonsa toisen tuiki merkittävän kulttuurikohteen: vuonna 1986 valmistuneen Filharmoniarakennuksen, jonka suojissa toimii kaksi huippuorkesteria. Toinen on Gürzenich-orkesteri ja toinen Kölnin WDR Sinfoniaorkesteri, jonka ylikapellimestarina on kaudesta 2010-2011 lähtien toiminut Jukka-Pekka Saraste.

Sarasteen ja orkesterin yhteistyöstä olin kuullut paljon hyvää ja jotakin heidän levyistäänkin nautiskellen kuunnellut. Siksi lähdin Sarasteen perjantaina (28.11.2014) johtamaan konserttiin suurella mielenkiinnolla, varsinkin kun ohjelmassa oli eräs mieliteoksistani, Anton Brucknerin seitsemäs sinfonia.

Olin ennalta nähnyt kuvia Kölnin filharmoniasta, ja ajatellut, että jaaha tuollainen ruma sali ja omituiset penkit. Kun sali sitten oikeasti avautui eteeni, silmäni laajenivat hämmästyksestä ja ihastuksesta. Tasapainoinen pyöreä muoto, lämmin valaistus, kauniit mittasuhteet ja kotoisa vastaanottavuus ovat sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät välity valokuvista. Päästyäni penkilleni oli myös todettava, että WDR oli plaseerannut minut hirvittävän hyvälle paikalle riville 11, johon näkyvyys ja kuuluvuus olivat moitteettomat. Eikä penkki ollut omituinen, vaan mukava.

Kun Jukka-Pekka Saraste ja käyrätorvisolisti Paul van Zelm saapuivat orkesterin eteen, välittyi orkesterin, Sarasteen ja yleisön tervehdyksistä vahva molemminpuolisen tuttavallisuuden ja arvostuksen tunne. Tärkeintä oli tietysti se, että tämä lämpöä huokuva tunnelma jatkui musiikissa ja yleisön keskittyneessä kuuntelussa.

Richard Straussin käyrätorvikonserton nro 2 Es-duuri solisti Paul van Zelm, orkesterin oma soolokornisti, selvitti konserton vaikeudet suurella ammattitaidolla. Orkesterin huippuhetki oli Andanten teemassa, jossa ajauduin taas ihailemaan Sarasteen lyöntitekniikkaa: ykkönen alas todella pienesti, kun se osuu fraasin keskelle ja niin edespäin – finaalin accelerandossa puolestaan nähtiin, miten hyvin bändi hänen puikkoaan seuraa.

Ylimääräisenä Paul van Zelm ja orkesteri esittivät hupinumeron: katkelman jostakin Leopold Mozartin konsertosta, jonka Zelm soitti punaisesta suppilosta, keltaisesta vesiletkusta ja käyrätorven suukappaleesta kasatulla yhdistelmällä. Juonnossaan Zelm piikitteli läheistä metrotyömaata, mikä erityisesti huvitti yleisöä, mutta harmillisesti jäi ulkopaikkakuntalaiselta ymmärtämättä. Itse esitys kohotti tunnelman kattoon, kun Zelm osoitti suppilollaan välillä orkesteria, välillä lattiaa ja huipennuksessa pyöritti sitä ilmassa.

Yskää vastaan on tarjolla makeisia.

Paussin jälkeen tunnelma kääntyi vakavaksi, kun tultiin Anton Brucknerin sielunnäkyjen toista tuntia kestävälle valtamerimatkalle. Saraste johti sinfonian nro 7 E-duuri ilman partituuria, eikä yksikään aihelma eikä kenraalipaussi vilahtanut ohi ilman ajatusta sen paikassa koko sinfoniarakennelmassa. Ensimmäisen osan tempomerkinnän Allegro moderato Saraste toteutti moderato-ohjetta korostaen, maltillisesti, kohtuullisesti, niin että muutos sitä seuraavaan Adagioon loiveni. Aikaa pitkien teemakierteiden luonnosteluun oli runsaasti, huipennusten balansointi huokui malttia ja kypsyyttä.

WDR sinfoniaorkesterin soitinryhmistä ihailin erityisesti matalia jousia ja vaskia. Kaikissa jousissa oli kutkuttavaa vibratoa pianissimoissa. Adagion Wagner-tuubissa nautittiin upottavasta soinnista, johon tietty nokisuus toi tarttumapintaa. Orkesterin ainoana puutteena voisi mainita jousisektioiden ajoittaisen epäyhtenäisyyden. Näitä tilanteita oli konsertin aikana vain muutama, mutta se voi kertoa suuremmasta ongelmasta. Äänenjohtajat konserttimestari mukaan lukien eivät mielestäni joka käänteessä näyttäneet sisääntuloja selvästi.

Viimeisten sointujen kajahdettua yleisö palkitsi Sarasteen ja orkesterin pitkillä ja meluisilla aplodeilla. Kakkoshuilistille annettiin eläköitymiskukat ja vietiin huilu symbolisesti pois. Saraste antoi myös oman kimppunsa hänelle, mikä liikutti muusikkoa entisestään.

Kun sitten Filharmonia-rakennuksesta tällaisen Bruckner-kokemuksen jälkeen poistui ja näki mustaa yötaivasta vasten katedraalin tornit, mietti, olivatko ne siinä äsken.

Saraste sai konsertin jälkeen pitkät ja meluisat aplodit.

Jälleen yksi saksalainen oopperatalo: Theater Bonn.

Saksassa on väkilukuun suhteutettuna enemmän oopperataloja kuin missään muualla maailmassa. Tihein keskittymä on Kölnin ympäristössä, josta tunnin matkan sisällä toimii vakituisesti tusinan verran oopperoita, joilla on oma solistikunta. Tässä aarioiden ja alkusoittojen ruuhkassa pistäydyin lauantaina 29.11.2014 tutustumassa Bonnin teatteritaloon (Theater Bonn), joka viikonloppuna esitti kaupungin entisen asukkaan Ludwig van Beethovenin Fideliota ja Georg Friedrich Händelin Rinaldoa.

Oletin parinkymmenen minuutin junamatkan jälkeen saapuvani suureen keskukseen, joka sentään aikanaan palveli Länsi-Saksan pääkaupunkina. Pittoreski kävelykeskusta joulumarkkinoineen lupasi hyvää – samoin se, että kävelymatkan varrella kohosi Pyhän Remigiuksen kirkko, jossa Beethoven lapsena soitti urkuja aamupalveluksissa.

Jakob Huppmann (Eustazio), Susanne Blattert (Rinaldo) sekä tanssijoita. Kuva: Thilo Beu / Theater Bonn.

Sisällä oopperatalossa tunnelma oli kuitenkin lähinnä provinsiaalinen. 1960-luvulla valmistunut teatteri vetää 1037 katsojaa ruskeasävyiseen saliin, jossa on pimeää silloinkin kun valot ovat päällä. Kun kapellimestari Stefan Blunierkäynnisti Fidelion alkusoiton, kävi selväksi, että soolocornistilla ei ollut lainkaan hyvä ilta. Akustiikka oli mitä oli.

Taitavien laulajien aloitettua osuutensa muut vitsaukset vähitellen unohtuivat. Jakob Peters-Messerinohjaus oli vähäeleinen mutta toimiva tämänkaltaisella pienellä näyttämöllä.

Katsottuani väliajalla juna-aikatauluja totesin, että minun oli poistuttava takaisin Kölniin, sillä oopperan päätyttyä saattaisin joutua värjöttelemään kylmässä talvi-illassa tunnin seuraavaa junaa odotellessa.

Sunnuntaina 30.11.2014 palasin paikalle seuraamaan Händelin Rinaldon ensi-iltaa. Tyhjiä paikkoja oli katsomossa enää muutama kymmenen. Rinaldosta nähtiin Jens-Daniel Herzogin ohjaus Zürichin oopperalle 2008, joka sijoittuu 1950-luvun tyyliselle lentoasemalle. Pyörivä näyttämörakennelma sisälsi kolme erilaista muunneltavaa tilaa hisseineen ja liukuportaineen ja solistit oli puettu business-kuvastoa noudattaviin kostyymeihin. Raikasta, toimivaa ja hauskaa!

Sumi Hwang (Almirena) ja Giorgos Kanaris (Argante). Kuva: Thilo Beu / Theater Bonn.

Solisteista korkeimmalle nousi Almirenan roolin laulanut Sumi Hwang, jolle lankeaa myös hittiaarian Lascia ch’io pianga esittäminen. Kaiken Hwang lauloi uskomattoman kauniilla äänellä, legatolla ja fraseerauksella.

Musiikinjohdosta vastasi Wolfgang Katschner, vanhan musiikin spesialisti ja Lautten Compagneyn perustaja, joka Pohjois-Euroopassa tunnetaan turhan huonosti. Hän sai Bonnin Beethoven-orkesterin pienennetyn kokoonpanon kuulostamaan erinomaiselta. Alkupuolella kuultiin myös taiturimaisia nokkahuilisteja ja lopussa etevää trumpettiryhmää. Clemens Flick soitti continuo-cembaloa loisteliaasti.

Kolmetuntisen barokkikokemuksen jälkeen yleisö oli innoissaan. Hwangin lisäksi se tuntui erityisesti pitäneen Arganten roolin laulaneesta baritoni Giorgos Kanariksesta. Katschner sai osakseen myös muutamia buuauksia.

Oopperan päätyttyä Münsterplatzilla suljettiin jo myyntikojuja. Bonnin ooppera osoittautui sittenkin kiinnostavaksi näyttämöksi. Mitähän niissä yhdessätoista muussa lähistön talossa tapahtuu?

Beethovenin syntymätalo Bonngassella.

Antoni Gaudín Sagrada Famílian toivotaan valmistuvan vuonna 2026.

Olkaatte tervehdittyjä jouluun virittäytyvästä Kataloniasta! Bonnin oopperan jälkeen on helppo julistaa, mikä on maailman kaunein konserttisali: Barcelonan Palau de la Música, joka runsaine koristeluineen ja kaakelointeineen muistuttaa jättimäistä kylpyhuonetta (arkkitehti Lluís Domènech i Montaner, valmistumisvuosi 1908).

Itse lavan yläreunalta ovat hurjistuneet oriit syöksymässä yleisön päälle, mutta kuvanveistäjä on juuri oikealla hetkellä onnistunut jähmettämään ne paikoilleen. Lavan takaseinässä jumalatarhahmot odottavat harppuineen ja lyyrineen omaa vuoroaan, mutta antavat aina etusijan kulloisellekin esiintyjälle.

Vaikka sali on maailman kaunein, paikallisen yleisön on vaikea hiljentyä kuuntelemaan pianisti Javier Perianesin soittoa. Beethoven ja Mendelssohn virtaavat kauniisti, mutta ne eivät onnistu hiljentämään matkapuhelimia tai vanhan rouvan yskää.

Seuraavana päivänä pääsen jonottamatta kaupungin turistivetonaulaan, Sagrada Famílian katedraaliin. Heti päälaivaan päästyä on julistettava paikka maailman kauneimmaksi kirkkotilaksi. Eikä se ole vielä edes valmis, vaan valmistuu ehkä vasta vuonna 2026.

Ylistinkö näitä kahta paikkaa nyt riittävästi?

Näkymä Naixement-päädyn tornista.

Iiri-Olivia Väkeväinen, 10, tanssi Kiinalaisessa tanssissa. Kuva: Jukka Riikonen.

Terveiset Helsingistä, jossa herkutellaan tonnikalapestolla ja odotellaan Ruotsin ja Englannin hallitsijoiden joulupuheita. (Ei, Elizabeth ei luovu kruunusta.)

Oma jouluun laskeutumiseni tapahtui viime viikolla lumisessa Pohjois-Karjalassa, jonka viihtyisässä Joensuun kaupungissa sain osallistua pienen balettistudio Relevén joulunäytöksiin. En sentään itse tehnyt lavalla relevétä (puolivarpaille tai kokovarpaille nousua), en kuperkeikkaa enkä edes kärrynpyörää. Kävin siellä vain napisemassa niitä näitä kahvinjuonnista ja pullansyönnistä, sillä itse esitykset sain seurata yleisön seasta - kaksi kertaa lauantaina ja toiset kaksi kertaa sunnuntaina. Voi kuulkaa, se oli ihanaa!

Näytöspaikkana toimi Joensuun taidemuseo, kaupungin ylväin rakennus, Theodor Deckerin suunnittelema uusrenessanssipalatsi vuodelta 1894. Lava ja sitä ympäröivä katsomo oli rakennettu toisen kerroksen juhlasaliin.

Laura Pajula ja Liisa Lahtela valmiina esitykseen. Kuva: Hanna Hirvikallio.

Balettikoulun joulunäytöksiä edelsi vuorokausien suunnittelu- ja valmistelutyö, josta kaltaisellani etelän kulttuurisnobilla ei ollut paljoakaan kokemusta, mutta johon asiantuntevan työnjohdon alaisuudessa kaikella tarmollani osallistuin, lihasten ja nivelten pronaatiota, ekstensiota, fleksiota ja supinaatiota harjoittaen.

Sain läheltä nähdä, millaisen tunteja kestävän valmistelun pelkkä ennakkoon ostettujen pääsylippujen lajittelu ja nimeäminen aiheuttavat. Kun seuraavan kerran jossain noudan lippuni kutsuvieraskassalta, suon tiskin takana istuvalle kulttuurityöläiselle hellän ajatuksen.

Kahvin ja leivoksen olen väliajalla nauttinut sen kummemmin niiden alkuperää miettimättä. Ensi kerralla maistunevat jonkun muun valmistamat mokka ja makea entistä paremmilta. Tehtäväni oli käydä supermarketissa ostamassa neljä kiloa suodatinkahvia, kahdeksan litraa maitoa ja sokeria, pakata kahvinkeittimet ja kantaa ne esityspaikalle, jossa kuitenkaan ei ollut juoksevaa vettä, vaan se piti noutaa lasikannuilla alakerran keittiöstä kahdella kannulla. Onneksi oli Tanja, sillä samaan aikaan piti hakea neljä tanssimattoa, jotka painoivat pienikaliiperisen takorautatykin verran, mutta eivät totelleet komentoja, ja jotka piti levittää, luututa ja teipata lattiaan. Sen jälkeen niille ei saanut astua, paitsi jos oli tanssija.

Hiiret. Kuva: Jukka Riikonen.

Siinä aamupäivällä mattoja teippaillessa ja tuoleja kantaessa saapuivat eri-ikäiset balettikoululaiset paikalle. Tein niistä havaintoja kuin metsän eläimistä. Aluksi näin yhden päällysvaatteisillaan kaukana oviaukossa. Sitten hain roskapusseja alakerrasta ja vastaan ryntäsi viisi punamekkoista. Palasin takaisin, ja lattialla istui kolme uutta villasukissaan. Joku kuori mandariinia.

Kun olimme kiinnittäneet seinille lappuja, joissa sanottiin että tanssimatolle ei saa astua, ja että kahvi maksaa euron, ja että yleisö päästetään sisälle vasta viisitoista minuuttia ennen esityksen alkamista, kello olikin niin paljon että yleisö piti päästää sisälle. Hiirillä oli hännät, kuutamoluistelijoilla samettitakit, kiinalaisilla päivänvarjot. Kuvaus, valot, alkujuonto, musiikki.

Masurkka. Kuva: Hanna Hirvikallio.

Seiskaluokkalaisten ja aikuisbalettilaisten Masurkka avasi juhlan upeasti. Sitten tultiin Pähkinänsärkijän hiiriin, jotka eivät olleet lainkaan niin pelottavia kuin alkuperäisessä teoksessa, vaan kerrassaan suloisia satu- ja esibalettilaisia värisevine korvineen.

Meira Düsselin Joutsenlammen venäläisessä tanssissa jokainen liike tuntui sopivan kokonaisuuteen, jossa ei ollut mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

Sitten lavalla seisoi vakavia pieniä tyttöjä tummansinisissä samettitakeissa. Alkoi soida Claude Debussyn Clair de lune. Käsivarret avautuivat – tytöt tuijottivat kaukaisuuteen – kuuta kannattelivat. Taivaankappale lepäsi näiden tyttöjen käsivarsilla, taidemuseon salissa, kaupungissa, jossa kaikki muu seisahtui, ja kaikki katsoivat tyttöjä.

Aplodit särkivät esiin, planeetat ja Joensuu alkoivat taas pyöriä, ja tytöt juoksivat takaisin penkeilleen. Lavalle astelivat Lumihiutaleet, joiden aikuinen tekniikka muistutti, että taitoa tämä on, eikä pelkkää taikuutta, senkin höpsö mies siellä katsomossa!

Itämainen tanssi. Kuva: Maiju Ahlholm.

Väliajan jälkeen seurasi herkkukavalkadi Makeishaltijattaren valtakunnasta. Oli kahvia, teetä, kaakaota ja marsipaania. Pyörryttävän, sensuellin ja kauniisti kirjotun kokonaisuuden huipensi kaikki esiintyjät lavalle koonnut Kukkaisvalssi, jonka yhdessä versiossa nuorin esiintyjä oli 3-vuotias, vanhin 65.

Aplodit. Toivoteltiin jouluja, taputettiin taas. Sytytettiin valot, halattiin, puettiin, lähdettiin. Purku!

Kaikki oli kevyempää. Askel, kuu - ja tanssimatot.

Lumihiutaleet Joensuun taidemuseossa. Kuva: Hanna Hirvikallio.

Kiitos kaikille ilahduttavista joulun ja uudenvuoden tervehdyksistä! Juhla-ajan vietin muutamassa salatussa paikassa, jonne en päästä edes länsimaista taidemusiikkia. Mutta kortit, kirjeet ja sähköpostit tavoittivat.

Marja-Leena Holsti lähetti maanantaina postia, joka sisälsi niin monta hyvää kysymystä ja kehuja, että en malta olla sitä julkaisematta, hänen luvallaan tietysti.

”Hyvää huomenta,

haluaisin tietää, jatkuuko Hienostelua-ohjelma yleisradio1:ssä? Toivon tähän mielenkiintoiseen päivänpiristykseen ehdottomasti jatkoa. Toivottavasti Ylen johdossa myös ymmärretään ohjelman arvo! Suomessa on harvassa henkilöt, jotka pystyvät toimittamaan ohjelmia kulttuurin eri alueilta korkeatasoisella tyylilläsi ja asiantuntemuksellasi.”

Kiitos Marja-Leena! Kyllä Hienostelua jatkuu taas kesäkaudella. Tarkempaa tietoa sarjan alkamisajankohdasta minulla ei vielä ole, sillä neuvottelen siitä vielä kevään aikana. Uudella kaudella koetaan sarjan merkeissä myös jotain aivan ennen kuulumatonta. Kerron siitäkin lisää myöhemmin.

”Jatkuvatko esim. RSO:n konserttien asiantuntevat, mielenkiintoiset juonnot, teosten esittelyt ja keskustelut vieraiden kanssa? Nämä ovat olleet todella antoisia, kun on kotona netin välityksellä pystynyt pääsemään konserttien tunnelmaan mukaan. Olen koko ikäni harrastanut musiikin kuuntelemista konserteissa, levyiltä ja radiossa. Vaikka ammattini on ihan eri alueelta; harrastuksena, kuunneltuna musiikki tarjoaa hienoja elämyksiä.”

Myös RSO Musiikkitalossa -ohjelma jatkuu. Kevään ensimmäinen RSO-konsertti esittelyineen lähetetään ensi viikon perjantaina 16.1.2015 klo 19.00.

Holsti kysyy myös, mitä tapahtui Kantapöydälle. ”Siinä oli myös hyvä ohjelma, jota ei saa lopettaa. Tuleeko jotain vastaavaa tilalle?” Kantapöytä jatkuu: tavataan siellä ensi viikon keskiviikkona 14.1.2015 klo 14.00.

Eikä tässä vielä kaikki. Juhlakauden hienoimman kortin oli allekirjoittanut pieni ystäväni Ella. Hänen nimikirjoituksensa löytää pienellä tutkimisella kuvasta ylhäällä. (Siinä ovat toki myös Eelis, Kaisa ja Santeri.)

Kiitos Ella ja kumppanit!

Hyvää Uutta Vuotta!

Skolgossar från vänster: Heikki A. Reenpää, Janne Koskinen och Timo Virtanen.

Hälsningar från den finskspråkiga världen! Tempus har fugit och i går var det dags igen för RSO konserten på Musikhuset i Helsingfors. Som gästar i kvällens tv sändning hade vi två fina herrar: det finskspråkiga bokförlaget Otavas före detta verkställande direktör, styrelseordföranden och medlem af dess märkvärdiga ägarfamilj Heikki A. Reenpää, samt Timo Virtanen, hufvudredaktör för den kritiska utgåvan af Jean Sibelius Samlade verk. Reenpää har själf råkat Sibelius, som tillhörde deras familjkrets.

Vi alla tre har gått i samma skolan, den finskspråkiga Syk, (dock inte samtidigt), där gingo också Sibelius döttrar. Åren vi blefvo studenter voro 1939, 1984 och 1996 (ni MÅSTE gissa, vem är vem, annars blir jag arg!).

Vi alla tycker om Sibelius. Kanske också gråa kostymer.

Titta på sändningen här.

Hanna Rantala ja Mari Palo. Kuva: SKO / Heikki Tuuli.

Kansallisoopperaan tuli perjantaina 23.1.2015 ensi-iltaan kevätkauden ensimmäinen uutuus, Leoš Janáčekin ooppera Ovela kettu. Koska ooppera markkinoi teosta myös kouluikäisille, kutsuin seuralaiseksi kummityttäreni Kaisa Koskisen, 11, joka ei ollut aiemmin käynyt oopperassa, mutta ottaa laulutunteja ja on taitava piirtäjä.

Emme ehtineet edes ulko-ovesta ulos, kun suustani jo pääsi illan ensimmäinen setämäisyys. ”Tuollaisessa paidassa hakataan yleensä halkoja”, sanoin. ”Ja olisiko jotain muuta kuin mustia verryttelyhousuja?” Tuli vähäksi aikaa hiljaista. Katsoin häntä uudestaan, ja uudestaan, kunnes tajusin näkeväni edessäni nuoren rokkitähden. Kun hän vielä veti päähänsä valkoisen neulepipon, oli vaikutelma täydellinen. Ei kun menoksi!

Perille päästyä vanha ruutupaita osoittautui cooliksi asuvalinnaksi kaikkien mustatakkien keskellä. Itse talo teki vaikutuksen, kun se on niin iso ja siellä on niin paljon ihmisiä. Istumapaikoiltamme permannon seitsemänneltä riviltä näki ja kuuli kohtalaisen hyvin. Väliajalla saimme kohottaa maljat sekä Kansallisoopperan pääjohtajan Päivi Kärkkäisen että taiteellisen johtajan Lilli Paasikivenkanssa. Nuori neitokainen seurusteli myös tottuneesti Ylen kanavapäällikön, vastaavan tuottajan ja muiden toimittajien kanssa.

Kaisa Koskinen, 11, elämänsä ensimmäistä kertaa oopperassa.

Itse teos teki meihin molempiin tasaisen vaikutelman. Kaisan mielestä se oli jännittävä ja parasta oli kokonaisuus. Juonta oli kuitenkin hankala seurata, sillä sanoista ei aina saanut selvää. Kaisa myös kysyi, eikö oopperassa voisi käyttää sähköistä äänenvahvistusta. Höpisin jotain lajin perinteistä. Kun itse kysyin, tulisiko hän uudestaan oopperaan, hän vastasi ”ehkä”.

Kun olin varmistanut, että kummitytär oli saanut sanotuksi mielipiteensä ilman setämäisiä vaikutteita, aloitin autossa oman analyysini. Parasta oli Janáčekin musiikki, joka erityisesti rakkauskohtauksissa houkutteli esiin jopa kyyneleitä. Kapellimestari Dalia Stasevska sai dynamiikan keskialueet erinomaisesti toimimaan, mutta ohitti jostain syystä muutamankin paikan hehkuttaa fortissimoa (kuten Richard Strauss-valssin huipennuksen). Jälkimmäisen rakkauskohtauksen scherzino oli huippuhieno, samoin monet vaskikoraalit. Solisteista loistavimmat olivat kettutyttöpari Hanna Rantala– Mari Palo, jotka saivat monta pientä kettulasta. (Tästä tulee mieleeni Iittalan uusi Ovelasta ketusta innoittunut mukisarja, jonka on suunnitellut oopperan visualisoija Klaus Haapaniemi.)

Klaus Haapaniemen näyttävässä puvustuksessa olin erottavinani ajatuksen vaatettaa eläimet yläluokkaiseen, vanha-aateliseen naamiaistyyliin ja ihmiset alempaan säätyyn. Ooppera esitetään suomeksi, mutta käännöksen muutamat sanavalinnat herättävät ihmetystä. Mitä ovat ”salakyttä”, ”haiseva räkäpää” tai ”ei syty” (merkityksessä ”ei muista”)? Keskeneräiseltä vaikutti myös valaistus, joka ensimmäisessä näytöksessä tuntui tahattomasti hämärältä eikä osallistunut tilanteiden kuljetukseen.

Vaikkei Ovela kettu välttämättä mikään järisyttävä oopperakokemus olekaan, kannattaa koululaisen kanssa ilman muuta suunnata Töölönlahdelle. Jokaisen nuoren pitäisi saada jonkinlainen kosketus musiikkiteatterin lajiin, jossa äänenvahvistusta ei käytetä.

Oopperaillan päätyttyä mieltäni kaihersi kuulemani vääryys. Nimittäin jos saa kahdesta englannin kokeesta kympin ja on aktiivinen tunneilla, niin miksi todistukseen tulee vain ysi?

Hojotoho! Heiaha! Hahhahaa! Vielä ensi viikolla arvon lukijoilla on mahdollisuus tutustua varttuvaan suomalaiseen laulajapolveen, kun Helsingin Konservatoriolla Ruoholahdessa esitetään Oscar Strausin burleski-operettia Die lustigen Nibelungen.

Käynti kannattaa myös sen takia, että Strausin teosta ei ole aiemmin Suomessa nähty, ja sen Wagner-pilkka todennäköisesti huvittaa huumorintajuista oopperanystävää. Lopussa täyttyi myös salainen toiveeni, kun yleisö sai taputtaa mukana päätöskuoron tahdissa. Tällaista oli Berliinissä 1900-luvun alussa!

Teoksen perjantainen ensi-ilta oli samaan aikaan Kansallisoopperan Ovelan ketun kanssa, joten pääsin paikalle vasta kakkosmiehityksen ensi-iltaan lauantaina 24.1.2015. Sibelius-Akatemiassa ja konservatoriolla opiskelevista laulajista muutamat olivat lavalla solistitehtävässä elämänsä ensimmäistä kertaa, mutta se ei kokonaisuudessa millään muotoa kiusannut.

Solisteista vahvimman vaikutuksen teki baritoni Joonas Asikainen punatukkaisena Guntherina. Asikainen alkaa olla valmis laulusolisti, joka hallitsee myös lavapresenssin reunasta reunaan. A-tutkinto on tekeillä tänä keväänä. Naisista ihailin aluksi eniten Fanny Hellströmiä, jonka ylärekisteristä välähteli sellaisia sävyjä, että opintojen myötä hänestä tullee yhä vain kysytympi solisti. Hän liikkui lavalla niin upeasti, että oletan taustalla olevan opintoja tanssin saralla, vaikka niistä ei biografiassa mainintaa ollutkaan. Myöhemmin Hellströmin paikasta suosikkinani pyrähti kilpailemaan Neiti Lintu, Maija Nevala, syötävän suloinen broileri, jolla oli satakielen ääni.

Keskeiseen Siegfriedin rooliin oli kiinnitetty verraten keskeneräinen laulaja Kalle Virtanen, jonka tenorissa oli paikoin erittäin viehättävää keveyttä ja vaivattomuutta. Varsinainen äänitykki oli puolestaan mustatakkinen Hagen, Ronnie Karlsson, joka valmistuu Akatemiasta tänä keväänä.

Strausin kaikki kupletit, marssit ja valssit soitti Konservatorion Helsinki Concordia -orkesteri Jani Sivénin johdolla ihailtavan täyteläisesti.

Ville Saukkosen ohjaus piti opiskelijat hauskasti liikkeessä. Usein näytti siltä, että lavalla vallinnut hyvä tunnelma lisäsi rentoutta aarioiden esityksiin.

Wieniläissyntyinen Oscar Straus (1870-1954) oli aiemmalta nimeltään Strauss, mutta pudotti sukunimestään toisen s-kirjaimen pois, jottei häntä sekoitettaisi kuuluisaan Strauss-dynastiaan, jolle hän ei ollut mitään sukua. Nibelungen-operetin saadessa kantaesityksensä 1904 Straus oli vasta pienen piirin tuntema säveltäjä. Teoksen varsinainen menestys tuli Berliinissä, jossa yleisö osasi arvostaa libreton hyväntahtoista saksalaiskulttuurin pilkkaa.

Kannattaa mennä katsomaan, miten Eisbeinia haukataan ja Wagnerille nauretaan: Konservatoriolla tiistaina, keskiviikkona ja perjantaina klo 19 ja lauantaina klo 15.

Wolfgang Beltracchi työssään. Kuva: Docpoint / Wolfgang Ennenbach.

Yksi pohjoismaiden suurimmista dokumenttielokuvafestivaaleista, Docpoint, käynnistyy ensi viikolla Helsingissä. Oma suhteeni tapahtumaan on ollut tasaisesti kehittyvä: parina vuonna yksi filmi ja harmittelut siitä, ettei enempään taaskaan kerennyt. Viime vuonna istuin siellä jo enemmän. Mieleen jäi muun muassa vanha leijonanmetsästystä seuraava dokumentti, joka vanhassa Orionissa katsottuna muodostui vuoden mieliinpainuvimmaksi kulttuurikokemukseksi.

Tänä vuonna päätin ilmoittautua tapahtumaan journalistiksi, mistä on se etu, että voin katsoa filmejä linkkien kautta myös etukäteen. Kokemus ei tietenkään ole sama kuin teatterissa, mutta tällä tavalla olen voinut poimia teille etukäteissuosituksen alkavalle viikolle. Se on saksalaisdokumentti mestariväärentäjä Wolfgang Beltracchista, jota näytetään Maximissa tiistaina 27.1.2015 klo 16.45 ja Savoyssa keskiviikkona 28.1.2015 klo 21.00.

Dokumentin esitys Helsingissä osuu hyvää saumaan, sillä keskusrikospoliisi on ilmoittanut, että se kertoo maanantaina (26.1.2015) löytämästään ”poikkeuksellisen laajasta taideväärennyskokonaisuudesta”. Olin yllättynyt, kun kuulin, että taideväärennös on Euroopan neljänneksi suurin rikollisuuden ala.

Beltracchi maalasi tauluja vanhojen mestarien tyyliin neljänkymmenen vuoden ajan ja myi ne kadonneina aarteina miljoonilla eteenpäin. Beltracchi ja hänen kumppaninsa onnistuivat huiputtamaan jopa huippuasiantuntija Werner Spiesiä ja myymään Max Ernstin vuonna 1927 maalaamaksi väitetyn taulun 1,8 miljoonalla eurolla. Beltracchi paljastui vuonna 2010 ja sai kuuden vuoden vankilatuomion.

Herkullisinta dokumentissa on se, miten viralliset taidemarkkinat muuttuvat naurettavan oloisiksi. Huutokaupoissa nähdään tärkeileviä bulvaaneita ja meklareita mittapuvuissaan. Äveriäs pariskunta päästää kuvausryhmän kotiinsa ja tiputtelee kuuluisien taiteilijoiden nimiä puhumatta sanaakaan itse taideteosten sisällöstä. Katsoja alkaa yhä enemmän pitää seesteisestä Beltracchista, vaikka oikestaan hän on yhteiskunnan silmissä konna. Mielessä herää monta kysymystä, sillä dokumentti ei analysoi eikä selitä aihettaan puhki – hyvä niin!

Käsikirjoitus sisältää monta oivallusta. Alkupuolella Beltracchi signeeraa taulun kuolleen taiteilijan nimellä – lopussa nähdän samantyyppinen kohtaus, mutta hän kirjoittaakin oman nimensä. Beltracchin pidätys, joka kuulostaa olleen iso poliisioperaatio, on erityisen vaikuttava, koska se kuullaan hänen lastensa kertomana. Loppupuolella katsojan samaistuminen Beltracchiin asetetaan kyseenalaiseksi, kun hän itsekin myöntää halunneensa rikastua ja ostaa palatsin Venetsiasta.

Filmi hämmentää, naurattaa ja säälittää. Näyttää se myös kutkuttavasti, miten ”vanha” taulu syntyy.

Arne Birkenstock: Beltracchi – The Art of Forgery (Maxim 2: tiistaina 27.1.2015 klo 16.45 ja Savoy-teatteri keskiviikkona 28.1.2015 klo 21.00)

Antropologi Helen Fisher työssään. Kuva: Docpoint.

Ensi viikonloppuna Helsingissä näytetään Christian Frein dokumenttielokuvaaSleepless in New York, joka on kertakaikkisen loistava – mutta – katastrofivalinta treffielokuvaksi. Filmin nähtyä treffikumppanille tekisi mieli sanoa, että ei, ei edes yritetä, edessämme on joka tapauksessa perikato.

Dokumentin aiheena on nimittäin jätetyksi tuleminen, ja se kertoo kolmen jätetyksi tulleen ihmisen tarinat niin taitavasti, että usein tekee mieli itkeä mukana. Käsikirjoitus sitoo kohtalot yhteen seuraamalla antropologi Helen Fisherintutkimuksia. Fisher epäilee, että luonto on tehnyt jätetyksi tulemisen tunnekokemuksesta liian voimakkaan.

Itse filmi on vangitseva, suorastaan hypnoottinen. Erikoista on, että se kuulostaa erilaiselta kuin miltä näyttää. Unenomaisuus syntyy suggeroivasta musiikista, visuaalisesti hälyisistä paikoista ja runsaista lähikuvista. New York muodostaa tapahtumien taustalle jylhän kaupunkiviidakon.

Docpoint-festivaali on järjestänyt elokuvalle lisänäytöksen. Näytökset ovat Andorrassa lauantaina 31.1.2015 klo 19.45 (loppuunmyyty) ja sunnuntaina 1.2.2015 klo 17.15.

Polkupyöräilijät saivat kaadettua Rijksmuseumin suunnitelmat uudeksi sisäänkäynniksi. Kuva: Docpoint.

Treffielokuvaksi suosittelen mieluummin elävää eurooppalaista lähihistoriaa. Sitä saa nähdäkseen Oeke Hoogendijkin potpurimaisessa dokumentissa The New Rijksmuseum, joka seuraa Amsterdamissa sijaitsevan Alankomaiden kansallismuseon kymmenen vuotta kestänyttä remonttia. Filmin teon aikana korjausurakka viivästyi viivästymistään, johtaja vaihtui ja kustannukset kohosivat 375 miljoonaan euroon.

Kamera poimii kansallisen suurhankkeen tuoksinasta työntekijöiden paljon puhuvia ilmeitä. Herkullisinta on seurata, miten uudeksi johtajaksi valittu Wim Pijbesmuuttuu leikittelevästä vitsiniekasta kyyneleitä pidättäväksi hermoraunioksi. Kuvat varastossa lepäävistä vanhoista taideaarteista kommentoivat tapahtumia hiljaisesti.

Museon uuden sisäänkäynnin suurimmaksi vastustajaksi nousevat kaupungin pyöräilijät, mikä tekee asetelmasta kiehtovan, sillä yhteiskunnalliseen asenneilmastoon ei ole valmiiksi kirjoitettua strategiaa siitä, kumman puolelle olisi hyveellisempää kääntyä.

Erikseen mainitsen ilmaisuvoimaisen ääniraidan sekä Maurice Horsthuisin säveltämän musiikin. Sen esittämiseenkin on panostettu.

The New Rijksmuseum lauantaina 31.1.2015 klo 11.00 Kinopalatsi 7:ssä ja sunnuntaina 1.2.2015 klo 20.30 Savoy-teatterissa.

Tässä dokumentissa kaikilla on mukavaa. Kuva: Docpoint.

Vielä esimerkki siitä, miten elokuvan esittelyteksti voi synnyttää vääränlaisia odotuksia. Meksikolais-unkarilaista dokumenttia Once upon a time in Hungary (2014) kehuttiin siten, että siinä esiintyvän perheen elämä muistuttaisi jollakin tapaa 1700-lukua. Odotin sen perusteella näkeväni biribirin pelaamista ja Telemannin soittoa traversolla.

Mutta ei, Unkarin vuoristossa asuvan viisilapsisen perheen elämäntapa on pikemmin erikoinen sekoitus nykyaikaa ja entisaikain satutunnelmia. Vanhemmat Istvan ja Rekanäyttäytyvät tarkoin ohjatuissa kohtauksissa pyhimyksinä, jotka antautuvat täydellä tarmolla lastensa kanssa leikkiseen. Kiukunpuuska päättyy halauksiin.

Dokumentin kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat täydellisen kauniita, mutta kääntöpuolena on keinotekoisuuden vaikutelma. Odotin käsikirjoitukselta pitkään yllättävää käännettä, mutta sellaista ei katsojalle suotu. Älkää siis pettykö: välikuvassa näkyvä hämäkki on vain suloinen yksityiskohta.

Dokumentti sopinee niille, jotka unelmoivat ”paluusta luontoon” tai ”perinteiseen elämäntapaan”.

Once upon a time in Hungary Kinopalatsi 7:ssä sunnuntaina 1.2.2015 klo 17.15.

Docpointissa esitettiin myös Tinja Ruusuvuoren koskettava Viikonloppulapsi. Kuva: Docpoint.

Viime päiviksi on helsinkiläisyleisölle osunut monta mahdollisuutta saada makupaloja siitä, mitä eri taiteenalojen ammattiopiskelijat osaavat. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi on jäänyt hämmästys, ällistys ja ilo siitä, millaisia kykyjä laitoksissa opiskelee. Näyttämöillä ei ainakaan vallitse tylsyys tai harmaus, vaan monipuolisuus ja kirjavuus – ilmaisun pakko, jonka terävin kärki monella on vasta hioutumassa.

Kansallisoopperan Balettioppilaitoksen workshopissa nähtiin perjantaina ja lauantaina (30.-31.1.2015) kaksitoista oppilaiden itsensä tekemää koreografiaa. Tyylit ulottuivat veikeästä steppinumerosta symbolistisiin mielenmaisemiin. Erityisvaikutuksen tekivät Oskari Nyyssölä ja Erika Vilander sekä duossaan että omissa sooloissaan. Eliisa NenosenEläinten karnevaali -tulkinnassa nähtiin huumoria ja aitoa liikkeen riemua. Väkirikkaammissa numeroissa lavaa oli käytetty monipuolisesti hyväksi. Musiikkivalinnat ulottuivat Tom Waitsista Sibeliuksen kautta Kimmo Pohjoseen.

Tuomo Ala-Kojola teki dokumentin pöytälätkästä. Kuva: Docpoint.

Uuden sukupolven visuaalinen ja kerronnallinen taito näkyy myös dokumenttielokuvissa. Helsingin Docpoint-festivaalilla esitettiin lauantaina ja sunnuntaina (31.1.-1.2.2015) seitsemän toinen toistaan kiehtovampaa kotimaista opiskelijatyötä. Heti ensimmäinen, Sanna LiljanderinOnni, vangitsi yleisön silmät seitsemäksi minuutiksi yhteen, paikallaan pysyvään mustavalkokuvaan. Henkilöitä on neljä, mutta heistä vain kaksi näkyy kuvassa. Onni-poika itkee hermojaraastavasti toisessa huoneessa. Vastapäätä pöytää, näkymättömissä on lapsi, joka ei suostu syömään. Kamera näyttää yhdellä otolla väsyneen oloisen äidin ja hänen kolmannen lapsensa, joka syö ruokaansa niin hyvällä halulla, että parsakaali ei ole mahtua suuhun. Maaginen filmi huvittaa ja liikuttaa. Pienestä hetkestä kasvaa suuri kertomus.

Sarjasta esiin nousi myös Tuomo Ala-KojolanLätkässä, joka kertoo pöytälätkään intohimoisesti suhtautuvista miehistä ja yhdestä naisesta. Kuvakulmat ovat yhtä moninaisia kuin hienoissa urheilulähetyksissä. Ulkomaita kiertänyt ammattivalmentaja puhuu lajistaan yhtä vakavasti kuin ”oikeat” jääkiekkoilijat, mutta hallitsee myös itseironian ja huumorin, niin kuin nähtävästi muutkin alan harrastajat.

Upeiden lapsikuvausten sarjaan voi liittää Kaisa El Ramlyn runollisen filmin Kyydissä, joka seuraa kolmea polkupyörän turvaistuimessa matkaavaa lasta. Kypäräpäiset veitikat kommentoivat ohi kulkevia maisemia, äidin ajotapaa ja vähän dinosauruksiakin. Helsingin katu- ja puistomaiset näyttävät lasten vinkkelistä uudenlaisilta. Käsikirjoituksessa on myös kaksi taitavaa temponvaihdosta: nopea, äänimaisemaltaan rikas taite sekä liikuttava hidastus, kun 5-vuotias Lumi sanoo: ”Ollaan hetki hiljaa”.

Oona on yksi Kaisa El Ramlyn dokumentin kyytiläisistä. Kuva: Docpoint.

Tanssin ja dokumenttielokuvien lisäksi on mainittava taiturilliset Sibelius-Akatemian opiskelijat. He esiintyvät säännöllisesti oppilaitoksen konserteissa, jotka tahtovat jäädä pääkaupunkiseudun megaorkestereiden varjoon. Torstaina 15.1.2015, samaan aikaan kun Musiikkitalon suuressa salissa esiintyi Helsingin kaupunginorkesteri, olisi kannattanut laskeutua portaat alas Camerata-saliin, jossa konsertoivat Asko Heiskasen valmentamat puupuhallinyhtyeet. Mozartin ja Beethovenin artikulointi oli huoliteltua, musikaalinen fraseeraus mukaansa tempaavaa, ja intonaatio - no sitähän voi aina parantaa. Ettekö olleet paikalla? Eipä haittaa, sillä siitä löytyy videoSibelius-Akatemian nettisivuilta.

Oopperakerhon perustaja Veikko Koivunen (vas.) ja pianisti Jukka Nykänen kerhoillan päätyttyä.

Viime viikolla painiskelin taas ammatillisen motivaation perimmäisten kysymysten äärellä. Tunnelmani lähestyi Thomas Bernhardin romaania Hakkuu. Journalismi: pelkkiä pinnallisia pikavoittoja, typeryyden ylistystä, rasittuneita naamoja? Kulttuurielämä: teennäisyyttä, tekosivistystä, vääriä profeettoja? Sitten koitti keskiviikko, kävin Vantaalla, ja uskoni palautui.

Minut ja pianisti Jukka Nykänen oli kutsuttu vierailulle Vantaalle Hämeenkylän oopperakerhoon, joka kokoontuu paikallisen seurakunnan nuorisotiloissa kerran kahdessa kuukaudessa. Esityksellemme oli annettu vapaat kädet, joten kerroimme oopperakokemuksistamme, -näkemyksistämme, ja Jukka soitti huteraa sähköpianoa, joka hänen käsittelyssään alkoi kuulostaa D-274-sarjan Steinwayltä.

Sivistyneet, hauskat ja ystävälliset kerholaiset kuuntelivat tarinointiamme silmät loistaen ja esittivät oivaltavia kysymyksiä. Talkoovoimin he olivat keittäneet kahvit, leiponeet juustokakun ja hankkineet paikalle muutaman kuohuviinipullon. Tilaisuutta isännöi kerhon perustaja, eläkeläinen ja kuorolaulaja Veikko Koivunen, aidon herrasmiehen ottein.

Hämeenkylän oopperakerhon tilaisuuksissa on vieraillut alan nimekkäitä edustajia Mikko Franckista Camilla Nylundiin. Jäsenmaksuja ei peritä eikä palkkioita makseta. Kerholaiset tekevät joka kesä retken Savonlinnan oopperajuhlille, katsovat oopperatallenteita, keskustelevat ja vierailevat Tallinnassa. Syksyllä koittaa matka Verdi-festivaalille Italiaan. Seurakunta tarjoaa kerhon käyttöön tilan, mutta ei rahallista apua.

Veikko Koivunen perusti kerhon vuonna 2009 eläköidyttyään Helsingin Energialta, jossa oli vetänyt samanlaista toimintaa. Kirkkokuorossa oli sellaisiakin mielipiteitä, ettei ooppera sovi seurakuntaan, mutta kriittiset äänet ovat vaimenneet jäsenmäärän ylitettyä kahdensadan.

Illan päätteeksi yleisöstä astui esiin topakka nainen kahden ruusun kanssa ja aloitti monisanaisen sättimisen. ”Mitä sä tollasta olet mennyt tekemään, lähdet Vantaalle tuppukylään. Siellä ne kuitenkin antoi sulle tällaiset ruusut!” Kerhon pr-sihteeri Raila Kuusisto siinä matki Hienostelua-ohjelman vihaista esimiestä.

Jos kirkolla on joku kulttuurialan palkinto jaettavanaan, se kuuluisi näille ihmisille.

Sanomalehtiotsikot koristavat Nuorisotilan seiniä.

Jalankulkijat ja polkupyöräilijät kulkevat Pasilan sillalla sohjossa.

Koska Herrasmiehen päiväkirja suosii iltakävelyjä, päiväkävelyjä, aamukävelyjä, kuutamokävelyjä, spatseerausta ja promeneerausta, on talvisesta kaupunkikulttuurista nostettava esiin epäkohta.

Miksi jalkakäytäviä ei aurata?

Oheisesta kuvasta Pasilan sillalta näkee tyypillisen tilanteen: moitteettoman, lumettoman autotien vieressä kulkee kapea kevyen liikenteen väylä, jonka sohjossa pyöräilijöiden ja kävelijöiden tulee liukastella. Huomatkaa myös miten tyhjänä autokaista on. Se ei ole poikkeuksellinen näky.

Toimittajakollegani Kare Eskola kulkee kaikki matkansa polkupyörällä, ja hän kertoi joutuneensa kerran ajamaan Itäväylällä autokaistaa väärään suuntaan, kun Kulosaaren sillalta oli kaikki lumet aurattu kevyen liikenteen puolelle.

Ruotsissa aurauksesta puhutaan tasa-arvokysymyksenä. Kävelyteitä käyttävät koululaiset, vanhukset, pienten lasten äidit, vähävaraiset ja muut autottomat. Herrasmiehen päiväkirja vetäisee kalossit jalkaan ja liittyy näiden väheksyttyjen kaupunkilaisten rintamaan.

Miksi jalkakäytäviä ei aurata?!

Kansallisoopperan katsomo. Kuva: SKO / Heikki Tuuli.

Kansallisoopperan laulut eivät vähään aikaan ole saaneet kynääni kehusanoja kyntämään. Ohraisia ohjauksia, harvoja tosi solisteja, väsähtäneitä näyttämökuvia. Pitkäikäiseen kantaohjelmistoon panostaminen on johtanut riskien kaihtamiseen ja tylsyyteen.

Tällä viikolla lippu kuitenkin liehuu. Ennakkokatselujen perusteella uskallan ennustaa, että talon molemmille näyttämöille on tulossa kaksi taiteellista voittoa: Toshio HosokawanThe RavenZaida Bergrothin ja Virpi Räisäsen yhteistyönä sekä Tero Saarisen tanssiteos Sibeliuksen Kullervosta.

Molempien välittämiseen on myös työnantajani Yleisradio osallistumassa, mutta se ei ole kehujeni motiivi. Jos teokset eivät aidosti olisi puhutelleet, olisin jättänyt kynäni lepohon.

Edgar Allan Poen Korppi-runoelmaan perustuvan kamarioopperan The Raven näin lauantaina kenraaliharjoituksessa. Elokuvistaan kuuluisuuteen noussutZaida Bergroth tekee siinä elämänsä ensimmäisen oopperaohjauksen, ja onnistuu. Videon armottomat lähikuvat, katsomon ja lavan käyttö, tekstin jokaisen säkeen kampaaminen ja liikekieli tekevät lyhyestä teoksesta suggeroivan kokemuksen. Lopussa nähdään yksi hieno trikki, kekseliäs, mykistävä. Mezzosopraano Virpi Räisänen tekee Hosokawan soolostemman alusta loppuun saakka niin vahvasti, että katsomossa kämmenet hikoavat. Lähikuvat hänen kasvoistaan puhuttelevat.

Alkaneen viikon toinen jysäys on tulossa ensi-iltaan päänäyttämöllä perjantaina 13.2.2015. Tero Saarisen koko illan tanssiteoksen Jean Sibeliuksen Kullervo-sinfoniasta sain nähdä ensimmäisessä orkesteriharjoituksessa perjantaina. Kapellimestariksi kiinnitetty Jukka-Pekka Saraste iski virkkua vitsalla niin että matka joutui, tie vieri, reki rasasi.

Tanssijoita on sekä Tero Saarisen ryhmästä että Kansallisbaletista. Yhteinen liikekieli on alkanut soida, käsi löytää orosen ohjakset, neitosen nisat. Montun ja näyttämön esiintyjien ohella teoksessa taituroi valosolisti: Mikki Kunttu, jonka luomat kontrastit ovat kuin pitkä tutkielma Kullervon terävästä miekasta.

Nyt kannattaa lähteä omenia syömähän ja päähkeniä puremahan. Ei tule vilu, eikä korppi vastaa "ei milloinkaan".

Toshio Hosokawan The Raven tiistaina 10.2.2015 ja perjantaina 13.2.2015 Alminsalissa. Tero Saarisen Kullervo ensi-illassa perjantaina 13.2.2015 Päänäyttämöllä. Katso muut esitykset Kansallisoopperan nettisivuilta.

Malmöstä löytyi Crusellin oopperakäännös

Klami-kilpailun kuopusta jännittää

Klami-sävellyskilpailun voitto meni Italiaan

Omat konsertit vetävät tällä viikolla vakavaksi

Näytä niille!

Miten näyttää mahdollisimman samalta?

Sarasteen Bruckner-tulkinta ravisutti Kölnissä

Bonnin ooppera tarjosi erinomaisen barokki-illan

Maailman kaunein konserttisali ja kirkko sijaitsevat...

Balettinäytösten jälkeen kaikki oli kevyempää

Hienostelua-sarja jatkuu kesällä

Vi gingo i samma skola

Sedän kanssa oopperassa

Suomalaislaulajat aloittelevat uraansa Wagner-pilkalla

Suositukseni Helsingin Docpoint-festivaalille

Tätä huippuelokuvaa EI suositella treffeille!

Taideopiskelijoiden kyvyt ällistyttävät

Kuka palkitsisi Hämeenkylän oopperakerhon?

Miksi jalkakäytäviä ei aurata?

Kansallisooppera voi viimein juhlia kahta taiteellista voittoa – samalla viikolla