Herrasmiehen päiväkirja

Eteläisessä Hämeessä, tummansinisten metsäsaarten keskellä, kiemurtaa petäjien peittämä terävä harju, kuin nukkumaan käyneen lohikäärmeen selkä. Eipä ole tälle Kaukolanharjuksi kutsutulle luonnonihmeelle Saaren kartanolta kuin patikkamatka.

Sen tiesi myös taidemaalari Albert Edelfelt, joka kartanolla asuessaan ikuisti Kaukolanharjulta näkyvän auringonlaskun "hopean ja kullan, rubiinin, topaasin ja onyksin" värit mestariteokseensa Kaukolanharju auringonlaskun aikaan (1889-1890).

Edelfeltin teoksesta tuli yksi suomalaisen maisemamaalauksen esikuvista.

Kartanontyttärestä Ellan de la Chapellesta löysi Edelfelt itselleen taidetta rakastavan puolison. Kesän 1889 pariskunta vietti kartanolla ja kulki harjuja pitkin Portaan kylään saakka.

Kuljinpa siellä viime viikolla minäkin. Tänä kesänä on Kaukolanharjulle erityisen painava syy lähteä, sillä paikalle rakennettu komea näkötorni täyttää 90 vuotta.

Urheasti on forssalaisen rakennusmestari A. Nummen suunnittelema 21-metrinen rakennus tämänkin suven rajuilmat kestänyt. Vierelle perustettiin kuusi vuotta myöhemmin vielä Saaren kansanpuisto, joten seutu tarjoaa matkalaiselle niin luontoelämyksiä kuin monipuolisia reiden koukistajien ja ojentajien harjoituksia.

Näkötornin aukipidosta vastaa Tammelan 4H-yhdistys, jonka kohteliaille ovimikoille viiden euron pääsymaksun maksaa mielellään. Torni on 10.8.2016 asti päivittäin auki klo 12-18, sen jälkeen vielä kolmena elokuun viikonloppuna. Muina aikoina tornia pidetään sopimuksesta auki vähintään 20 hengen ryhmille.

Muistokivi Albert Edelfeltille pystytettiin vuonna 1953.

Näkötorni on auki päivittäin klo 12-18.

Jukka Ylinen (vas.), Janne Koskinen, Lauri Ylinen ja Petrus Laitinmäki Villa Lunan konsertissa kesäkuussa.

En ole yleensä halunnut käyttää tätä päiväkirjaa omien keikkojen mainostamiseen, mutta sallinette sen tällä kertaa. Tulossa on konserttikiertue, johon valmistautuminen selittää täältäkin pitämäni kirjoitustauon.

Päivät ovat kuluneet klarinettia pelatessa. Joskus se on soinut kuin enkelpasuuna, joskus kiljunut kuin kiukkuinen talonmuori. Harjoittelukausi on tiivistynyt hikisiin kvartettikokoontumisiin, joissa olemme hioneet Crusellin klarinettikvartettoja arvonsa mukaisiksi timanteiksi.

Vasemman käden pikkurilli ja peukalo ovat ylirasittuneet. Tänään astuin mehiläisen päälle.

Siitäkin huolimatta, kiertue on seuraavanlainen:

Huomenna maanantaina HELSINKI. Soitamme aamupäivästä (ehkä klo 10.30) joko Uimastadionin edustalla tai Talvipuutarhan liepeillä. (Riippuu vähän siitä, mistä meitä ei häädetä pois.) Seuratkaa kirjoitettua F-duuria.

Tiistaina soitamme LETKUN Pirtillä, Hämeen Härkätiellä klo 15-16. Kahvia saa Letkun puodilta.

Keskiviikkona pidämme puutarhakonsertin LAUKON kartanolla klo 13-15.

Muusikot ovat Petrus Laitinmäki, viulu, Lauri Ylinen, alttoviulu, ja Jukka Ylinen, sello, sekä allekirjoittanut.

Ohjelmassa on Crusellia, Dohnányita, Lefèvreä, tupakkarulla ja yksi kimalainen. Rinnastamme Crusellin kvartettojen melodiikkaa suosikkisävelmiin. Klassismin kimalluksen takaa paljastunee monta petäjäistä polkua.

Nyt vaikenee kynäni taas, jotta huomenna jaksan soittaa.

Tervetuloa!

Kullervo uhoaa Helsingin Talvipuutarhassa.

Yehuda Gilad opettaa Vivian Neffiä. Taustalla pianisti Timo Koskinen.

Terveisiä kosteanlämpimästä Uudestakaupungista, säveltäjä Bernhard Crusellin (1775-1838) syntymäkaupungista, jossa tällä viikolla vietetään perinteistä Crusell-viikkoa. Professori, klarinetisti Harri Mäen johtaman festivaalin ohjelmassa on 23 konserttia, joista muutama on ollut loppuunmyyty.

Suurimman suosion ovat kokeneet puhallinsoitinten mestarikurssit, joihin saapui ennätysmäärä, 131 hakemusta Australiaa ja Japania myöten. "Mukaan hyväksyttiin 90 opiskelijaa, eli kymmenen opettajaa kohti", kertoo toiminnanjohtaja Rauno Melos. "Enempää emme voineet ottaa." Syynä opiskelijaryntäykseen Melos arvelee nimekästä opettajakaartia, joihin lukeutuu muun muassa Norjan RSO:n sooloklarinetisti Björn Nyman ja Baijerin RSO:n soolo-oboisti Stefan Schilli.

Loput halukkaat pääsivät seuraamaan kursseja niin kutsuttuina passiivioppilaina eli katsomosta käsin. Sellaisena istuin yhden aamupäivän minäkin, Los Angelesista saapuneen klarinetistiguru Yehuda Giladin ohjeita kuulemassa, (ja kehityin mielikuvituksessani kiitettävästi).

Aamun aluksi Gilad opetti Sibelius-Akatemiassa opiskelevaa 18-vuotiasta Vivian Neffiä. Mozartin konserttoa hiottiin muun muassa seisomalla yhdellä jalalla ja soittamalla kuvioita väärinpäin. "Opetan sinulle sellaista, jonka voit ottaa täältä mukaasi. Että voisit myöhemmin opettaa itseäsi", Gilad sanoi.

Yehuda Gilad viihtyi oppilaittensa seurassa myös lounastauolla.

Opetusvuorossa Sean Lim, Singapore.

"Minulla on ongelmia kielityksen kanssa", tunnusti seuraava potilas, Singaporesta saapunut 25-vuotias Sean Lim yleisön edessä. Siihen Gilad totesi: "Tervetuloa meidän klarinetistien perheeseen. Meillä kaikilla on ongelmia kielityksen kanssa!" ja sai väen nauramaan.

Limin tulkinta Camille Saint-Saënsin sonaatista sai silti opettajan puhkeamaan ylistyksiin. Vaikka kielitys ei aina pysynyt riittävän rentona, tekivät sulava sointi ja tekniikka Saint-Saënsin melodiikasta erittäin nautittavan kuuloista.

Uudenkaupungin kurssista Lim oli kuullut suomalaisilta opiskelukavereiltaan, joihin hän tutustui vietettyään vuoden opiskelijavaihdossa Sibelius-Akatemiassa. Orkesterikokemusta hän on saanut muun muassa Singaporen sinfoniaorkesterista.

Uudenkaupungin vanha kirkko oli 1700-luvulla tuttu paikka myös Crusellin perheelle.

Vuonna 2017 Crusell-viikolla käydään kansainvälinen huilukilpailu, jonka järjestämisen tekee mahdolliseksi Jane ja Aatos Erkon säätiöltä saatu apuraha. Tuomariston puheenjohtajana toimii Petri Alanko, yksi tämänvuotisten mestarikurssien opettajista.

Crusell syntyi Uudenkaupungin Myllykadulla.

Säveltäjä Bernhard Crusellin (1775-1838) syntymäkaupungin empire-puutalojen reunustamat kadut hiljenevät taas vuodeksi. Tänä iltana päättyy Uudenkaupungin Crusell-viikko, suomalaisten kesäfestivaalien piilotettu helmi.

Herrasmiehen päiväkirja kokosi kymmenen havaintoa tämän vuoden Crusell-viikolta.

1. Ihmiset. Yleensä festivaaleilla parveilevat yleisön lisäksi vain sinne kiinnitetyt esiintyjät, opettajat ja heidän oppilaansa. Crusell-viikolla näkee heidän lisäkseen paljon omalla kustannuksellaan saapuneita huippuammattilaisia. Esimerkiksi Tapiola Sinfoniettan soolofagotisti Jaakko Luoma, RSOn fagotisti Jussi Särkkä ja klarinettipedagogi Marjo Aho kertoivat olevansa paikalla ”turistina”.

2. Konsertit. Voiko koskaan pettyä, jos festivaalikonsertissa esiintyy Helena Juntunen, Anni Haapaniemi tai Christoffer Sundqvist?

3. Närhinsalo-indikaattori. Jos tulet musiikkitapahtumaan ja näet yleisössä intendentti-taiteellinen suunnittelupäällikkö-emerita Tuulikki Närhinsalon, tiedät että olet saapunut merkittävään paikkaan. Herrasmiehen päiväkirja teki havainnon Närhinsalosta vain viisi minuuttia Uuteenkaupunkiin tulon jälkeen.

4. Kurssit. Mestarikurssien nimekkäät opettajat houkuttelivat paikalle 90 opiskelijaa kaikkialta maailmasta. Opiskelijat saivat soittaa Timo Koskisen ja Anna Kuvajan kaltaisten huippupianistien kanssa, joille Johannes Brahmsin sonaatin tai Aaron Coplandin konserton stemmat eivät tuottaneet vaikeuksia. Puupuhallinopetus oli niin kiinnostavaa, että se ylitti soittimien rajat: kursseja kuunteli korvat höröllä muun muassa nuori alttoviulisti Jaakko Laivuori.

5. Kahvila. Hyvän kahvilan tunnistaa siitä, että siellä viihtyvät tukeviin leivonnaisiin ja vahvaan sumppiin mieltyneet työ- ja rakennusmiehet. Uudessakaupungissa huomioliivisakkia näkee Kotileipomo Pullapirjojenterassilla. Kahvila sai Suomen yritysvalioilta helmikuussa Tyytyväisimmät asiakkaat -tunnustuksen.

6. Ravintola.Pooki, tietenkin. ”Ruak se on kom pystös pitä!” Oivallisia ovat oma burgeri Dijon-majoneeseineen sekä Uudenkaupungin marenki kuuman kinuskikastikkeen kera. Festivaalin taiteilijat syövät täällä. Päätös rakentaa rivitaloja Pookin sisäpihalle vielä tämän vuoden puolella herättää ihmetystä.

7. Historia. Uudessakaupungissa voi kuulla Stefan Schillin soittaman Ralph Vaughan Williamsin oboekonserton vain kivenheiton päässä Uudenkaupungin rauhan solmimispaikasta. Entisaikain suurvallat Ruotsi ja Venäjä tekivät rauhan torilla sijainneessa talossa vuonna 1721. Vanhassa kirkossa voi nauttia musiikista samoilla penkeillä kuin Crusellin perhe ja antaa silmän tutkia Rostockista 1600- ja 1700-luvulla ostettuja maalauksia.

8. Museot. Merimiehen kotimuseo sijaitsee matalassa mökissä, joka saattaa olla peräisin 1700-luvulta. Siellä käytyään on periaatteessa nähnyt kaikki sen aikaiset merimies- ja käsityöläisasumukset, koska ne olivat paljolti toistensa kaltaisia. Tupakkatehtailija Fredrik Wahlbergin 1870 rakennuttamassa korskeassa talossa voi tutkia alkuperäistä kaakeliuunia ja kattomaalauksia. Vallinkalliolla kannattaa pistäytyä vanhassa luotsituvassa, jossa jo 1800-luvulla pidettiin vahtia neljän tunnin vuoroissa. Entisaikain pelastusliivit tehtiin kapokista, trooppisesta kasvivillasta.

9. Urheilu. Uusikaupunki on kuuluisa kaupungin sisään työntyvästä satama-altaasta, jolla sijaitsee eräs maamme parhaista vierasvenesatamista. Festivaalilla järjestettiin myös golf-kilpailu ja Crusell-hölkkä.

10. Nähtävyydet naapuripitäjissä. Uudenkaupungin lähistöltä löytyy useita arvokirkkoja, mutta käytännön syyt ja julkisen tuen pieneneminen on vähentänyt niiden käyttöä konserttipaikkoina. Vaikuttavin niistä on parinkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Pyhämaan uhrikirkko, 1600-luvulta peräisin oleva puukirkko taidokkaine koristemaalauksineen.

Vanhan kirkon naisten ovelle kuljetaan jyrkkiä kiviportaita pitkin.

Kerubipatsaat reunustavat vanhan kirkon keskikäytävää.

Vanhan kirkon välikatto on koristeltu sinisin tähdin.

Jos kahvilan eteen on pysäköity auto, jonka peräkärryssä on suuria kaapelikeloja, täytyy pullan olla hyvää.

Ajalta ennen Natoa: Ruotsin ja Venäjän rauha solmittiin tässä vuonna 1721.

Merimiehen koti on peräisin 1700-luvulta.

Pyhämaan uhrikirkko on 1600-luvulla koristeltu Raamatun tapahtumin ja niistä kertovin tekstein.

Keskikattoa koristavat enkelhahmot.

Merikaupungin kirkontornin täytyy olla korkea, koska se näyttää merenkulkijoille tien kotisatamaan. Uudenkaupungin 56-metrinen Uusi kirkko valmistui vuonna 1863.

Ensimmäinen konsertti Töölönlahdella.

Hyvin se sitten sujuikin: se konserttikiertue, jota vielä viikko sitten niin kovasti jännitin.

Maanantaina pystytimme nuottitelineet Töölönlahdelle Sinisen huvilan kahvilaan ja saimme heti monen lenkkeilijän pysähtymään musisointiamme ihmettelemään. Es-duuri-kvarteton jälkeen olimme ansainneet kahvit ja lohipiirakat, minkä jälkeen siirryimme soittamaan loppukonsertin Talvipuutarhan edustalle.

Tiistaina matkasimme Hämeen Härkätien varteen Letkun pirtille, jonne saapuikin ennätysmäärä yleisöä, 73 kuulijaa, luonnonvalosta ja vanhan Euroopan harmonioista nauttimaan. Konsertin jälkeen meillä oli juuri ja juuri aikaa pistäytyä läheisen Kaukolanharjun näkötornilla virkistämässä rasittuneita silmiämme.

Keskiviikkona koitti kiertueen suurin yleisö Laukon kartanon puistossa. Satamäärin uteliaita silmäpareja tuijotti, kun puhalsin alkuun Jean-Xavier Lefèvren klarinettikvarteton. Sitten tuli Crusellia, Dohnányita, Beethovenia ja taas Crusellia. Päivä heilimöi kauniina ja kvartettomme soitto kantautui pitkälle kumpuilevan nurmen yli.

Konsertin päätyttyä tuli kartanonrouva Liisa Lagerstam säihkysilmin kertomaan, että yhden päivän kävijäennätys oli soittomme aikana jo mennyt rikki. Saimme heti uusintakutsun ensi vuodelle ja nautimme täysin rinnoin kartanon oivallisen keittiön antimista.

Tuskin olin ensimmäistä krutonkia ehtinyt purra, kun jo musikanttiystävieni kanssa laajempaa kesäkiertuetta suunnittelin. Ja juuri ennen lavalle menoa olin hermostuksissani ehtinyt vannoa, että "tämä on sitten viimeinen kerta kun klarinettia soitan"!

No, seuraava kerta on oikeastaan jo lokakuussa. Silloin julkistetaan Perttulan kyläkirja. Se on nurmijärveläinen kylä, jossa Crusell oppi soittamaan ensimmäiset sävelensä.

Elizabeth Marschan auttoi Letkun konsertin järjestelyissä.

Forssan lehden Erkki Kuronen kirjoitti konsertista asiantuntevan arvion. "Stemmat erottuivat poikkeuksellisen hienosti", hän toteaa.

Lauri Ylinen (vas.), Janne Koskinen, Jukka Ylinen ja Petrus Laitinmäki rentoutuivat konsertin jälkeen Kaukolanharjulla.

Punaisen salongin friiseissä Odin sotilaineen tervehtii kuningas Gylfeä. Kuva: Gomer Swahn / Kungliga slotten.

Tukholman Djurgårdenin saarella sijaitsee monta turistimagneettia: Junibacken, Skansen, Vasa-laiva, Gröna Lund, Waldemarsudde ja Thielska Galleriet. Mantereelta saarelle matkaava raitiovaunu 7 on viikonloppuisin tupaten täynnä perhekuntia, mutta tyhjenee paljolti viimeistään Skansenin kohdalla.

Kannattaa jatkaa matkaa aina Bellmansron pysäkille saakka ja nousta pyökkein ja tammien varjostamaa puistotietä saaren keskusta kohden. Silloin saapuu alueen huonoiten tunnetun käyntikohteen, Rosendalin linnan maille.

Rosendalin linnalle asti ei pääse julkisilla kulkuneuvoilla, eikä siihen saa tutustua muuten kuin opastetuilla kiertokäynneillä. Valokuvaaminen on kiellettyä.

Se on kuitenkin hämmentävän hieno muistomerkki empire-tyylisestä huvilinnasta, jossa ruotsalainen kansallismieli hohkaa niin eteisen koivupaneloinneissa kuin punaisen salongin friiseissä. Suuntausta kutsutaan Karl Johan -tyyliksi.

Rosendalin linna. Kuva: Janne Koskinen.

Saavuin linnaan aurinkoisena päivänä keskipäivän kiertokäynnille. Paahteesta huolimatta edustussalit pysyivät varjoisina ja viileinä, koska niiden akkunat antavat koilliseen. Saleista näki alas puutarhaan, jossa kolossaalinen porfyyrimalja kiilteli auringonpaisteessa.

Rosendalin linna valmistui vuonna 1827 kesäpaikaksi Ranskasta saapuneelle kenraali Bernadottelle, josta merkityksettömäksi pikkuvaltioksi pienentynyt Ruotsi oli tehnyt itselleen uuden kuninkaan Kaarle XIV Juhanan.

Aluemenetysten traumat kanavoituivat kansallistunteeseen. Bernadotte sai Norjan lohdutukseksi, ja varsin löyhää personaaliunionia näkee Rosendalissa vahvistetun monilla Bergeniä ja Nordkappia kuvaavilla maisemamaalauksilla.

Linnan edustuskerroksen keskellä sijaitsee lanterniinisali, Ruotsin merkittäin Karl Johan -tyylinen sisustus. Keskellä Sèvres-porsliinipöytä. Kuva: Gomer Swahn / Kungliga slotten.

Linnan sisustus kertoo monin tavoin siitä, että valtakunnan johtoon oli noussut sotilas, ei syntyperäinen monarkki. Bernadotte hoiti työnsä paremmin kuin entinen esimiehensä Bonaparte Ranskassa, minkä ansiosta Bernadotten jälkeläiset ovat edelleen Ruotsin valtaistuimella.

Sotilasteltta-aihe näkyy punaisen salongin tapeteissa ja myöhemmin valmistuneessa ruokasalisiivessä. Harvoja ulkomaisia esineitä on ylellinen Sevrès-porsliinipöytä, jonka keskelle on kuvattu näkymä Bernadotten syntymäkaupungin Paun linnasta.

Myöhemmin Rosendalin linnan edusta toimi näyttämönä yhdelle maan ensimmäisistä lehtikuvista. Vanha Oskar II näyttäytyy sen edustalla kansalle murheen kesänä 1905. Ruotsista oli taas tullut entistä pienempi, sillä personaaliunioni Norjan kanssa oli murtunut. Pylvään vierellä seisoo itkevä prinsessa Ingeborg.

Näiden valeikkunoiden takana sijaitsi kuninkaan paikka ruokasalissa. Kuningas ei halunnut ihmisten kurkkivan takanaan aterioinnin aikana. Entisaikoina oli pääsy kuninkaallisten asumusten luo vapaampaa.

Matkailijaryhmä ei aavista, että taustalla näkyy prinsessa Madeleine.

"Näitkö Maddea?" kysytään joskus leikillään Tukholman-kävijältä. Tämän päivän jälkeen voin vakavalla naamalla vastata: "Kyllä!" Kuninkaallisten hovitallien liepeillä lastenvaunujen äärellä häärinyt nainen paljastui nimittäin prinsessa Madeleineksi.

Arvaan, että kuninkaalliset arvostavat omaa rauhaa, joten en sännännyt lähemmäksi. Oltiin sitä paitsi kuninkaallisilla talleilla, perheen Tukholman-kodin piha-alueella.

Vaunuissa istuu prinssi Nicolas, takana prinsessa Leonore, oikealla prinsessa Madeleine.

Kuninkaallisten hevostallien päärakennus, jossa sijaitsee prinsessa Madeleinen Tukholman-asunto.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun poistuin Östermalmin katuvilinään, käveli vastaan elokuvaohjaaja Roy Andersson. Hänen kauttaan päästiinkin aika kauas Madeleinesta.

Elokuvaohjaaja Roy Andersson kaappasi Östermalmilla kainaloonsa Elizabeth Marschanin.

Suomalaista lakritsia voi ostaa östermalmilaisesta ruokakaupasta.

Suomalaisissa keskusteluohjelmissa kuulee usein väitteen: "Ruotsissahan ei Suomi kiinnosta ketään, eikä siitä tiedetä mitään."

Oma kahden viikon kokemukseni kertoo päinvastaista. Seurattuani Ruotsissa sanomalehtiä, radiota ja televisiota voin sanoa, että Suomesta kerrotaan maan kokoon ja merkitykseen nähden paljon.

Suurimmista medioista on saatu lukea muun muassa Tampereen teatterikesästä, Merete Mazzarellasta ja siitä miten Suomen Yleisradio välittää Rion olympialaiset kanavillaan (toisin kuin Ruotsissa, jossa valtiollinen televisio totesi tv-oikeuksien olevan liian kalliit).

Ruotsalaisista ruokakaupoista voi ostaa "Finncrispiä" (hapankorppua), Porvoon lakua ja ruis-sipsejä. Kirjakaupassa myydään Tuomas Kyröä, Tukholman kulttuurifestivaalille saapuu Jaakko Laitinen ja Väärä raha. Sakari Oramo on Tukholman filharmonikkojen ylikapellimestari, Berndt Arell Ruotsin kansallismuseon yli-intendentti.

Allhelgonakyrkan kohoaa keskellä Södermalmia.

Miksi sitten Suomessa toistellaan, että ruotsalaisia ei Suomi kiinnosta? Se liittynee tunteenomaiseen kansalliseen itsetutkiskeluun, joka Suomessa osataan. Siihen on jopa moni laitosteatteri ja romaanikirjailija valjastettu. "Minusta ei kukaan välitä", osaa lapsikin nyyhkiä. Suomessa suurimmista kyyneleistä saa kulttuuripalkinnon.

Heitän vastakysymyksen: kuinka monta ruotsalaista klassisen musiikin festivaalia Suomessa tunnetaan? Eeh... ööh... tjaah. Kallen mätitahna?

Tässä hyvä neuvo noin alkajaisiksi: tulkaa tänä viikonloppuna Södermalmin kaupunginosaan! Sen idyllisessä Allhelgonakyrkanissa käynnistyi eilen torstaina kamarimusiikkifestivaali, jolle maineikas ruotsalaispianisti Bengt Forsberg on koonnut ranskalaista musiikkia.

Bengt Forsberg ja Cecilia Zilliacus soittivat Saint-Saensin viulusonaatin.

Kirkon kaikki penkit täyttänyt yleisö kuunteli keskittyneesti Katarina Karnéuksen tulkitsemia Chabrierin, Messiaenin ja Duparcin lauluja. Pisimmän korren veti Zilliacus-Persson-Raitinen-trio esittämällä millintarkasti Jean Francaixin jousitrion.

Turha kai enää sanoa, että illasta ei selvitty ilman suomalaisia. Etevän jousitrion sellisti Kati Raitinen on soittanut Hovikapellissa sooloselloa 1990-luvulta saakka.

Sellisti Kati Raitinen on yksi Tukholman lukuisista suomalaismuusikoista.

Vieressäni kirkon penkissä istunut ruotsalaisnainen oli käynyt Kuhmon kamarimusiikissa vuodesta 1978 asti ja perustanut sen jälkeen miehensä kanssa samanlaisen festivaalin Ruotsin Arjeplogiin. Tämä nainen, Monika Hammar Granberg, kutsui minut konsertin jälkeen kotiinsa nauttimaan punaviiniä ja kanankoipea.

Ruotsalaiset ovat kiinnostuneita muista maista ja kulttuureista. Suomessakin voitaisiin useammin kysyä uudelta ihmiseltä: "Kuka sinä olet?"

Monika Hammar Granberg (vas.) kotinsa terassilla Elizabeth Marschanin seurassa.

Gripsholmin linna kohoaa Mariefredin pikkukaupungin edustalla.

Herrasmiehen päiväkirja listaa kolme kiinnostavaa ruotsalaislinnaa, joihin matkustaminen Tukholmasta kestää tunnin. Linnat ovat osa myös suomalaisten henkistä ja kulttuurista omaisuutta, sillä niissä päätettiin monen vuosisadan ajan valtakunnan asioista.

Paikan päällä on ilo huomata, että ruotsalaiset ovat hoitaneet linnoja vuoden 1809 jälkeen erinomaisella huolellisuudella. Niihin tutustumisen soisi kuuluvan jokaisen suomalaisen peruskoulun opetussuunnitelmaan.

Ikkunasyvennys Gripsholmin linnassa.

1. Gripsholmin linna. Huikea, henkeäsalpaava, mykistävä. Valtava linna kohoaa Mälaren-järven rannalla pikkuisen Mariefredin kaupungin edustalla. Epäkkään muotoiset salit ja tornihuoneet kylpevät järven selältä heijastuvassa auringonvalossa.

Näet huoneen, jossa syrjäytetty Kustaa IV Adolf 1809 kirjoitti vangitttuna eronpyyntönsä ja soitti lohdutukseksi Rackwitz-klaveeriaan. Tallella on myös kammari 1500-luvulta, jonka seinämaalauksia katselivat Erik XIV ja Juhana-herttua koulupoikina.

Yksi torneista kätkee sisäänsä Kustaa III:n käyttämän pikkuteatterin. Yläkerroksissa on näytillä Ruotsin kansallinen muotokuvakokoelma, jonka 5000 taulun joukosta löytyy niin Jenny Lind kuin Johan Ludvig Runeberg.

Käynti on täydellinen, jos varaat 3,5 tuntia aikaa höyrylaivamatkaan Tukholman Stadshusbronilta. Mariefredissä kannattaa myös tehdä kiertoajelu museojunalla. Ja kerroinko jo, että näet junan ikkunasta kuusipeuroja?

Gripsholmin linnan vanhimmat interiöörit ovat 1500-luvulta.

Tällaista näkymää katseli syrjäytetty Kustaa IV Adolf vankihuoneensa ikkunasta.

Huone, jossa Erik XIV ja Juhana-herttua lapsena asuivat.

Telemanns spelmän esiintyi lauantai-iltana Kustaa III:n teatterissa.

Museojunan kyydistä voi bongata kuusipeuroja.

2. Tullgarnin linna. Täällä asui Kustaa III:n pikkuveli Fredrik Adolf, joka suosi koristuksissa Apolloa lyyrineen.

Kuningatar Victoriasta johtuu, että linna viehättänee yhä koirienystäviä. Lemmikeistä kertoo muun muassa eteissalin kummallinen lattiamosaiikki.

Tsaari Aleksanteri perheineen vieraili linnassa 1909, mutta yöpyi mieluummin omassa laivassaan kuin hänelle sisustetussa asuinhuoneistossa, joka yhä on jäljellä.

Suljetussa siivessä on myös asunto nykyiselle kuninkaalle, joka käyttää Tullgarnia vuosittain metsästysretkillään. Sen yhteydessä seurue kokoontuu veljenmaljoille linnan Bierstube-tyyliseen aamiaishuoneeseen.

Kuninkaan metsästysseurue kokoontuu edelleen aamiaishuoneessa.

Venäjän keisariperhe kirjoitti nimensä vieraskirjaan vuonna 1909.

Tullgarnin linna.

Enfiladen päässä näkyy linnan erikoisuus: täytetty koira.

Kuningas Gustaf V ja kuningatar Victoria koristelivat omin käsin aamiaishuoneen vaakuna-aiheet.

Koira-aiheinen lattiamosaiikki tervehtii tulijaa eteishallissa.

3. Uppsalan linna. Yliopistokaupunkiin ajaa Tukholmasta paikallisjunalla vajaassa tunnissa. Oman vierailuni ajaksi nousee kova tuuli, mikä oli aikanaan syynä moneen tulipaloon. Niistä ja monista uudistustöistä johtuen linnan aiempien ulkoasujen ymmärtämiseen tarvitaan mielikuvitusta.

Juhana-herttua käytti paikkaa edustamiseen, Erik XIV tappoi täällä mielenvikaisuuksissaan kuusi aristokraattia. Niin kutsuttujen Sture-murhien jälkeen hän karkasi lähimetsiin, mistä hänet löydettiin seuraavana päivänä.

Linnan nykyinen hahmo ja väri ovat 1760-luvulta, eikä suunniteltu pohjoissiipi koskaan valmistunut. Mahtavasta kirkkosalista ovat jäljellä rapistuneet seinäreliefit nykyisen taidemuseon puolella. Valtakunnansalia voi vuokrata juhlakäyttöön - siellä kuningatar Kristiina helmikuussa 1654 ilmoitti luopuvansa kruunusta.

Maaherra Peter Egardtilla on asunto linnan keskellä. Myös nykyisellä kuninkaalla on asunto linnassa, mutta hän ei käytä sitä.

Tässä salissa kuningatar Kristina julisti luopuvansa kruunusta.

Nykyisen taidemuseon seinillä näkyy vielä vanhan kirkkosalin koristuksia.

Uppsalan linnan ulkoasu on 1700-luvun puolivälistä. Ennen 1990-luvun restaurointia väri oli pitkän aikaa tummemman punainen.

Kuningatar Kristinan allekirjoittama kirje kuuluu Uppsalan yliopistokirjaston kokoelmiin.

Hän on nykyinen Crusell: Tukholman Hovikapellin sooloklarinetisti Staffan Mårtensson.

Crusell siellä, Crusell täällä, Crusell kaikkialla... Enpä olisi uskonut, että Uudessakaupungissa syntynyt säveltäjä ja klarinetisti Bernhard Crusell (1775-1838) on kohonnut niin tunnettuun asemaan ruotsalaisessa Linköpingin kaupungissa.

Linköping on vähän Poria isompi paikka parin tunnin ajomatkan päässä Tukholmasta etelään. Täällä Crusell johti kesäisin 1818-1836 sotilassoittokuntia ja kohosi vuosien myötä kaikkien rakastamaksi kulttuuripersoonaksi.

Nykyään kaupungissa voi ajaa Crusell-nimisellä bussilla, kuunnella konsertteja Crusell-salissa ja syödä Crusell-leivosta. Joka toinen lokakuu järjestetään Crusell-päivä, jolloin nuorelle musiikinopiskelijalle myönnetään Crusell-stipendi.

Hyppää Crusell-bussin kyytiin!

Linköpingin konsertti- ja kongressikeskuksen suurin sali on nimetty Crusellin mukaan.

Juuri nyt kaupunki on vierailun arvoinen, sillä tällä viikolla meneillään on jokavuotinen Itä-Götanmaan musiikkitapahtuma, Östergötlands Musikdagar, jonka 20 konserttia levittäytyvät Linköpingin ohella naapurikaupunkeihin ja muille lähiseuduille.

Mikä parasta, konserteissa voi kuulla Crusellin omaa orkesteria. Se tosin tunnetaan nykyisin nimellä Östgöta Blåsarsymfoniker, eli "Itä-Götanmaan puhallinsinfonikot", joka koostuu 17:sta puhaltajasta ja yhdestä lyömäsoittajasta.

Kuulin orkesteria sunnuntai-iltana Åtvidabergin kirkossa, ja hämmästyin heti sen korkeasta osaamisesta. Taikahuilu-alkusoiton fughetta, Arlesitar-sarjan ryminät tai Dukasin fanfaari sujuivat täydellisesti. Konsertin solisti, sopraano Kerstin Avemo, antoi aarioissa kaikkensa.

Eipä orkesteria turhaan pidetä Ruotsin parhaana puhallinorkesterina. Sooloklarinetissa vieraili Norrköpingin sinfoniaorkesterin sooloklarinetisti Johnny Jannesson. Voi kun olisi puhallinorkesterisoitto yhtä arvostettua myös Suomessa!

Crusellin oma orkesteri, Itä-Götanmaan puhallinsinfonikot, soitti sunnuntaina Åtvidabergin kirkossa.

Sopraano Kerstin Avemo ja Staffan Mårtensson esittivät tunnettuja ooppera-aarioita.

Konsertin kapellimestarina toimi festivaalin taiteellinen johtaja, klarinetisti Staffan Mårtensson, 52, jota voidaa kutsua nykypäivän Cruselliksi. Bernhard Crusellin tapaan Mårtensson soittaa Hovikapellissa eli Tukholman oopperaorkesterissa sooloklarinettia ja johtaa kesäisin Linköpingissä festivaalia ja konsertteja. Myös luonteeltaan hän vaikuttaa yhtä mukavalta kuin Crusellin kerrotaan olleen.

Mårtensson on johtanut festivaalia synnyinkaupungissaan vuodesta 2001. Budjetti on noin 500 000 kruunua (52 000 euroa), ja musiikkitarjontaa löytyy jazzista lastenmusiikin kautta 1960-luvun modernismiin.

Rahoitusta festivaali saa Linköpingin ohella muilta konserttipaikkakunnilta, kuten Norrköpingistä, Åtvidabergistä ja Kindasta. Sen sijaan valtion Musikverketin rahaa Mårtensson ei ole koskaan saanut. Se silminnähden kiusaa häntä. "Ruotsissa ollaan niin ylidiplomaattisia", hän sanoo.

Valtion rahan saamiseksi konserteissa pitäisi huomioida sukupuoli, etninen tausta ja yhteiskuntaluokka, Mårtensson listaa. Se kuulostaa kieltämättä hankalalta, jos järjestää klassisen musiikin konserttia, jonka teokset on säveltänyt yläluokkainen, edesmennyt eurooppalainen mies.

Mutta Itä-Götanmaalla tapahtumaa arvostetaan. Ruotsin radio välittää silloin tällöin konsertteja. Tapahtumassa kävi aikanaan Mannerheimin veljenpoika, vapaaherra Augustin Mannerheim. Sunnuntain kirkkokonsertista bongataan paroni Adelswärd, Ruotsin ainoan paronisuvun edustaja.

Mårtensson on kerran tavannut nykyisen kuninkaan. Kaarle XVI Kustaa luovutti hänelle kaksi vuotta sitten Litteris et Artibus -mitalin. "Soitatteko nyt meille jonkun trudeluttin?" kuningas oli tokaissut. No, se oli vitsi, sillä eihän Mårtenssonilla edes ollut Buffet-klarinettiaan mukana. Hän sai liittyä muiden seuraan juomaan samppanjaa.

Nykyään Mårtensson asuu Tukholman Södermalmilla, josta karauttaa 1960-luvun Crescent-pyörällään oopperatalolle joka aamu. Ahtaaksi moitittua oopperataloa hän arvostaa, mutta kaipaa yhteistyötä vaikkapa suomalaisten kanssa. "Emme ole koskaan esittäneet yhtään Kaija Saariahon teosta", Mårtensson ihmettelee.

Hovikapellin muusikot Tora Thorslund ja Calle Jakobsson esiintyivät lastenkonsertissa. Alkusoiton nimi oli ytimekkäästi "Hej-låt", eli "Heippa-laulu".

Omenat ovat vanhassa Linköpingissä kypsyneet.

Sollidenin linnan piirsi arkkitehti Torben Grut, sama mies joka suunnitteli Tukholman Olympiastadionin.

Ruotsissa kansalainen pääsee yllättävän lähelle kuningasperhettä. Tai ainakin sellainen tunne hänelle taitavasti luodaan.

Bernadottien kesäpalatsi Solliden sijaitsee Öölannissa, venytetyn vadelmaveneen muotoisella saarella, jonne mantereelta vie huimaava kuuden kilometrin pituinen maantiesilta. Sinne lähdin minäkin, enkä sillalla hopeanharmaiden Volvojen keskellä voinut kuvitellakaan miten lähellä kuningatar Viktorian vuonna 1906 rakennuttamaa italialaistyylistä huvilinnaa pian saisin kävellä.

Haaga-prinsessojen leikkimökki oli aiemmin Grönadalin torpan asuinrakennus.

Palatsille vievällä mutkittelevalla pikkutiellä voi ihailla Kungsgårdenin Hereford- ja SRB-nautoja ja kuivettunutta laidunmaata. Vierellä levittäytyvät vuonna 1806 palaneen Borgholmin barokkilinnan rauniot. Tunkeilijoita ja kriisiaikoja varten tielle on kolmeen kohtaan kaivettu kuopat, joiden päältä ajoneuvot kulkevat ritilöitä pitkin. Ritilät kun ottaa pois, ei perille pääse panssarivaunullakaan.

Mutta kahdensadan vuoden rauhanaika jatkuu. Vastaanottopaviljongissa myydään 95 kruunun hintaisia (10 euroa) pääsylippuja kuninkaalliseen puutarhaan.

Kiiltävien lasiovien jälkeen alkaa kävelykierros, jonka aikana voi oikeastaan ihailla useita puutarhoja: italialaista, englantilaista ja hollantilaista. Niiden lisäksi näkee Haaga-prinsessojen leikkimökin, vesiputouksen, kivipuiston ja lasten puuhatarhat.

Sollidenin naapurissa sijaitseva Borgholmin linna oli 1600-luvulle saakka yksi valtakunnan tärkeimmistä keskuksista.

Hollantilaispuutarhan Astrid Lindgren -ruusu kukkii heinäkuusta lokakuulle.

Pilvenvalkea huvilinna hohtaa auringossa niin, että Axel Munthekin tuntisi täällä olonsa kotoisaksi. Kuningasta ei terassilla näe, sillä hän kannustaa urheilijoita Rion olympialaisissa.

Kun iltapäivä Öölannissa kääntyy illaksi, on turha enää palata mantereen puolen Kalmariin. Evästä voi hakea viereisen Borgholmin kylän Ica-marketista, josta prinsessa Madeleine käy ostamassa kassikaupalla Loka-kivennäisvettä.

Yösija löytyy paikasta, joka loksauttaa suun auki: Sollidenin naapurissa sijaitseva kuningatar Viktorian lepokoti.

Kuningatar Viktorian lepokodin italialaistyylinen rakennus on vuodelta 1847.

Lepokodiksi aikanaan perustettu talo toimii nykyään hotellina, mutta hyvin erikoisena sellaisena. Sen omistaa kuningatar Silvian suojelema säätiö, jonka varojen turvin huonehinta on saatu pysymään kohtuullisena. Herrasmiehen päiväkirja maksoi yhdestä yöstä 1195 kruunua (125 euroa).

Hotellin edustuskerroksesta avautuvat näkymät Kalmarinlahden yli. Salongissa voi istua Ephraim Ståhlin rakentamalla myöhäiskustavilaisella soffalla, kirjoittaa postikortin Lorenz Nordinin lipaston päällä ja katsella Per Krafftin maalaamaa muotokuvaa Kustaa IV Aadolfista.

Kuningatar Silvia suojelee Viktorian lepokotia.

Kirjastossa toimii myös nykyajan hassutus, langaton internet-yhteys.

Maria Eleonora Tranhjelm katselee kirjaston seinältä.

Puutarhan puolella sijaitseva pikkukirjasto on talon viihtyisin sopukka. Sen kokoelmiin kuuluvat kauniisti sidotut Carl Snoilskyn runot sekä kirjat Ryska hofhistorier ja Napoleons son. Tietenkin hyllystä löytyvät myös nykyisen kuningasperheen elämästä kertovat vuosikirjat.

Öölannissa vallitsevan vesipulan takia vettä kehotetaan säästämään. Vierailijan on siksi syytä varata mukaansa pullollinen samppanjaa.

Yöajaksi lepokodin ulko-ovet suljetaan. Kaikkialle laskeutuu täydellinen hiljaisuus.

Aamulla voi herätä alakerrasta kuuluvaan astioiden kilinään. Siellä sisäkkö ja emäntä kattavat vieraille ylellisen aamiaisen itse tehtyine marmeladeineen. Mums!

Sollidenin puutarhojen, Ica-marketin ja Viktorian lepokodin jälkeen tuntee eläneensä vuorokauden - sellaista ihan tavallista kuninkaallista elämää.

Erland ja Mary Boström lahjoittivat lepokodille arvohuonekalut.

Kerstin Avemo laulaa Tukholmassa Yönkuningattaren roolia. kuva: Hans Nilsson / Kungliga Operan.

Joko ne Juhlaviikot meni? Hyvin pärjäsi, ilman kaikkia tajunnanräjäyttäviä legandaarisia sensaatioita. Pakenin myös sinitukkaisia naisia. Hehän suunnittelevat Suomeen konserteista kirjoittamiskieltoa. Kielto tulee siirtymäajan jälkeen laajenemaan koko EU:hun.

Mutta ei hätää, päivitän tämän kirjoituksen Ahvenanmaan Pålsbölessä sijaitsevan palvelimen kautta, sillä saarimaakunta tulee saamaan EU-säädöksiin erivapauden. Musiikkikriitikot löytävät uuden kotinsa veronkiertäjien, punkkien ja nuuskaajien joukosta.

Mutta ne kolme ei-loppuunmyytyä ei-sensaatiota? Yksi on Suomesta, yksi Ruotsista ja yksi Saksasta.

1. Taikahuilu Tukholman kuninkaallisessa oopperassa. Tämä kannattaa käydä kokemassa. Eva Ollikainen johtaa etevästi, laulusolisteista suurimman vaikutuksen tekee Karl-Magnus Fredriksson, vaikkakin hänellä on vain pieni Kaitsijapapin (ruotsiksi Talaren) rooli. Jens Persson on mainio Papageno. Avausaariassaan hän kokeilee erilaisia houkutuspillejä, joista vasta viimeinen soittaa G-duurin. Dueton "Bei Männern, welche Liebe fühlen" repliikeissä Pamina ja Papageno laulavat tavanomaisesti "Han" ja "Hon", mutta sitten vielä "Hen", mikä saa yleisön hirnumaan. Hen on ruotsin kielen uudehko sukupuolineutraali persoonapronomini.

2. Shakespearen Rikhard III. Berliinin Schaubühne vieraili Tukholman Bergmanfestivaalilla esittämässä Thomas Ostermeierin ohjausta Shakespearen näytelmästä. Musiikkivälikkeiden esittämiseen tarvittiin rumpusetti ja äänitettyä bassojytkettä. Onneksi aavistin nykyisten teatterintekijöiden halun vaurioittaa yleisön kuuloa, joten olin ottanut mukaani korvatulpat. Niitä totta vieköön tarvittiin. Lars Eidinger teki hienon roolityön nimihenkilönä. Muuten ilmaisu ja visuaalinen toteutus oli kaikkialle levinnyttä nykytyyliä: betonia, käsittelemätöntä puuta, värittömiä pukineita, piehtarointia lattialla, roikkumista ja melua. Se on "aitoa" teatteria, jota nyky-yleisö kaikkialla haluaa ja osoittaa sille seisten suosiotaan.

3. Kaartin soittokunta Temppeliaukion kirkossa. Eero Lehtimäki vieraili kapellimestarina ja loi luottamusta soittajakuntaan selkeillä eleillään ja näytöillään. Varèsesta Friedrich Guldaan ulottuva ohjelma hykerrytti. Jaani Helander soitti Guldan pähkähullun sellokonserton taitavasti ja otti jokaisesta tunnelmanvaihdoksesta ilon irti. Päätösnumerona kuullussa Richard Straussin puhallinsinfoniassa "Fröhliche Werkstatt" oltiin niin tiukasti kiinni partituurissa, että persoonallista ilmaisua oli tematiikasta hankala erottaa. Kaartin soittokunta soitti puhtaasti, mutta väläytteli pianissimoita turhan harvoin.

Syksy alkaa perjantaina klo 14.18. Mutta älkää lannistuko. Tulkaa pois sieltä viltin alta, kaatakaa punaviini lavuaarista alas ja puhaltakaa kynttilä sammuksiin. Hankkikaa uusi kotimainen äänilevy!

1. Fluvial. – Anna Kuvaja, piano.

Anna Kuvajan ensilevy on niin upea, että siihen eivät kynttilät tai punaviini riitä. Kun se soi, täytyy avata samppanjapullo ja sytyttää juhlavalaistus. Kuvaja soittaa taidolla valikoituja teoksia musiikillisen lämpötila-asteikon molemmista suunnista.

Tulkintaa Franz Schubertin A-duuri-pianosonaatista kutsuisin tapaukseksi. Avausteemassa huomio kiinnittyy nerokkaaseen temponkäsittelyyn, jolla Kuvaja pinoaa raskaat sointumurikat, pidätykset, purkaukset ja herkät motiivinpalaset tasapainoon. Sitä seuraa maaginen Andantino barokkisine koristeluineen. Scherzon kimmeltävät roiskaisut, alarekisterin jyrinät ja siirtymät valssijaksoihin pitävät yhä kuulijan lujasti otteessaan. Kaiken kruunaa päätösrondo, hurjine asteikkovyöryineen.

Eikä siinä vielä kaikki. Sibeliuksen neljä lyyristä kappaletta on saanut seurakseen Maurice Ravelin sävellyksen Jeux d’eaux. Erityiskiitos siitä, että mukaan on mahtunut suomalaisen klassismin suuren nimen Thomas Byströmin Air russe varié, joka on yllättävä, mutta mitä toimivin valinta kolmatta vuosisataa edustamaan.

BBC ehti jo ylistää levyä. Kun kerrotaan, että tämä on Kuvajan ensimmäinen levy, se toivottavasti tarkoittaa, että jatkoa seuraa.

2. J. S. Bach: Goldberg-muunnelmat. La Compagnie Pochette, eli Minna Pensola, viulu, Antti Tikkanen, alttoviulu, ja Sergei Malov, violoncello da spalla.

Berliinissä asuvan viulisti Sergei Malovin esityksiä olen viime aikoina suurella mielenkiinnolla kuunnellut. Hänen esityksensä esimerkiksi Maurice Ravelin viulusonaatista Ruovedellä viime kesänä irrotti ruosteet niin viulun kuin flyygelinkin kielistä.

Taannoin saatiin eri kaupungeissa nauttia Malovin yhteistyöstä viulistipari Minna Pensolan ja Antti Tikkasen kanssa. Esimerkiksi Berliinin Christophori-pianosalongissa he esittivät Bachin Goldberg-muunnelmat sellaisella intensiteetillä, ettei aina henkeä saanut.

Nyt on trion Bach-tulkinta ikuistettu levylle. Trion nimeksi on pantu ”La Compagnie Pochette”, ja levyn kansikuvissa se palelee itävaltalaisessa lehdossa. Minna Pensola soittaa viulua, Antti Tikkanen alttoviulua ja Malov ”olkaselloa”, eli violoncello da spallaa, jota soitetaan nimensä mukaisesta olkapäätä vasten.

Moni-ilmeistä ja pikkutarkkaa yhteissoittoa kuunnellessa voi ihmetellä, onko kolmen jousisoittimen yhteispelillä enää mitään teknisiä tai tulkinnallisia rajoitteita? Intonaatio on täydellistä, koristelut tarkoituksenmukaisia, tärkeimmät teemat lennähtävät soittajalta toiselle kevyesti kuin perhonen.

Dynamiikan suhteen oma makuni suosii maltillisempia crescendoja, varsinkin ylärekisterissä, mutta toki näin leveällä skaalalla saa pitkään teokseen enemmän tuisketta. Nuottien pituuksien variointi on yksi levyn herkullisimmista puolista, joten eipä tästäkään yhdellä kuulemalla selviä.

3. Debussy: Images. – Mikko Heininen, piano.

Pieni ja vielä tuntematon levy-yhtiö lähetti kiinnostavan äänitteen Oulusta. Oulussa vaikuttava pianisti ja lehtori Mikko Heininen on julkaissut viime vuoden marraskuussa Tulindberg-salissa pitämänsä konsertin, jonka ohjelmassa oli Claude Debussyn molemmat Images-sarjat.

Läsnäolon tuntu on vahva ja Heininen saa nuottikuvan välkehtimään. Oleelliset äänet erottuvat pakottomasti vieden tarinaa eteenpäin. Levy-yhtiö on nimeltään QuetzalCoatl, jonka tavoitteena on jatkaa oululaisten pianolevyjen julkaisua. Jukka Lappalaisen ja Heikki Timosenäänitys toistaa flyygelin sävyt monipuolisesti.

Lopuksi

Kuunnelkaa näitä kolmea levyä junassa, ratsastuskilpailun katsomossa, merenrannalla, omenapuiden alla, siikaverkoilla, suppilovahveroiden äärellä. Ne kutsuvat paikkoihin, joissa näkee lähelle ja kauas. Joissa tuoksuu hedelmä ja humus.

Ylikapellimestari Pietari Inkinen vietti töiden jälkeen iltaa sveitsiläisen tyttöystävänsä Sarah Fritzin kanssa.

Crescendo! Uusi crescendo, jälleen crescendo, ja taas crescendo! Crescendo tarkoittaa kasvamista, musiikkiterminä äänen voimistumista, ja näitä nousuja riittää, kun tuore ylikapellimestari Pietari Inkinen johtaa Richard Wagnerin Götterdämmerungia.

Ollaan tiistai-iltana (27.9.2016) Tokion Suntory Hallissa Japanin filharmonikkojen konsertissa, jossa Inkinen esiintyy avajaiskonsertissaan orkesterin ylikapellimestarina. Ohjelmassa on musiikkia sekä Wagnerin Götterdämmerungista että Siegfriedistä. Solisteina laulavat sopraano Lise Lindström ja tenori Simon O'Neill.

Suntory Hallin hieno akustiikka tuo kuuluville monet Inkisen esiin nostamat yksityiskohdat. Kudoksesta erottuvat milloin fagotin pörinä, milloin klarinettien kiilto, milloin ykkösviulujen säestysäänet.

Götterdämmerungin huipennus salpaa hengityksen. Kun viimeinen ääni vaikenee, laskeutuu saliin rikkumaton hiljaisuus. Sitten yleisö puhkeaa kovaäänisiin suosionosoituksiin. Jotkut ponkaisevat tuoliltaan ylös.

Lise Lindström, Pietari Inkinen, Simon O'Neill ja Japanin filharmonikot saivat yleisöltä raikuvat aplodit.

Taas se on tapahtunut: suomalaiskapellimestarin juhlahetki suuren sinfoniaorkesterin edessä. Johtajasukupolvet seuraavat toisiaan. Joskus se oli Järnefelt, eilen Salonen, tänään Inkinen, 36.

Kovaa työtähän se on. Ensin pitää puurtaa partituurin kanssa, sitten vetää tuntikausien harjoitukset ja kestää konsertin paineet. Glamour kestää aplodeista vaatteiden vaihtoon. Taiteilijahuoneen eteen muodostuu onnittelujono, joka ulottuu yleisölämpiöön asti. Suomen suurlähettiläskin odottaa vuoroaan.

Inkisen pukuhuoneen edustalla hehkuu kukkalaite, jonka on lahjoittanut orkesterin perustajan, kapellimestari Akeo Watanaben leski. Suomalais-japanilaissyntyinen Watanabe (1919-1990) tuli tunnetuksi orkesterin kanssa tekemistään Jean Sibeliuksen sinfonialevytyksistä.

Tahtipuikko on nyt siirtynyt Inkiselle, joka on Sibeliuksensa tämän orkesterin kanssa jo tehnyt aiemmassa roolissaan päävierailijana. Jos jatkossa Sibeliusta kuullaan, se tulee olemaan joku harvinaisempi sävellys yhdistettynä Gustav Mahleriin.

Inkisen sopimukseen kuuluu orkesterin johtaminen vähintään kuudessa eri tuotannossa vuosittain. Vuodelle 2019 suunnitellaan Euroopan-kiertuetta. Kotimaassaan orkesteri kiertää helmikuisin eteläistä Kyushun saarta.

Väki tungeksi konsertin jälkeen taiteilijoiden luokse.

Loistelias avajaiskonsertti, voisi sanoa. Soinnit olivat väliin niin kolmiulotteisia, että kuulija tunsi olevansa jonkinlaisen taikavuoren holvistossa. Silti sattui soittajille kaikenlaista pientä vahinkoakin. Epävireisiä aloituksia he yleensä heti korjasivat oikeaan suuntaan. Rohkeus yhteisiin viiltäviin fortissimo-alukkeisiin tulee toivottavasti kasvamaan, kunhan yhteistyö Inkisen kanssa syvenee. Tämänkertaista konserttia kiusasi lyhyeksi jäänyt harjoitusaika. Harjoituksia oli vain kaksi, minkä takia Inkinen joutui käyttämään kenraaliharjoitusajan viimeistä minuuttia myöten.

Tokiosta Inkinen lentää torstai-iltana Australiaan, jossa koittavat Wagnerin Ringin harjoitukset ja esitykset.

Ensi vuonna Inkistä kuulee vihdoin enemmän myös synnyinmaassa. Työt tuovat hänet syksyllä viikkokausiksi Helsingin ja Kouvolan tienoille. Kansallisoopperassa Inkinen johtaa Giacomo Puccinin japanilaisuudesta ammentavaa oopperaa Madama Butterfly.

Harva sen tietää: tässä sijaitsee Esperance-viinibaari.

Tokion hienoimman viinibaarin kuvailu alkaa vaikeasti, koska en edelleenkään tiedä, miten sinne pääsee. Mutta älkää huolestuko: kätketty sijainti on osa paikan ideaa.

Kävelin aluksi muun seurueen mukana arvostetun Roppongin alueen vilkkaita pääkatuja, kunnes yhtäkkiä käännyimme hiljaiselle ja pimeälle asuntoalueelle. Sitten laskeuduimme portaat alas, ja pienen oven avattuamme oli meitä vastassa isäntä Tadaaki Narita vaimonsa Akikon kanssa.

Baarin nimi on Esperance, ja se on mielissään, jos uudet asiakkaat eivät sinne noin vain löydä. Vakiintunut kävijäkunta koostuu varakkaista lääkäreistä ja pankkiireista. Viinilasillinen voi maksaa tuhat euroa.

Matsutake-sienet tulivat tällä kertaa Kanadasta.

Paikan pitäjä Tadaaki Narita on suuri klassisen musiikin ystävä. Koko seinän täyttämästä levyhyllystä hän valitsi täksi illaksi muun muassa Pierre-Laurent Aimardin soittamaa Lisztiä.

Erilliseen kabinettiin oli katettu Limoges-tehtaan koristemaalatut posliinilautaset sekä Tadaakin käsinkirjoittama menu, joka lupasi kuusi ruokalajia äyriäisistä kalan kautta karitsaan. Kosketin povitaskuani: luottokortti oli mukana.

Alkajaisiksi avattiin pullollinen Pierre Callot'n Clos Jacquin -samppanjaa. Sen omenainen ja valkoisia kukkia tulviva tuoksu sopi erinomaisesti keittiön tervehdykseen, beluga-kaviaarilla täytettyyn muffiniin.

Sen jälkeen saimme pureksia ympyrän muotoon aseteltuja haaleita simpukoita. Kun samppanja oli juotu, avasi Tadaaki vuoden 1997 Grand cru -Chablis "Bougros":n. Esiin tulvahti niin popcornin kuin toffeen aromeja.

Ja voiko pieleen mennä, jos paistaa halkaistuja matsutake-sieniä? Ne olivat tällä kertaa kanadalaisia, minkä saattoi todeta tavallista valkeammasta väristä.

Täyteläinen Chablis riitti vielä Kyushulta kalastetun meriahvenen seuraksi, mutta sitten oli aika avata illan punaviini. Se oli Robert Arnoux'n Romanée Saint Vivant vuodelta 1987. Viini vaati hieman aikaa kesyyntyäkseen. Muutaman tovin jälkeen se alkoi antaa parastaan, sen marjat ja mausteet kiemurrella savuna kielen päällä. Kohtelias burgundilainen antoi samalla tilaa ruokatoverilleen, australialaiselle karitsalle, jonka eväiksi oli paahdettu muutama pikkukastanja.

Illan ylellisin viini: Romanée-Saint-Vivant vuodelta 1987.

Tähän lopahti illallinen. Juustot unohtuivat isännältä kokonaan, ja saimme ohuen siivun makeaa kreemitorttusta. Siihen ei jälkiruokaviiniä tarjottu, mutta olihan Korsikalta tuotua kivennäisvettä vielä jäljellä.

Koitti laskun aika armoton: 32 400 jeniä per henki. Se on 280 euroa.

Kävellessäni köyhtyneenä miehenä Roppongin katuja minulle kerrottiin, että maksoimme kaverihinnan. Oikea lasku olisi ollut kaksinkertainen.

Kannattiko Esperancessa sitten käydä? Viinien puolesta kyllä, mutta ruoat jäivät pettymykseksi. Vaikka kokin käytettävissä olivat eräät maailman parhaista raaka-aineista, hän ei saanut niiden mahdollisuuksista kaikkea irti.

Akiko ja Tadaaki Narita hyvästelivät illallisvieraat.

Tokiolaiset ystävykset Kumiko (vas.) ja Naomi söivät lounaaksi valasta Tsukijin markkinoilla.

Tarvitaanko tätä? No, herkullistahan se on. Valaanlihaa myydään avoimesti Tsukijin suurmarkkinoilla Tokiossa. Istun valaanlihaan erikoistuneessa ravintolassa edessäni valaan osia eri tavoin valmistettuna.

Kieltä, filettä, nahkaa, tempuraa ja "pekonia", jota dipataan suola-astiaan. Tartarin päälle on rikottu raaka kananmunan keltuainen.

Valaankieltä (vas.), filettä ja tempuraa.

Annokset maksavat kymmenisen euroa lajilta. File maistuu naudanlihalle, tartar pääosin siihen sekoitetulle sesam-kastikkeelle. Kieli on sitkeätä ja tempurassa rasvan maku peittää muun.

Japanin edelleen harjoittama valaanpyynti herättää raivoa luonnonsuojelijoissa. Suuren merinisäkkään tappaminen aiheuttaa turhaa kärsimystä.

Voisihan tämänkin lihansyönnin lopettaa. Hyvää oli, mutta ei lainkaan välttämätöntä.

Tästä kuljetaan valasravintolaan Tokion Tsukijissa.

Uutuuskirja kertoo muun muassa sen, miten Raamattu liittyy Seitsemän veljeksen Hiidenkiveen.

Mannertenväliselle lennolle olin sattumoisin valinnut mitä parhainta matkalukemista. Se virkisti matkan väsyttämää suomenkieltä, hoiti koti-ikävää ja tarjosi niin paljon uutta tietoa, että kohiseva Airbus A330-300 ympärilläni muuttui lintukodoksi.

Lukemisenani oli tämän syksyn uutuuskirja, Sitaattien salat (SKS), joka artikkelien muodossa kertoo suomen kieleen juurtuneista sanonnoista, henkilöistä ja paikoista. Kirjoittajat Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen esittelevät siinä niin Kauppa-Lopon, Putkinotkon kuin Impivaaran.

Kirjan nimeen nostettu sana sitaatti on siis vain yksi puoli teoksen annista - se taustoittaa sitaattien, kuten Ei saa jäädä tuleen makaamaan, lisäksi henkilöitä, kuten Nummisuutarien Eskon, sekä paikkoja, kuten Lintukodon. Aiheiden edellytyksenä on ollut se, että ne ovat peräisin kirjallisuudesta. Elmo ja Mielensäpahoittaja ovat mukana, vaikka ne ennen menestyskirjaa ilmestyivät radiokuunnelmina.

Parhaimmillaan artikkelit ovat mehuisaa kaunokirjallisuutta itsessään. Hieno on Aleksis Kiven Hiidenkiven kuvailu, jossa jännittävien tapahtumien lomaan punotaan yhteydet Raamattuun, yhteiskuntapolitiikkaan ja vapaustaistelun unelmiin. Hiidenkivi on se suuri kivi, jolle veljekset pakenevat härkiä. Se kuvaa elämän käännekohtaa, uuden aikakauden odotusta ja kulttuurin murrosta. Kohtaus sijoittuu tarkalleen romaanin puoliväliin.

Myös toinen Kivi-aiheinen teksti sanonnasta Syksystä jouluun lukeutuu kirjan valioihin. Se alkaa Eino Leinon Kivi-iltamissa 1901 lukemalla juhlarunolla, jatkuu rinnastaen siihen Kiven elämänvaiheita, mistä kirjoittaja pääsee syksyn ja joulun merkityksiin Kiven tuotannossa. Lopussa muistutetaan, miten sanonta on nykyään siirtynyt kustannusalalle kuvaamaan kirjan lyhyttä elinkaarta. "Melankolian makua" on siinä, että syksyllä ilmestyneet kirjat vanhentuvat joulun jälkeen paperijätteeksi.

Merkitystään muuttaneet sanonnat ovat kirjan kiinnostavinta antia. Sellainen on esimerkiksi Eino Leinon ilmaus Kansakunnan kaapin päällä. Leino käytti sitä satiirisesti toteamaan, miten merkkihenkilö muistetaan pelkästään kipsipäästä arvokkaalla paikalla. Nykykäytössä ironia on unohtunut, ja kaapin päällä oleminen tarkoittaa yksinkertaisesti merkkihenkilön julkista arvostusta tai jopa palvontaa.

Kirjaansa Uusi-Hallila ja Helttunen ovat ottaneet myös sellaisia aiheita, joista en ollut aiemmin kuullut, tai joita en itse olisi osannut nimetä kielenkäyttöön juurtuneiksi ilmauksiksi. Toki on mukavaa, että oppii uutta, mutta sellainen kertonee myös kulttuurin muutoksesta. Hillitte ittes, Matami Röhelin, Sasu Punanen tai Wilhelmiina Wäisänen eivät ole itselleni aiemmin tulleet vastaan.

Nummisuutarien Eskon viereen kirjoittajat ovat nostaneet Nummisuutarien Martan. Onko se tosiaan niin yleisesti tunnettu kirjallisuuden henkilö? Esimerkin nykyisestä käytöstä kirja tarjoaa vain Aku Ankan Nummisuutarit-teemanumeron.

Löysempää ajatuksenjuoksua löydän yksittäisistä lauseista, joissa kirjallisuuden ilmiöt yritetään liittää osaksi kuvitteellista suomalaista kansanluonnetta. Naamalleni ilmestyy uurteita, kun minulle kerrotaan sellainenkin ihmetys että suomalaiset istuvat raitiovaunussa naama peruslukemilla. Havainnot eivät onnistu korostamaan suomalaisten erityisyyttä kirjassa mainittuihin "ulkomaalaisiin" nähden, keitä he sitten ovatkaan. Kenties lentokoneessa ympärilläni naama peruslukemilla istuvia japanilaisia?

Esipuheessa kirjoittajat kertovat olevansa kiinnostuneita kulttuurin siirtämisestä. Vaan eihän kulttuuri ole mikään lohkare. Se on tekemistä, kokemista, sukupolvesta toiseen jatkuvaa elämää, uusien sananparsien pystytystä. Ja sitähän tämäkin kirja tekee: ei se siirrä, vaan kirjoittaa kulttuuria uudelleen, aineksista, joista vanhimmat kumpuavat vuosisatain takaa.

Kirjoittajien rohkeus nostaa päivänvaloon tuntemattomiakin aiheita todistaa kulttuurista, joka on elossa. Jos ette ehdi tarttua tähän kirjaan ennen joulua, niin tehkää se ensi vuonna. Kyllä se useamman joulun yli elää.

Crusell ylitti lapsena moneen kertaan Kuhakosken.

Eilen sunnuntaina oli juhlapäivä: sain soittaa Crusellin klarinettikvartettoja hänen lapsuutensa maisemissa Nurmijärvellä. Crusell muutti syntymäsijoiltaan Uudestakaupungista 8-vuotiaana Nurmijärvelle, ja siellä Perttulan kylään, kylän samannimiseen kantataloon.

Silloista kantataloa ei enää ole pystyssä (nykyinen sijaitsee Lopentien toisella puolella), eikä liioin Crusellin perheen asuttamaa mökkiä. Niiden paikalla, kylämäen rinteellä, sijaitsee nuorisoseuratalo Rientola, jonka avarassa salissa kvartettimme eilen esiintyi. Katselimme sieltä samoja aukeita peltovainioita ja korvenreunoja kuin Berndt lapsukaisena. C-molli-kvarteton Pastoraali keinui suloisesti.

Tilaisuudessa julkistettiin Perttulan kyläkirja Kuhajärven rantamilla, johon Perttulan, Numlahden ja Uotilan kylien tapahtumia on yhteen koottu. Crusell on saanut kirjaan oman artikkelin.

Rientolan sali tuli tupaten täyteen kyläläisiä ja muita kiinnostuneita, ja he kuuntelivat keskittyneesti valikoimiamme osia entisen naapurinpoikansa klarinettikvartetoista. Perttulan-aika oli Crusellille tuikitärkeää, koska siellä hän oppi klarinettia soittamaan. Viereisen Uotilan kylässä oli nimittäin sotilastorppa, jossa asui sotilassoittaja Erik Westerberg perheineen. Loppu on Suomen ja Ruotsin musiikinhistoriaa.

Yksi asia perttulalaisia vaivaa. Miksi Crusell on omittu Uuteenkaupunkiin? Varmaan siksi, että rannikolla on ollut rahkeita järjestää vuosittainen Crusell-viikko. Ei kun vaan samanlainen pystyyn Nurmijärvelle! Perttulassa näyttää kohoavan monta isoa taloa, joiden saleihin kotikonsertit järjestyvät. Ja on siellä yksi iso kartanokin.

Perttulan kylästä kertovaa kirjaa saa ostaa mm. Nurmijärven kirjastoista.

Luca Mombello maalasi Neitsyt Marian ja Jeesus-lapsen seuraan Jumalan, mikä oli renessanssissa poikkeuksellista.

Kun olin lapsi, vei isä minua museokäynneille. Jos teidän isänne ei tehnyt niin, viekää te puolestanne hänet museoon. Lähtekää kierrokselle vaikka sunnuntaina, kun vietetään isänpäivää.

Helsingistä suosittelen nyt kahta museokohdetta. Kansallismuseossa on näytteillä renessanssimaalareiden saavutuksia lombardialaisista kokoelmista, erityisesti Brescian Pinacoteca Tosio Martinengolta. Niiden usein uskonnolliset aiheet puhuttelevat loppuvuoden juhlakauden lähestyessä.

Toinen huippukohde on tietysti maan isän, Urho Kekkosen kotimuseo Tamminiemi, joka ei esittelyjä kaipaa. Tai oikeastaan kaipaakin, sillä kannattaa osallistua opastetulle kierrokselle. Museon mainiot oppaat osaavat kertoa kaiken kristallikruunusta, flyygelistä ja saunan löylyistä. Virallinen isänpäiväkuva kannattaa ottaa kahvilan näköalapatiolla.

Epäilen, että Moronin maalaamalla tuomarilla on otsassaan syfiliksen aiheuttama "Venuksen kruunu".

Lorenzo Lotto maalasi Neitsyt Marian, Jeesus-lapsen, Johannes Kastajan ja Pyhän Katariinan.

Giovanni Gerolamo Savoldon Huilunsoittaja (1525) on yksi ajalle tyypillisistä musiikillisista muotokuvista.

Ahkera talonmies loi aina huolellisesti lumet Tamminiemestä.

Tamminiemen flyygelillä on soittanut mm. Kaj Chydenius.

Näistä kirjoista Urho Kekkonen opiskeli englantia.

Voimakas maanjäristys ravisutti Uutta-Seelantia maanantaina. Tähän mennessä on vahvistettu kahden ihmisen kuolleen ja ainakin 20 loukkaantuneen.

Huolestuin, kun kuulin että järistyksen keskus sijaitsi eteläsaarella lähellä Hanmer Springsiä, vain puolen tunnin ajomatkan päässä Antill Estaten viinitilasta, jossa vuosi sitten vierailin aputyöläisenä. Viininviljelijä Julian Young oli silloin haastateltavana Ylen Hienostelua-ohjelmassa.

Mutta ei hätää. Viinitilan isäntäpari lähettää Herrasmiehen päiväkirjan lukijoille parhaat terveisensä. He ovat hyvissä voimissa, eikä maanjäristys ihme kyllä aiheuttanut lainkaan vahinkoja.

"Olin Christchurchissa hoitamassa äitiäni, ja vaikka todella huomasimme järistyksen, se ei ollut niin paha siellä. Julian oli tilalla ja sanoi että se oli pahin mitä hän on koskaan kokenut. Mutta siitä huolimatta vahinkoja ei tullut. Meillä oli siis onnea", tilan emäntä Janice Antill sanoo.

Julian Young ja Janice Antill selvisivät maanjäristyksestä.

Järistyksen keskuksesta johtaa siirroksia pohjoissaarella sijaitsevaan pääkaupunkin Wellingtoniin, jossa vahingot ovat paljon suurempia. Kolme rakennusta on julistettu turvattomiksi ja 16 on tarkkailulistalla.

Suuria jälkijäristyksiä pelätään. On 95 prosentin todennäköisyys, että se tulee olemaan 5-5,9 magnitudin suuruinen.

Vuosi on tarjonnut Julianille ja Janicelle myös ilonaiheen. "Meillä oli hyvä viinisato", he kirjoittavat.

Kaukolanharjun näkötorni täyttää 90 vuotta

Konserttikiertue käynnistyy huomenna

Opiskelijat täyttivät Crusell-viikon mestarikurssit ääriään myöten

Kymmenen havaintoa Uudestakaupungista

Ennätysmäärä yleisöä kruunasi kesäisen konserttikiertueen

Rosendalin linnassa sai prinsessakin itkeä

Prinsessa Madeleine hääri Tukholmassa lastensa kanssa

Ruotsissa puhutaan paljon Suomesta - ja suomea

Näihin kolmeen linnaan matkustat Tukholmasta tunnissa

Taas suomalainen: Crusell on Linköpingissä edelleen suurmies

Väärän kuninkaan päivä Öölannissa

Kolme ei-loppuunmyytyä ei-sensaatiota Arkiviikolta

Pianisti Anna Kuvaja julkaisi syksyn levytapauksen

Pietari Inkinen toi Wagner-sointinsa Tokioon

Tokiolainen viinibaari ei köyhiä kaipaa

Mihin tarvitaan valaanlihaa?

Tämä tietokirja elää syksyn jälkeen monta joulua

Perttulan kylä ei unohda Crusellia

Viekää isä museoon

Maanjäristys iski Ylen esittelemän viinitilan naapuriin