Quantcast
Channel: Herrasmiehen päiväkirja
Viewing all 300 articles
Browse latest View live

Pappi avaa vaatekaappinsa

$
0
0

Sami Marte ja Emriikka Salonen alboissaan, Salosella on albansa päällä messukasukka.

Viimeisin radio-ohjelmani herätti kuulijain piirissä ilahduttavan paljon myönteisiä kommentteja. Mukavinta oli kun eräs rekka-autonkuljettaja soitti minulle tien päältä kiitokset heti ohjelman päätyttyä. Nämä suurten maantielaivojen kuljettajat nauttivat kunnioitustani: uupumatta he taittavat tuhansien kilometrien taipaleita jakaakseen edelän hedelmät ja pohjoisen porkkanat herkkusuille ympäri maailman - saattoipa tälläkin kuljettajalla olla kyydissään juuri se hunajapomelo, jota tänään aamiaiseksi maistelin.

Yhtä kaikki, nyt on Yle Areenassa kuunneltavissa ohjelma, jossa evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntapastori ja oopperalaulaja Emriikka Salonen avaa vaatekaappinsa ja kertoo työpukineistaan. Koska luterilaisessa kirkossa työskentelee myös miespappeja, mukaan liittyi pastori Sami Marte, jolla voin paljastaa olleen nauhoituksen ajan jalassaan sinisävyiset farmarihousut. Viralliseen papin kävelypukuun kuuluvat kuitenkin mustat suorat housut, yhdistetakki (tai kokopuku) ja musta niin kutsuttu pantapaita, jonka valkoinen irtokaulus kuvastaa Mooseksen laintauluja. En täysin ymmärrä miksi laintaulut pitää ripustaa kaulaan, mutta ainakin ne ovat siinä näkyvällä paikalla ja saattavat kuulemma sopivassa tilanteessa pelastaa ylinopeussakoilta. Kyselin, auttaako pantapaita uusien ihmissuhteiden solmimisessa esimerkiksi baaritiskillä, mutta Marte kertoi ettei hän käy baareissa. Papeille tunnetumpi nautinta-aine lieneekin kahvi, jota nautitaan kuumissa kerrostaloasunnoissa ristiäisten jälkeen tai seurakuntasalissa erinäisten palvelusten päätteeksi.

Juhlatilaisuuksissa kuten Itsenäisyyspäivän vastaanotolla papit saattavat pukeutua vanhaan kunnon kaftaaniin eli polvitaipeeseen ulottuvaan mustaan takkiin.

Papin työasua voi hyvällä syyllä kutsua kerrospukeutumisen malliesimerkiksi. Mustan kävelypuvun päälle pappi kietaisee valkoisen kokotakin eli alban, joka sidotaan trendikkäällä, punotulla vyöllä. Sen jälkeen kaulaan ripustetaan kapea kangaskoriste, stoola. Stoolia roikkui vaatekaapissa eri värisiä. Jos saisin itse valita, käyttäisin aina punaista, mutta pettymyksekseni värejä ei saa valita oman mielen mukaan, vaan ne määräytyvät kirkkovuoden perusteella. Punaista käytetään esimerkiksi Tapaninpäivänä, mutta se ei viittaa joulukoristuksiin vaan Pyhään henkeen, jolla ilmeisesti on samanlainen vaatemaku kuin itselläni.

Messuissa liturgina toimiva pastori vetää päälleen vielä messukasukan eli eräänlaisen ison ponchon, joissa saattaa välkehtiä mitä taidokkaimpia koristuksia, yleensä ristiaiheita. Puvun, alban ja kasukan yhdistelmä tekee papin työasusta melkoisen lämpimän, mikä on toki mieluisaa talvisella hautausmaalla, mutta tuskaa keskuslämmitetyssä kerrostalokolmiossa. Olin järkyttynyt, kun kuulin että yleensä papin vaatteet eivät ole luonnonkuiduista tehtyjä, vaan sisältävät merkittäviä määriä muovijohdannaisia. Tällaisesta kohtelusta pitäisi pappiskunnan jo nostaa hiekkalapionsa ojoon ja ryhtyä kapinaan. Kyllä työnantajan pitäisi vaatettaa paimenensa laadukkaisiin materiaaleihin, kuten pellavaan, puuvillaan, silkkiin ja merinovillaan, jotka tuovat lämpöä mutta myös hengittävät raskaan työn käänteissä. Asussaan viihtyvää pastoria olisi seurakuntalaistenkin ilo katsella.

Espoon tuomiokirkon ehtoollisvälineistö.
Vierailuni Emriikka Salosen ja Sami Marten luona huipentui Espoon tuomiokirkon ehtoollisvälineistön ihailemiseen. Upeat 1800-luvulta peräisin olevat hopea-astiat juhlistavat messun kuin messun ja ovat sen verran painavia käsitellä, että ehtoollisen toimittamisesta tulee väkisinkin hidasliikkeinen ja sitä kautta arvokkaan oloinen tapahtuma.

Evankelis-luterialinen kirkko ei olekaan niin vähäeleinen ja arkinen kuin monesti väitetään. Jalometallit ja koristekirjailut kohottavat mielen pohtimaan Raamatunlukuja, henkäisemään rukouksen tai hiljentymään urkujensoittoa kuulemaan.




Musiikit:
Zelenka: Il furibondo Capricciosta nro 5 G-duuri. Ludwig Güttler, Kurt Sandau ja Virtuosi Saxoniae.
Kanadalainen kansanlaulu: Land of the silver birch. Tapiolan kuoro, joht. Erkki Pohjola.
Bach: Gigue Ranskalaisesta sarjasta nro 6 E-duuri. Mika Väyrynen, harmonikka.
Katalonialainen sävelmä: Lintujen laulu. La Capella Reial de Catalunya, joht. Jordi Savall.
Rydman: Abrakadabra. Kari Rydman ja yhtye.
Rautavaara: Lintukoto. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo.


Espoon tuomiokirkko.

Joulu Suur-Sarvilahden barokkilinnassa

$
0
0

Birgitta ja Ulf-Christian Dahlberg eteishallissa.

Tälle juttumatkalle olisi pitänyt matkustaa entisaikain keinoin: höyryjunalla Porvooseen ja siitä Pernajaan hevoisten vetämänä. Pelkkä kolmivaljakko ei olisi riittänyt - olisi pitänyt olla kahdeksan hevosta ja umpivaunu. Aikaa tällaiseen hupiin Helsingistä, Fredriksbergin asemalta käsin, olisi vierähtänyt kaksitoista tuntia. Nykyään Loviisan keskustan kupeessa sijaitsevaan Suur-Sarvilahden kartanoon ajaa moottoritietä reilussa tunnissa.

Von Born -suvun vaakuna portaikon ikkunassa.

Vuonna 1683 valmistuneessa vaaleanpunaisessa päärakennuksessa asuu edelleen von Bornin omistajasuvun jälkeläinen Birgitta Dahlberg yhdessä miehensä Ulf-Christianin ja koiransa Hermionen kanssa. Suur-Sarvilahden eli Stor-Sarvlaksin kartano on yksi Suomen harvoista barokkilinnoista. Toinen saman kokoluokan arvorakennus on marsalkka Mannerheimin syntymäkoti Louhisaaren kartano Askaisissa. Suur-Sarvilahti on valmistunut runsaat 20 vuotta Louhisaarta myöhemmin ja edustaa barokkia piirun verran rehevämpänä. Talossa on tosin myös näkyvissä tulipalon jäljiltä vuosina 1880-1883 tehtyjen uudistusten jäljet.

 
Suur-Sarvilahden kartanon päärakennus.
Saavuttuani pitkän puukujanteen jälkeen linnan pihalle soitan ujosti sivuoven ovikelloa. Etupihalta alkaa kuulua huutoja: siellä on isäntä Ulf-Christian suurten pääovien luona ja kehottaa astumaan sisään paraatipuolelta, pitäisikö sanoa cour d’honneurilta. Lupaava vastaanotto! Eteishallissa tapaan elegantin Birgitta Dahlbergin, jolla on sylissään kaikkiin suuntiin pyristelevä karkeakarvainen kääpiömäyräkoira Hermione. Kun Hermione kaksi vuotta sitten tuli taloon, Dahlberg joutui sivelemään pienen ruokasalin tuoleja mandariininkuorella, jottei pentu olisi jyrsinyt niitä.

Tarjoudun auttamaan kartanon glöginkeitossa. Dahlbergillä on glögintekoon käytännöllinen konsti: mausteista ja vodkasta tehdään etukäteen ydinliemi, joka vieraiden saavuttua yhdistetään kuumaan punaviiniin. Ydinlientä voi pitää kaapissa läpi joulun ja valmistaa siitä helposti ja nopeasti juotavaa aina sitä mukaa kun vieraita saapuu. Täksi jouluksi isäntäpari odottaa luokseen läheisimpiä perheenjäseniään. Aattoaterialla on yhdeksän osallistujaa, Joulupäivän lounaalle saapuu neljä lisää. Vilskettä tuo kaksi koiravierasta. Birgitta Dahlbergilla on kaksi tytärtä ja hänen miehellään Ulf-Christianilla kaksi poikaa. Lapsenlapsia on yhteensä yhdeksän. Kaikkia jouluvalmisteluja ei rouvan tarvitse tehdä itse, sillä keittiöön mahtuu väkeä ja tyttäret tuovat mukanaan yleensä lanttulaatikon ja torttuja.


Perinteinen glögiresepti.
  
Kartano on aina ollut suvussa, mutta tyttärien kautta sukunimi on muuttunut alkuperäisestä Creutzista von Morianin kautta von Borniksi. Kun lapseton Ernst von Born kuoli 1956, hän teki testamentin, jonka mukaan linnassa täytyy saada asua joku hänen sisartensa jälkeläisistä. Nykyinen asukas Birgitta ”Gitta” Dahlberg on Ernstin siskon Magda Elisabetin pojan tytär. Ernstin isä Viktor Magnus ja Hulda von Born saivat yhdeksän lasta, joista Birgitta Dahlbergin isän äiti oli seitsemäs. Huldan kuoltua Viktor Magnus meni uusiin naimisiin ja liitosta syntyi neljä lasta lisää.

Suomessa von Bornin vapaaherrallinen suku  sammui Ernst von Bornin kuolemaan, mutta Ruotsin ritarihuoneessa aatelissuvun katsotaan edelleen olevan elossa naislinjaisena. Ruotsin entisen pääministerin Olof Palmen isän äiti oli Hanna von Born - nykyisistä jäsenistä tunnetuimpia on kirjailija Heidi von Born.

Glöginvalmistuksen jälkeen Birgitta Dahlberg näyttää minulle kartanon saleja. Suurimman vaikutuksen tekee kolmannen kerroksen juhlasali, jonka vanhan piplian äärellä, Lorentz Creutzin muotokuvan alla, Birgitta ja Ulf-Christian vihittiin vuonna 1981. Alle olen muistiinmerkinnyt sellaisiakin yksityiskohtia, jotka eivät radio-ohjelmaan päätyneet.

Suuri ruokasali

Pohjakerroksen kulmassa sijaitsevassa salissa perhe nauttii jouluateriansa. Alunperin ruokasalin paikalla oli varastotilaa. Chippendale-tyyliset tuolit ovat kotimaista tuotantoa 1900-luvun alusta. 1700-luvun alun gobeliini on peräisin Ranskasta. Ernstin vaimo, vapaaherratar Alix von Born kertoi ihastuneensa siihen Tukholmassa 1945, mutta koska valuuttaa ei sodan aikana voinut viedä rajan yli, hän sai gobeliinin itselleen vaihtamalla sen turkkiinsa.

Kahdessa Tyra Lundgrenin vuonna 1924 koristelemassa kakluunissa on kuvia linnasta, henkilöhahmoja ja vaakunoita. Kartanolla oli ikäviä kokemuksia punakaartilaisista, mutta koska hekin liittyvät paikan historiaan, yksi punainen sotilas on kuvattu kakluunin sivulle.

Von Morian -suvun vaakunassa on eksotiikkaa.
Portaikko

Hallista nousevat ylös yksinkertaiset portaat, jotka tuplaantuvat välikerroksessa sivuille. Materiaali on Gotlannin ja Tallinnan kalkkikiveä, jota käytettiin 1600-luvun arvotaloissa, ja niissä on fossiileja. Portaikon lasimaalauksiin on kuvattu von Morian- ja von Born -sukujen vaakunat. Von Bornin vapaaherrallisen suvun vaakunassa kuvattu kahlehdittu kotkan jalka viittaa Herman Heinrich von Bornin sotavankeuteen, ja kahleketjun yhdeksän rengasta vankeuden kestoon, yhdeksään vuoteen. Välikerroksessa on kaksi tuolia Albert Edelfeltin Pariisin-kodista, sillä Viktor Magnus von Born meni vanhoilla päivillään naimisiin Edelfeltin lesken Anna Elise (Ellan) de la Chapellen kanssa.

 
Tuoli Albert Edelfeltin Pariisin-kodista.

Kirjasto

Perheen mielipaikka. Joululahjat avataan täällä. 1800-luvun lopulla kartanon kirjojen määrä oli kasvanut kolmeen tuhanteen niteeseen, jotka täyttivät kolmetoista kirjakaappia kirjaston lisäksi suuressa lastenkamarissa, itäsiivessä ja förmaakissa. Suurin osa niteistä on myöhemmin siirretty arkistoon. Vihreät kultakoristeiset tapetit ovat 1880-luvulta.

Prinsessa Sibyllan vierailua varten kalustettu makuuhuone.

Viktor Magnus von Bornin yksityishuone
  
Ihana tunnelmallinen pikkuhuone, jonne on kulku kirjaston takaseinän pienestä ovesta. Kun Viktor Magnus vetäytyi tänne, lapset eivät saaneet häiritä häntä.  Seinällä on metsästystrofeita, ja katosta paljastui tulipalon jälkeen Carl Johan Creutzin ilmeisesti 1720-luvulla teettämä pietistinen maalaus, joka edelleen kaipaa entisöintiä. Alkuperäinen kaunis tapetti on metsästysaiheinen. Nurkassa seisoo pieni myöhäiskustaviaaninen kakluuni.

Toisen kerroksen förmaaki

Sisäänkäynnin oikealla puolella on tunnettu portretti Viktor Magnus von Bornin perheestä. Gunnar Berndtson maalasi sen Viktor Magnuksen tilauksesta 1889-1890, joka antoi sen joululahjaksi vaimolleen Huldalle 1890. Berndtson oli Hulda von Bornin veli. Maalauksen keskellä istuu tuleva ministeri, vapaaherra Ernst Viktor Lorentz von Born ruokalappu rinnassaan, hänestä vasemmalla istuu Magda Elisabet (Maggi) von Born, Birgitta Dahlbergin isän äiti.

Maalauksen Ulli-tytöstä (Hulda Naëma) tuli myöhemmin kreivitär Aminoff ja maalauksen esityö lähti hänen mukanaan Riilahden kartanoon Bromarfiin. Esityössä on yksi lapsi vähemmän, sillä Karl-vauva ei ollut sitä tehtäessä vielä syntynyt.

Gunnar Berndtsonin maalauksessa vasemmalla ympyröitynä Birgitta Dahlbergin isoäiti Maggi von Born, oikealla vapaaherra Ernst von Born.

Kierroksen päätteeksi Birgitta ja Ulf-Christian pyytävät minua jäämään kahville ja piirakalle. Saan myös maistaa erinomaisia piparkakkuja ja kuulen, että kartanon läheisyydessä on 1908-1914 tapahtuneen jaon jälkeen muitakin merkkirakennuksia. Silloin Viktor Magnus von Born jakoi vanhan Sarvilahden maat yhdeksälle Huldan kanssa saamalleen lapselle: barokkilinnan sai Ernst ja se nimettiin Suur-Sarvilahdeksi. Nuoremmalle pojalle Karlille annettu Norr-Sarflax ja sen 1912-1914 rakennettu päärakennus tekee kuvasta katsottuna vaikutuksen. Tilalla asuu Birgitta Dahlbergin pikkuserkun jälkeläinen.

Onnellisia ovat ne, jotka joulun tällaisessa ympäristössä viettää saavat!



Musiikit:
Händel: Riemuitse tytär Siionin. Kaartin Seitsikko.
Schubert: Ave Maria. Ayako Shinozaki.
Ranskalainen sävelmä: Kuului laulu enkelten. Tapiolan kuoro, joht. Erkki Pohjola, ja Ilkka Kuusisto, urut.
Tshaikovski: Meditaatio. David Oistrah ja Vladimir Jampolski (lev. 1949).
Noack: Tonttuparaati. Maikki Länsiö, Esa Saario ja George de Godzinskyn yhtye (lev. 1961).
Prokofjev: Finaali (Molto vivace) sinfoniasta nro 1 D-duuri ”Klassinen”. Clevelandin orkesteri, joht. Christoph von Dohnanyi.

Varoitustarra jokaisen herrasmiehen toilettiin

$
0
0
Varoitustarra Musiikkitalon taiteilijakahvilan miesten vessassa.

Hyvää uutta vuotta 2014, arvon lukijat! Vuoden aluksi ilahduin kovasti vieraillessani Helsingin Musiikkitalon miestenhuoneessa. "Parempi liepeet lattialla kuin hännykset pöntössä", kävijöitä neuvotaan. Tällainen varoitus olisi tarpeen jokaisen herrasmiehen kotona.

Kritiikkiä tulee kuitenkin siitä, että neuvo on ylöskirjattu vain suomen kielellä. Siksipä julistan kilpailun oheisen tekstin kääntämiseksi ruotsin ja ja englannin kielille - muitakin kieliä sopii ehdottaa. Käännöksiä saapi alkaa julkaista tämän bloggauksen kommentteihin.

Oulun Tuntematon sotilas -ooppera iski kultasuoneen

$
0
0

 
Tuntemattoman sotilaan tekijöitä perjantain 17.1.2014 ensi-illan jälkeen. Nicholas Söderlund (vas., Koskela), Juha Pikkarainen (Rokka), Markus Lehtinen (kapellimestari) ja Lauri Maijala (ohjaaja).


Ensin tunnustan ennakkoasenteeni. Minua on pitkään kiusannut Suomessa esitettyjen uusien oopperateosten juuttuminen kansallisesti sulkeutuneisiin aiheisiin. Tiedättehän: nämä maakuntaoopperat pohjalaisuudesta ja suurmiehistä. Parhaiden journalististen perinteiden mukaisesti kysyin perjantaina, miten asian laita on Ruotsissa. Oulun kaupunginorkesterin ruotsalainen ylikapellimestari Johannes Gustavsson vastasi, ettei hän ole havainnut Ruotsin oopperakirjallisuudessa Suomen kaltaista vahvaa kansallista juonnetta, ja mainitsi esimerkiksi Karl-Birger Blomdahlin avaruuteen sijoittuvan oopperan Aniara (1959).

Tottakai suomalaisessakin oopperahistoriassa on epäkansallisia aiheita, mutta erityisesti viime aikoina tuotantoon ovat tuntuneet päätyvän lähinnä kansallista kertomusta rakentavat tai vahvistavat teokset. Suomalainen oopperakeskustelu on pahimmillaan sitä, että pohditaan kenestä suomalaisesta suurmiehestä pitäisi tehdä ooppera. Hienostuneempi muoto keskustelusta on ihmetellä miksei suomalaisista naisista ole tehty oopperoita. Aletaan luetella; Helene Schjerfbeck, Minna Canth, Tove Jansson, ööö, ööö… Apua, happea!

Kun vuosi sitten ensimmäistä kertaa kuulin, että Oulun kaupunginorkesteri oli tarttumassa Tauno Pylkkäsen unhoon jääneeseen oopperaan Tuntematon sotilas, en varsinaisesti riemastunut. Taasko veteraanit loukkaantuisivat? Onhan kyseessä läpikoluttu kansalliskirja, se ainoa, jonka uudelleentulkinnat voivat päätyä paskalehtien lööppeihin.

Varovainen kiinnostus heräsi vasta kun kuulin oopperan tekijävoimat: ohjaaja Lauri Maijalanja kapellimestari Markus Lehtisen. Lopullisen uteliaisuuden viritti Kansallisoopperan päädramaturgin Juhani Koiviston teoksesta esittämät kehut, joiden muotoiluun hän muistaakseni käytti epätutkijamaista sanastoa.

Tadam, täällä sitä nyt ollaan, Oulussa Tuntemattoman sotilaan ensi-illan jälkeisissä tunnelmissa, ravistuneena, vaikuttuneena ja muutaman kyyneleenkin nielaisseena. Parhaimmillaan kansalliset aiheet ovat tietysti vain keino kertoa jotain universaalia. Tässä se onnistuu sodan mielettömyydestä suoraa huutaen, ja lopputuloksena on yksi vaikuttavimmista oopperakokemuksistani. Olkoot aiheet kansallisia, kunhan ne kertovat ihmisyydestä!

Oulun Tuntematon sotilas on tulkinnan tulkinta kirjasta, joka on tulkinta tositapahtumista, joten en jaksa alkaa yksityiskohtaisesti käydä läpi henkilökaartia ja sen käsittelytavan eroavaisuuksia kirjan tai elokuvien ratkaisuista. Lajiniiloille sellainen sopii, mutta ei nähdäkseni ole oopperaelämyksen vaikuttavuuden arvioinnissa olennaista.

Karmein kohtaus. Sotilaspoika (Lauri Vasama) kuolee Kariluodon (Petrus Schroderus) käsiin. Kuva: Jussi Tuokkola.

Esityksen aluksi näyttämön ylle heijastettiin lähikuvia sodassa kuolleiden kasvoista. Joltain puuttui päästä puolet. Veri oli sentään ehtinyt hyytyä. Vaienneiden miesten kasvoja katsoessa näki myös kuoleman kauneuden. Ja ajatteli, että jos siinä olisi velipoika. Anteeksi, tämä on pateettista, mutta myös totta. Ihmisyyden alkutunteiden juurille johdattivat myös toistuvat veriroiskahdukset, lyhyt puklauskohtaus ja ulostusjälki - muut ruumiineritteet jäivät käsitteellisemmiksi. Ruumiillisuuden osoittaminen tällä tavoin oli perusteltua ja tuotti katsojalle erikoisen puhdistautumisen tunteen, samanlaisen, johon muista oopperaohjaajista on kyennyt esimerkiksi Calixto Bieito.

Markus Lehtinen ja Oulun kaupunginorkesteri saivat Pylkkäsen musiikin jokaisen punoksen ja kudoksen täyteläisesti soimaan. Soitinryhmät olivat valppaina ja ihailin niistä oikeastaan jokaista. Jousistossa oli syvyyttä, vaskissa voimaa ja puut artikuloivat yhtenäisesti. Kauniita sooloja kuultiin huilulta, ja fagotti matki veikeästi Rokan kuorsausta. Pylkkäsen musiikin kuulemisen jälkeen minun on vaikea ymmärtää Suomen musiikin historiateokseen kirjoittaneen Erkki Salmenhaaran moitteita teoksen tyylillisestä hajanaisuudesta tai henkilöhahmojen epäuskottavuudesta.

Jatkuvasti sai ihailla Lauri Maijalan ohjausratkaisuja. Hänellä on ollut taitoa luoda näyttämölle eri tempoisia tilanteita ja myös tarpeellisia suvantokohtia. Laulajat joutuvat fyysisen suorituskykynsä äärirajoille. Erityisen taitavia he olivat hankalissa lattialiikkeissä, joita hyödynnettiin paljon. Katsokaa vaikka, miten ketterästi Matias Haakana selällään kierähtää.

Ylitse kaikkien nousi Rokkaa esittänyt Juha Pikkarainen, oikea löytö. Ryhtiä, hymyä ja volyymejä myöten hän on paholaismaiseksi tyylitelty alikersantti, jonka jykevillä hartioilla toisen näytöksen välihuipennukset liikkuvat. Kaiken kaikkiaan casting on se, jossa tuotanto on iskenyt kultasuoneen. Koelaulutilaisuudessa Maijala oli testannut pyrkijöitä mielikuvituksellisilla tavoilla ja löytänyt jämerän rivin kaikkeen pystyviä uroita. Ai niin, yksikään nainen ei tässä teoksessa laula, huutaa vaan. Raiskauskohtaus Veeruskan kanssa kuvasti sattuvasti hyökkäyssotaa vanhan rajan yli.

Teoksen vaikuttajanaiset löytyvät lavan sijaan taustatiimistä. Lavastaja Maija Tuorilavierittää ensimmäisessä näytöksessä lavalle kaljuja puunrunkoja. Niiden epäsäännöllisesti haarautuvat ja katkeilleet oksat ovat kuin dramaturginen kaavio teoksen tapahtumista. Katossa pyörivä diskopallo heijastaa tähtitaivasta myös yleisöön, mikä katsomoa kohti ampumisten ohella kietoo yleisön mukaan kerronnan naturalismiin. Teatteritilaa ei muuten hyödynnetä sivuista tai takaa käsin, muttei olisi tarviskaan. Tyhjän mustan näyttämön runsas käyttö on rohkeaa ja vaikuttavaa.

Ja jottei pääkerronnassa olisi tarpeeksi sulateltavaa, Maijala on luonut kaksi vierekkäistasoa. Näyttelijä Risto Tuorila esittää vanhaa Sarastietä rollaattorin kanssa ja sinetöi lopun tarttumalla konepistooliin ja köpöttelemällä samaan riviin nuorempien kanssa. Tuorila esitti Koskelaa Rauni Mollbergin elokuvassa (1985), jonka Maijala on maininnut yhdeksi esikuvistaan. Aikatasojen vierellä kulkee toinen olemassaolon ulottuvuus. Nicholas Söderlundin vahvasti esittämä Koskela on kalpeaksi meikattu haamu, jonka seuraan tapettu poika liittyy. Erikoista, kiintoisaa!

Oulun kaupunginteatterissa esitettävällä Tuntemattomalla sotilaalla on vielä yhdeksän esityskertaa. Esiintyjät vitsailivat, että vierailuesitys Pietariin ei ehkä tulisi kyseeseen. Miksei? Kun tähtitaivas ensimmäisessä näytöksessä aukenee lavan ja yleisön ylle, on selvää että teoksella on kansallisten rajojen ylittävä merkitys. Suomen oloissa uudelleen esityksillä olisi käyttöä ainakin juhlavuonna 2017 - kenties silloin jopa pääkaupungissa?

Oulun kaupunginteatteri.


Ruotsalainen sisustusliike on harvinaisella vierailulla Helsingissä

$
0
0


Sisustusarkkitehti Martin Edvardsson loi rohkeita yhdistelmiä Helsingin-näyttelyyn.

Seuraavien kahden viikon aikana kannattaa tehdä päiväkävely Kaivopuiston suuntaan ja vierailla antiikkiliike Galerie Donnerilla. Antiikkikauppias Arthur Aminoff on saattanut yhteen ruotsalaisen Svenskt Tennin klassikkohuonekalut liikkeensä antiikkiesineiden kanssa modernilla kuvataiteella höystettynä. Sisustusarkkitehti Martin Edvardsson on kollegoineen luonut silmiä hiveleviä kokonaisuuksia näyttelyyn, joka on Svenskt Tennin ensimmäinen Suomessa.

Galerie Donneriin sisustettu ruokasali.

Svenskt Tenn on tunnettu siitä, että sillä on vain yksi liike hienossa osoitteessa Tukholman Strandvägen viidessä. Kun kysyin, onko se mukana Helsingin Habitare-messuilla, mustiin pukeutuneet edustajat ilmoittivat vakavina etteivät he harrasta messuja lainkaan. Esineitä saa kuitenkin ostaa myös nettikaupasta, ja niitä liikkuu käytettyinä huutokaupoissa. Vanhan Svenskt Tenn -huonekalun arvo nousee iän myötä.

Kesäkalusteita.

Svenskt Tennin perusti Estrid Ericson vuonna 1924, ja kymmenen vuotta myöhemmin mukaan liittyi itävaltalainen suunnittelija ja arkkitehti Josef Frank. Kahden kärkihahmon kehittämästä rajoja rikkovasta sisustustyylistä tuli pian suosittu.

Kankaiden perusväreillä leikkivät kuviot ovat saaneet innoituksensa luonnosta. Tuolit ovat koostaan huolimatta helposti siirreltäviä, sillä ajatuksena on ollut kalustuksen helppo muunneltavuus. Pöydät ovat usein pyöreitä, sillä niihin pitää saada helposti lisätilaa yllätysvieraille.
Norsukangas sopii tietenkin kustaviaaniseen kultatuoliin.

Tyylissä on myös huumoria, mitä ankeissa suomalaiskodeissa usein kaipaa. Esimerkiksi käynee Afrikasta ideansa saanut norsukangas, jolla Galerie Donnerin näyttelyyn on päällystetty 1700-luvun kullattu tuoli. Kun Estrid Ericson rakastui panamahattuiseen mieheen, hän siirsi hatun pintakuvion tinaesineisiin.



Näyttelyn kaikki esineet ovat moderneja tauluja lukuun ottamatta myynnissä. Itse tarvitsisin ainakin kuusi kappaletta itäikkunalla komeilevaa ruokapöydän tuolia. Ne ostaakseen pitää kuitenkin vielä tehdä monta radio-ohjelmaa. Todella monta.

Svenskt Tenn Galerie Donnerilla, Merikatu 1, 17.-29.9.2013.

Jenůfan pääroolissa on oikeastaan Päivi Nisula

$
0
0

Kansallisoopperan lämpiö Jenufan ensimmäisellä väliajalla.


Maanantain 27.1.2014 klo 19 kohdalle olin kirjoittanut kalenteriini SKO: Jenufa, Karita, mikä tahtoi sanoa, että istuin Suomen Kansallisoopperassa seuraamassa Leoš Janáčekin Jenůfa-oopperaa, nimiosassa Karita Mattila. Esityksen nähtyäni ajattelen, että yhtä osuva kalenterimerkintä olisi ollut SKO: Jenůfa, Nisula, sillä teoksen päärooli ei ehkä olekaan Jenůfalla. Oopperan voimakeskuksena on nimittäin sopraano Päivi Nisulan esittämä Jenůfan äitipuoli, Kolstelnička Buryjovka, joka surmaa kasvattityttärensä lapsen ja järjestää hänet ilmeisen rakkaudettomaan avioliittoon. Kalpea lukkarin leski hallitsee oopperan tapahtumakenttää myös silloin kun ei ole lavalla.  Nisulan läpeensä eletty roolityö nosti hänet koko esityksen vaikuttavimmaksi hahmoksi - kaikki voimat imeväksi mustaksi myrkkyhämähäkiksi.

Olivier Tambosin vanha ohjaus oli melko pökkelömäistä elehtimistä, sitä samaa mitä Kansallisoopperan lavalla yleensäkin pyörii, eikä se hetkauta puoleen eikä toiseen. Ensimmäinen näytös oli aikamoisen junnaava, hahmot ja heidän taustansa esiteltiin kaavamaisesti ja pikkuista rosmariinia siirreltiin sinne tänne. Kummallinen kalliokumpare yritti työntyä lautalattiasta läpi. Toisessa näytöksessä yritys näytti onnistuneen ja suureksi kiveksihän se paljastui, sellaiseksi johon voi nojata ja jonka taakse sännätä. Ohjaus ei kieltämättä häirinnyt musiikin kuuntelua, paitsi jos erehtyi seuraamaan Sari Nordqvistin harhailua roinan keskellä. Sokeaa vanhusta esittäneellä Nordqvistilla oli silti hurjan hieno äänimateriaali.

Solisteista erottuivat myös hyvässä laulukunnossa oleva Jyrki Anttila, osuvan työnjohtajan roolin tehnyt Juha Kotilainen sekä Mia Heikkinen puhdasäänisenä Jano-paimenpoikana. Ja tietenkin koko ajan sai myös nauttia Karita Mattilan lavakarismasta, loisteliaasta äänestä ja briljantista tekniikasta. Roolin tarvitsemaa tyttömäisyyttä hänessä oli eniten silloin kun tuli aika kirmata loppukiitoksiin. Tämän puolen Mattilasta oli Tambosi ilmeisesti saanut ohjauksessa tukahdutettua.

Kapellimestarina toimi Prahan filharmonisen orkesterin ylikapellimestari Jakub Hrůša, joka ei tuntunut saavan orkesteria kunnolla soimaan. Hyviä hetkiä kyllä oli, varsinkin toisessa näytöksessä ja kolmannen näytöksen maalaistanssissa, mutta teemanrakennus jäi blokkimaiseksi eikä jousistossa ollut minkäänlaista syvyyttä. Ollitapio Lehtisen viulusoolot olivat kuin sarja yhteenliimattuja tahteja erilaisilla vibratoilla vailla kiinnostusta laajamittaisempaan fraseeraukseen. Loppuhuipennukseen orkesterista irtosi mezzofortea, epävireisiä harmonioita ja muutama kiksi.

Kannattaa tämä kaikesta huolimatta käydä katsomassa, vaikka Kansallisooppera tässä nyt kulkeekin tuttuja latuja: Karita Mattila Janáčekin parissa, toisessa talossa testatulla vanhalla tuotannolla, riskittömällä miehityksellä. Vaikka peruuttamalla ei pääse eteenpäin, niin teoksen castingissa voi silti nähdä kiintoisan symbolitason. Karita Mattilan esittämä Jenůfa naitetaan Lacalle, jota esittää tenori Jorma Silvasti, Savonlinnan oopperajuhlien uusi taiteellinen johtaja. Synopsiksen kaksi viimeistä virkettä kuuluvat: ”Jenůfa antaa Lacan valita, haluaako hän enää sitoutua. Kaikesta koetusta huolimatta Laca haluaa edelleen Jenůfan.”

Suora tv-lähetys koittaa taas perjantaina

$
0
0

Pianisti Jukka Nykänen. Kohta syödään kanaa.

Perjantaina saapi jälleen televisiosta seurata suorana lähetyksenä Radion sinfoniaorkesterin konsertin Helsingin Musiikkitalosta. Televisioitavan konsertin valmistelu on tietenkin jo pitkällä. Koska itse toimitan lähetyksessä toisen juontajan virkaa, olen lehteillyt lähdeaineistoja, istunut erilaisissa kokouksissa ja sopinut haastatteluita.

Teoksia esittelevän pianistin Jukka Nykäsen kanssa tapaamme aina muutamaa päivää ennen lähetystä ja keskustelemme tulevasta. Viimeksi taisimme samalla syödä puolikkaan kanan. Hankalaahan se aluksi on päättää, mitä tunnin mittaisesta sinfoniasta ja sen syntyoloista esiin nostaisi. Esittelyosuutemme ovat tietysti välineen luonteen takia lyhyitä, mutta on hauska ottaa haaste vastaan ja yrittää sanoa ja soittaa Mahlerin neljännestä sinfoniasta viidessä minuutissa edes jotain. Sinfonisten teosten kohdalla se ei välttämättä ole niinkään hankalaa, sillä parhaista teoksista voi usein kaivaa esiin pienen ydinmotiivin, josta kokonaisuus rakentuu. Pelkkä musiikkianalyysi ei silti sellaisenaan toimi.

Perjantain ohjelmassa on Mahlerin lisäksi Bachin soolokantaatti, josta päätimme kertoa ainakin sävellajeista. Kovin syvälle niihin ei päästä, kun täytyy muutama sana varata kantaatin alkuperäiselle esitysajankohdalle ja tekstin välittämille tunteille.

Mahlerin neljännessä sinfoniassa olemme kiintoisalla alueella: teos ei kuulu kummankaan mielimusiikkiin. Kannattaako tätä edes mainita lähetyksessä? Ajattelin aluksi, että sen voisi hauskana sivuhuomautuksena sanoa lopussa. Mutta voiko sittenkään? Varmasti moni kuulijoista on teoksesta pitänyt ja kokenut musiikillisia elämyksiä, ja jos sen jälkeen pudottaa pöytään jotain kielteistä, se ei ehkä tunnu kivalta.

Klassisen musiikin piirissä olen silloin tällöin havainnut, että ihmisten on hankala suvaita erilaisia makumieltymyksiä ja mielipiteitä esityksistä ja sävellyksistä. Esimerkkinä tällaisesta ilmastosta voisin nostaa esiin Jouni Kaipaisenkirjoittaman teosesittelyn. Hän siteeraa Mahlerin aikalaiskriitikkoa, joka oli pitänyt neljännen sinfonian kuunteluun käyttämäänsä tuntia "tuskallisimpana kidutuksena, mihin oli joutunut alistumaan". Kirjoittajan tuntemuksen Kaipainen kuittaa kirjoittamalla, että "eipä ollut ensimmäinen väärässä ollut kriitikko, eikä toki viimeinenkään". Mistä Kaipainen tietää että tuntemus on ollut väärä? Siitäkö että Mahler on myöhemmin kanonisoitu? Toivottavasti tämä on ajattelemattomuutta, vai elämmekö todella sellaisen musiikkigenren keskellä, jossa vallitsevat käsitteet "oikea" ja "väärä"? Testatkaa perjantaina, ja olkaa iloisia jos mielipiteitä on useita.

Hiihtoloma alkaa Ritarihuoneelta

$
0
0


Ritarihuone - Riddarhuset.

Koska toimittajien tapana on aina ennen koulujen "hiihtolomia" vinkata nuorisolle sopivaa vapaa-ajan tekemistä, liityn itsekin tähän perinnekerronnan lajiin. Ihmetellyt olen, miten koululaisille sopivimpana tekemisenä tunnutaan pitävän tarrapuvussa kiipeilyä tai heijastimien askartelua. Omien muistikuvieni mukaan koulupojat viihtyvät erinomaisesti museoissa tai taidenäyttelyissä, joihin toivottavasti isät heitä muistavat viedä. Lehdistä on turha tällaisia menovinkkejä lukea - siitä pitää huolen suomalaisen median kapeakatseisuus.

Erinomainen jokaisen koululaisen käyntikohde on Ritarihuoneella sunnuntaihin asti auki oleva näyttely, joka valottaa aateliston asemaa yhteiskunnan rakentajana. Vilka var de? – Adeln som samhällsbyggare -niminen näyttely muistuttaa siitä, miten aatelistolla on ollut paitsi oikeuksia, myös velvollisuuksia. Näyttelyn rajaus tarjoaa aihetta myös polemisointiin, sillä toisinaan mies aateloitiin juuri tehtyään jotain merkittävää tai noustuaan tärkeään asemaan - samoin aatelissukuun syntyminen antoi hyvät verkostot ja mahdollisuudet merkkitekoihin. Hyvistä teoista muistuttaminen on kuitenkin perusteltua, sillä säädyn joukossa oli tietenkin myös miehiä, jotka käyttivät kaikki mahdollisuutensa juopotteluun, uhkapeliin ja aviorikoksiin.

Eri aloille on omistettu loošeja, joista vaikuttavin lienee aatelisten kuvataiteilijoitten töitä esittelevä kokonaisuus. Sukuvaakunoin koristetut astiastot ja hopeat ovat kiehtovia ja harvoin julkisesti esillä - samoin de la Chapelle -suvun tarinaa esittelevä tuššipiirros. Näyttelyä sulostuttaa tietynlainen kotikutoisuus, sillä lyhyet tekstit sisältävät kirjoitusvirheitä, hopeavitriinin tiedot ovat vain ruotsiksi ja pienessä kuvakokoelmassa Helsingin kadunnimet vain suomeksi. Mutta se on vain hauskaa - en ole tullut ajatelleeksi että valtiomies voisi toki olla myös "valtionmies".

Erityismaininnan voisi antaa siitä, että naisvaikuttajia ei ole unohdettu: mukana ovat niin Alexandra Gripenberg, Mathilda Wrede kuin Sophie Mannerheim. Ehrnroothin suku saa melko suuren painoarvon, kun toisaalta varjoon jäävät kreivillinen Berg-suku, samoin Tigerstedtit ja Blåfieldit.

Nyt kipin kapin talvikengät jalkaan ja Ritarihuoneelle! Ja toivottavasti lehdestä ei enää koskaan tarvitse lukea sellaista sammakkoa, että Suomessa ei ole aatelisia.

Näyttely on avoinna perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina klo 11-18.



Musiikki ja vaatteet näyttelevät pääosia Tampereen Figaron häissä

$
0
0


Figaron häät Tampere-talossa. Kuva: Petri Nuutinen.

Tampere-talossa on meneillään taas kevättalven juhla-aika, kun isossa salissa esitetään oopperaa ammattivoimin. Tämänvuotiseksi teokseksi on valikoitunut Mozartin Figaron häät, josta on aikaansaatu niin hyväntuulinen versio, että hymy on hääkohtauksessa jo kääntyä liikutukseksi. Mestariteos, solistit, orkesteri ja herkulliset lavanäkymät antavat musiikinystävälle nyt hyvän syyn retkeen Tammerkosken voimaseuduille.

Ohjaaja Tuomas Parkkinen on kokoonpannut klassikkoteoksesta hyvin etenevän hulluttelun, jossa on paljon hupia, mutta myös muutama keskenjäänyt idea. Se ei suuremmin haittaa, sillä tietty roiskiminen leimaa koko oopperaa: eihän siinä edes ole Beaumarchais'n alkuperäisen näytelmän viidettä näytöstä, Figaron puhetta saati puoliakaan aatelistoa pilkkaavasta aineksesta. Monessa kohtaa vallankumouksen savut voi silti edelleen aistia. Infantiilia takapuolivitsailua oli tässä versiossa liikaa, mutta kiusaannuttavina hetkinä voi silmäillä synopsista.

Loisteliaita roolisuorituksia ja tyylikästä koristelua
 
Näin keskiviikon 19.2.2014 esityksen, jossa alkusoitto ja ensimmäiset kohtaukset etsittiin katseella tahtipuikkoa ja puhallettiin pois vääriä ääniä. Alkuduettinossa en ollut vielä varma, että Mika Kares olisi sopivin laulaja Figaron rooliin. Tuntui vähän kuin olisi soitettu kontrabassolla sellokonserttoa. Aarioissa Se vuol ballare ja Non più andrai roolityön juju alkoi avautua, kun Kares niihin otti hitaammanlaisen tempon. Alkuduettinon sävykin sai selityksen: tässä on entinen parturi Sevillasta, paikoin karskisti laulava kansanmies. Susanna pysyy ukon sylissä vähän vaivalloisemmin, ja numerorepliikit vaativat keskittymistä. Cherubinon sotaanlähtökohtauksessa ihmettelin vielä säkeen alla gloria militaro:ta, jonka Kares otti melko nasaalisti, vaikka sävelellä voisi olla hehkutuksen paikka. Ehkä Figaro ei olekaan niin sotainen. Toisella puoliskolla hän pani kaiken karismansa peliin ja veti lavan etureunasta muutaman todella jykevän säkeistön. Ecco la marcia, andiamotuli julistaen - tässä onkin kansanjohtaja! Näin Kares loi Figaroon kehityskaaren, miehen joka alun hidastelijasta muuttui sulavaksi, smokkipukuiseksi keikariksi.

Marjukka Tepponen oli täydellinen Susanna, niin äänellisesti kuin älykkäällä näyttelijäntyöllä. Yhteys muihin solisteihin näytti toimivalta ja luonnolliselta. Mezzosopraano Merja Mäkelä herätti ihastusta Cherubinon housuroolissa. Hänellä on tavattoman kaunis ja sielukas ääni, joka tosin ensimmäisessä koetuksessa Non so più cosa son kuulosti ylärekisterissä flunssaiselta. Aariassa Voi che sapete hän koristeli kertauksen tyylikkäästi. Kreivi Almavivan roolissa oli Britanniasta tuttu Mark Stone, jonka laulu kulki vaivattomasti, liioittelua karttaen. Kreivin hahmoon hän ei tehnyt juuri lainkaan komiikkaa, pikemminkin sotilaallisuutta, minkä voi nähdä edustavan ajatusta Mozartin musiikista aristokratian kielenä, johon Kareksen Figaro esityksen aikana oppii.

Eteläafrikkalainen Kelebogile Pearl Besong oli bongattu Kreivittären rooliin Opera Africasta. Hänellä oli loistelias sopraano, vaikka alavireisyys kiusasi aariaa Dove sono. Monica Groopin kultivoitunut ääni säihkyi tutusti, eikä Marcellina aina voittanut esittäjäänsä.

Esa Ruuttunen oli täysi veijari Don Bartolona, jolle oli istutettu pitkä musta tukka ja mustat pukineet. Aariassa La vendetta oli hauskaa kurkunleikkaamista ja keitonhämmentelyä. Pöydältä tuijottava villisianpää oli kuitenkin tuotannolta virhe. Don Bartolon puvustaminen edustamaan toiseutta, jolle oopperanhistoriasta löytyy esimerkkejä juutalaisista tai islaminuskoisista, ja sen yhdistäminen sianlihaan, on tuttua esimerkiksi antisemitisti Modest Musorgskin oopperasta Sorotshynskin markkinoilta. Sianpään voisi vaihtaa - sanotaan vaikka munakoisoon.

Puvustus kommentoi musiikkia

Kapellimestari Roy Goodman piti esityksen langat suurimmaksi osaksi käsissään. Tampere Filharmonia kuulosti erinomaiselta Mozart-orkesterilta: kahdeksasosanuotit soivat moni-ilmeisinä, balanssissa väliäänet olivat kautta linjan tarpeellisen voimakkaita ja aksenttivalikoimasta löytyi vaihtelua. Ensimmäisellä puoliskolla ihmettelin jousiston kroonista epätahtisuutta, mutta se tuntui korjaantuvan loppua kohti. Tempovalinnat olivat erinomaiset, aristokraattinen marssi välikkeineen täydellinen. Klarinetit tarjoilivat upeaa sointia ja tempossa elävää fraseerausta. Heikki Liimolan valmentama Tampereen oopperan kuoro aloitti Giovani lietessä vaimeasti, minkä jälkeen pärjäsi hienosti.

Pienemmissä rooleissa loistivat Joska Lehtinen Don Basiliona, Heikki Aalto Antoniona, Annami Hylkilä Barbarinana ja Lassi Virtanen Don Curziona. Hannu Lindholminlavastus loi toimivia näyttämötilanteita, joissa mainioita yksityiskohtia olivat hopeansäihkyinen aviovuode ja katosta putoavat värikkäät tyynyt. Ville Syrjän valaistus ja Osku Heiskasen hauskat koreografiat tukivat draamaa.

Lopuksi on nostettava esiin tähti oopperan kulisseista: puvustaja Tuomas Lampinen, jonka luomukset muistuttivat siitä millaiset mahdollisuudet taiteenlajilla on. Huikeinta oli Kreivittären musta, barokkinen juhlapuku, johon kuului röyhkeän kokoinen pääkoriste. Siinä oli jotain hyönteismäistä, sellaista joka soi aariassa Deh vieni non tardar jousten pizzicatoissa ja oboen ja fagotin teemassa. Harvoin olen nähnyt oopperapuvustuksessa tällaista sävelkielen kommentointia. Susannan hääpuku ja kuorolaisten karkkivärit olivat syötäviä. Entä kreivi sitten? Kotioloissa hänellä on muodikas onesie, jonka päälle hän kietaisee upottavan froteekylpytakin. Juhlien alla hän pukeutuu burgundinvärisiin puolipitkiin samettihousuihin ja jonkinlaiseen pitkään klubitakkiin. Kreivin frakin ja Figaron smokin yhtäaikaista lavalla oloa en ymmärrä, mutta olen luultavasti pudonnut kehityksen kelkasta.

Lampisen valitsemat kengät ovat oma lukunsa. Huomatkaa vaikka kreivin tummanharmaat mokka-avokkaat, Figaron kinuskinväriset chukka-saappaat, Cherubinon mustavalkoiset spectatorit (pitkällä varrella) ja lopun white bucksit. Entä naisten kengät sitten? Nyt lopetan

Kevättalven oopperacatwalkia kävellään Tampereella vielä 21.2., 23.2., 26.2. ja 1.3.2014. Alkamisajat ovat klo 15 tai 18.30. Klo 18.30 alkaviin esityksiin ehtii Helsingistä klo 16.06 lähtevällä Intercityllä ja takaisin juuri ja juuri klo 22.07 lähtevällä Pendolinolla - tosin itse jouduin siihen kesken loppuaplodien juoksemaan, sillä väliaika venähti kummallisen pitkäksi, eikä teos päättynyt kuin vasta juuri ennen kymmentä. Suurta hätää ei silti ole, sillä kaupungista lähtee vielä yksi junavuoro Helsinkiin klo 23.07. Muilla paikkakunnilla asuvat voinevat kommentoida omia kulkuyhteyksiään.

Kamarimusiikki palasi kotiin

$
0
0


Petrus Laitinmäki, alttoviulu, Salla Karakorpi, piano, ja Janne Koskinen, klarinetti.

Musiikkikevään huippuhetkiä sain kokea lauantaina 1.3.2014, kun pitkään suunniteltu kotikonsertti Kulosaaressa asuvan sukulaistätini Tarja Reposen luona toteutui. Tarja on suuri musiikinystävä, valmistunut pianistiksi Sibelius-Akatemiasta ja tehnyt pitkän elämäntyön ulkoministeriön palveluksessa. Kauniisti soiva Yamaha-flyygeli on hänen kanssaan kulkenut muuttokuormissa kaukaisempiinkin maailmankolkkiin.

Kun sitten Tarjan kanssa lähdettiin konserttia ideoimaan, ajattelin että se kannattaisi rakentaa tuon flyygelin ympärille, varsinkin kun syksyllä olin Teatteri Kapsäkissä saanut kuulla erinomaista muusikkoa, pianisti Salla Karakorpea. Kuin kohtalon johdatuksesta törmäsin seuraavalla viikolla Sallaan ja hänen Luca-koiraansa Töölönlahdella, ja sain häneltä heti myönteisen ja innostuneen vastauksen.

Pianomusiikin kylkeen halusimme tarjota pikkuisen yhteismusisointia, joten pyysin mukaan vanhan koulukaverini Petrus Laitinmäen, taitavan viulistin ja alttoviulistin. Yhteisteokseksi valikoitui Mozartin trio Es-duuri pianolle, klarinetille ja alttoviululle, lisänimeltään Kegelstatt.

Kun esiintyjät oli buukattu, oli aika miettiä yksityiskohdat. Niistä tuli erilaisia kuin mihin virallisissa piireissä on totuttu. Ensinnäkään konsertin ajankohdaksi ei valittu torstai-iltaa klo 19, vaan lauantai klo 15. Silloinhan ihmiset liikkuvat: kaupoissa, suutarilla, päiväkävelyllä. Päivänvalossa löytää oudommankin osoitteen, ja tilaisuuden jälkeen ehtii kotiin julkisilla liikennevälineillä, jotka eivät vielä ole uinahtaneet harventuneisiin vuoroväleihin.

Konsertin aluksi emäntä toivotti väen tervetulleeksi ja kertoi muutaman hauskan anekdootin esiintyjistä ja teoksista. Kuului naurunhörähdyksiä. Hui kauhistus, tämä oli siis juontamista, jota monet "asiantuntijat" inhoavat. Sitten me soittajat istuimme paikoillemme ja soitimme ensimmäisen osan Mozartin triosta. Vieraat kuuntelivat hiirenhiljaa. Salla Karakorpi jatkoi soittamalla Debussytä ja kaksi Brahmsin Intermezzoa. Lopuksi soitimme viimeisen osan Mozartin triosta.

Taas: Hui kauhistus! Pilkoimme siis klassikkoteoksen kahtia, sijoitimme väliin Debussytä ja Brahmsia emmekä lainkaan soittaneet menuetti-osaa. Eipä tulisi nykyajan virallisessa konsertissa kuuloonkaan. Entä taputtiko yleisö väärässä kohdassa? Ei, vaan se taputti juuri silloin kun hyvältä tuntui. Illan emäntä taisi myös sanoa välissä jotain tunnelmaan sopivaa.

Ihmisillä ei ollut kiire naulakolle. He jopa jäivät pariksi tunniksi konserttipaikalle keskustelemaan toistensa - ja esiintyjien kanssa.

Näin tarjoiltiin ihmisille musiikkia jo 1700-luvulla. Mutta miksei enää nykyään? Miksi nykyajan viralliset, julkiset konsertit ovat kangistuneet kaavoihinsa?

Ihmettelen Chef & Sommelier -ravintolan saamaa Michelin-tähteä

$
0
0

Koristeet Chef & Sommelier -ravintolan katossa.

Helsingin Huvilakadulla sijaitseva Chef & Sommelier -ravintola sai keskiviikkona Michelin-tähden. Onnittelen ravintolaa paitsi tähdestä, niin myös siitä, että Michelin-tarkastajat eivät ilmeisesti olleet paikalla lauantai-iltana 18. tammikuuta, jolloin itse jouduin syömään ravintolan usean aidosti pahan makuisen ruokalajin.

On aiheellista kysyä, että jos olin tyytymätön, miksen sitten antanut palautetta heti? Sitähän ravintolat yleensä toivovat, sillä silloin henkilökunnalla olisi mahdollisuus vielä korjata puutteet. Kyseessä oli kuitenkin erään yhdistyksen vuosijuhla kiinteällä menulla, ja tarjoiluista valittaminen tällaisissa juhlatilaisuuksissa on kiusaannuttavaa, ellei mahdotonta. Kukaan ei halua pilata juhlatunnelmaa kritisoimalla ruokaa, sillä vuosijuhlissa hyvä seura, puheet ja seremoniat ovat niin tärkeässä osassa, että huonompikin ruumiinravinto yleensä kestetään ilman nurinoita.

 
Sesongin raaka-aineita ikkunalla.
Saimme istua pitkän pöydän ääressä, jonka yläpuolella roikkui suttuisia kukkakimppuja. Ikkunalaudalla oli niin roskainen ja nuutunut tuoreyrttiasetelma, että siivoaisin sellaisen omasta keittiöstäni pois jopa ennen siivoojan saapumista.

Alkupalaksi saimme oksaan pujotetun punajuuren palan, joka ei maistunut miltään, vaikka se oli kuulemma paahdettu lakritsin kanssa. Sen kyljessä tarjoiltiin sienikastiketta, jonka maku muistutti enemmän hometta kuin sieniä. Leipää tuli, ja se oli niin suolaista, että vettä piti pyydellä pöytään koko ajan lisää. Sitten tuli kaikenlaista "lusikkaa", mustaherukkaa ja klementiiniä, siis ruokalajeja joiden kokonaisuus mahtui ruokalusikan pesään. Kovasti mainostettiin, että ravintolassa noudatetaan sesongin tarjontaa. Sehän on Suomessa tammikuussa aikamoinen haaste, mutta erilaisia kaaleja jossain välissä eteen ilmestyi. Ei ollut päätetty onko kaali kylmää vai kuumaa, joten se oli haaleaa, ja voitte kuvitella miltä sellainen maistui. Pääruoassa ravintola oli sentään onnistunut: oli tilattu naudan niskaa, kypsytetty sitä tuntikaupalla ja puristettu suorakulmion muotoon. Lopputulos oli jopa herkullinen.

Sitten minun tuli aika käydä jaloittelemassa, ja kun ravintolasaliin palasin, ihmettelin mikä kauhea raadon haju paikan oli vallannut. No siellähän oli juustolautaset tuotu esille. Haju oli kyllä sellainen, ettei mistään kulinaarisesta juustokypsymisestä voinut olla kyse. Tätä mieltä vaikutti moni muukin olevan, sillä lautasen kolmas juusto jäi suurimmalta osalta syömättä. Vieressä oli punaisen väristä sosetta (marjaa?), joka maistui pahvilta. Jälkiruoaksi tuli vielä kasa jyviä, joka muistutti muromysliä.

Ravintola markkinoi itseään jonkinlaisena lähiruoan airuena. Tätä ruokatrendiä kehottavat jopa ympäristöministeri Ville Niinistö ja Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Eero Yrjö-Koskinen suosimaan. En ole kuitenkaan löytänyt mitään perusteita sille, että lähiruoka olisi ympäristöystävällisempää saati paremman makuista. Suomessa kasvavia tuotantoeläimiäkin kidutetaan aivan samalla tavalla kuin muuallakin (ks. esim. E. Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta). Suljetaanko edelleen silmät siltä, että ruoan kuljettamisessa se viimeinen kilometri, yleensä kuluttajan itsensä kulkema, on kaikkein merkitsevin?

Olikin erityisen koomista, kun Chef & Sommelier -ravintolan ravintoloitsija Sasu Laukkonen kertoi Helsingin Sanomille, että oli Michelin-uutisen kuultuaan ollut juuri metsässä keräämässä katajanneulasia jäätelöannosten päälle - autolla tietenkin.

Mikä olisikaan sen ekologisempaa ruoantuotantoa, kuin ajaa henkilöautolla metsään keräämään neulasia jälkiruoan koristeeksi?

Chef & Sommelier -ravintola vastaa kritiikkiin

$
0
0

Viime viikolla julkaisemani kuvaus epämieluisasta illalliskokemuksesta Michelin-tähdellä palkitussa Chef & Sommelier -ravintolassa poiki vastauskirjeen. Kiitän ravintoloitsija Johan Borgaria kohteliaasta postista, ja julkaisen sen hänen suostumuksellaan.

Tervehdys Huvilakadulta.

Kiitos palautteesta blogissanne. Hami että ette pitäneet illallisesta meillä. Mutta olemme itsekin hyvin tietoisia että kaikki eivät tule pitämään siitä mitä teemme ja mielipidehajonta kuuluu asiaan. Ravintoloita on paljon erilaisia, kuten mielipiteetkin. Mielestäni on itse asiassa vapauttavaa saada negatiivista palautetta, koska se kuuluu asiaan siinä missä positiivinenkin.

Itsekin olemme kovin yllättyneitä saamastamme Michelin-tähtimaininnasta. Emme mielestämme ollenkaan ole sen tyypin ravintola ja eroamme suomalaisista tähtiravintolasta jokseenkin paljon. Iloisia kyllä, mutta yllättyneitä. Emmekä tähteä ole missään vaiheessa tietoisesti metsästäneet.

Pari asiaa haluaisin kommentoida. Emme itsekään käytä termiä "lähiruokaa" markkinoinnissa tai julkisesti missään. Termi on kovin häilyvä eikä oikein tarkoita mitään. Ja aina lähellä tuotettu ei ole tarkoituksen mukaista.

Sasu poimii katajat kerrostaloasuntonsa vierestä Espoosta tai huoltoaseman viereisestä metsiköstä kun käy tankkaamassa autoa. Eli ylimääräisiä metrejä ei ajeta neulasien takia. Ekologisuus on myös aihe jota emme markkinoinnissa käsittele, koska se on niin kompleksi. Suurin linjanveto on että suosimme raaka-aineita jotka eivät lennä. Havut muuten poimitaan joko maanomistajan luvalla tai jo pudonneista oksista.

Kiitos asiallisesta palautteesta, ja olisihan mukavaa jos näkisimme teidät meillä joskus toiste.

Mukavaa alkanutta kevättä toivottaen,

Johan Borgar
Restaurant Chef & Sommelier

Kankea La Bohème itkettää oopperassa

$
0
0

Illan ihanin harppu viritettiin väliajalla.

Tämä oli taas niitä iltoja, kun olisi pitänyt jäädä kotiin tiskaamaan. Mutta ei, läksin Kansallisoopperaan todistamaan uudeksi kutsuttua versiota Giacomo Puccinin oopperasta La Bohème. Sitä seuratessa aikani kävi pitkäksi, mutta lähelläni istui kalliisti pukeutuneita tätejä, jotka kyynelehtivät. Tätä lukiessaan he ottavat lasit nenältään ja kivahtavat minulle: perustele, poika!

Rauha rauha, tranquillo. Tämä versio varmasti palvelee hyvin sellaista yleisöä, jonka luulen Kansallisoopperan penkkejä eniten jo valmiiksi kuluttavan. Lavastusten talon seinä näyttää oikeammalta kuin talon seinä, tuhmuuksia ei ole, eikä ohjaus suututa. Teos on umpituttu ja lopussa makaa ruumis. Solistit ovat hyviä, osa kauniitakin, ja väliajalla saa leivoskahvit.

Vaikka pitkästyin, niin olihan siinä paljon hyvää. Erityisen onnistunut on loppukuva, jossa Mimìn kuoltua kaverukset tarttuvat matkalaukkuihin, kimppakämpän takaseinä nousee ylös ja miehet kävelevät kohti valoa. Matti Leinosen tekemä valaistus oli muutenkin toteutuksen helmiä. Se seurasi tunnelmia väreillä ja lämpötiloilla ja kerran asetti Musettan aariassaan dramaattiseen vastavaloon.

Solisteista onnistunut kiinnitys on tenori Zach Borichevsky Rodolfona, joka osasi laulaa myös hiljaa. Vaikutuksen teki myös Stephen Gadd Marcellona. Mimìn rooliin oli kiinnitetty Stefanna Kybalova, jonka ilta oli epätasainen. Välillä tuntui että äänestä hävisi tuki, sitten se palasi hetkeksi, kadotakseen taas jonnekin. Ihmettelen, miksi sopraano Marjukka Tepponen on sijoitettu kakkosmiehitykseen.

Ilonaiheisiin lukeutui myös Michael Güttlerin johtama Kansallisoopperan orkesteri, joka soitti nautittavasti, ja joukosta erottui ainakin hienoja huilu- ja harppusooloja.

Ohjaaja Katariina Lahti oli tehnyt kankean perusoopperan, jossa tempo pysyi samanlaisena alusta loppuun saakka. Toisen näytöksen joukkokohtauksessa tapahtumattomuus ja hitaus soti jo musiikin kieltä vastaan. Eloa tuli vasta soittokunnan saapuessa. Lapsikuoro ja kuoro olivat vain massakuoroja, eikä näyttämöllä kunnolla käytetty mahdollisuutta tehdä heistä joukkoa yksilöitä. Hienosti he kuitenkin lauloivat.

Mimìn hidasta riutumista katsellessa voi palauttaa mieliin tutut tulkinnat tämänkin kuolemisen merkityksistä. Siinä kuolee toivo, siinä kuolee mennyt maailma ja viattomuus.

Ei voi mitään, mutta tänä iltana näin Mimìn kuoleman myös symbolina klassikko-oopperoiden nykytilalle.

Kesäseikkailu alkaa tuoksusta

$
0
0

Kevät Keisarillisessa puutarhassa Tokiossa.

Taas on se aika vuodesta, kun monen nuoren herran sisällä tuntuvat pääskyset lentelevän. Sydämen ärrykkeet ovat jo niin vahvoja, etteivät niihin bromi tai piimä auta - merituuli on avannut huokosesi, etkä kohta saa enää nukutuksikaan. On antauduttava auringolle ja aamukasteelle. Mutta miten olla varma siitä, että saat juuri Hänet seuraksesi kevään ensimmäiselle piknikille?

Taiteiden tuntemuksesi, vaatekaappisi ja keskustelutaitosi ovat tietysti kohdallaan. Olet hoidattanut pellavahoususi, etsinyt kaapista kukalliset taskuliinat ja tutustunut uusiin rosé-viineihin. Kaikki voisi olla täydellistä. Mutta ei. Olet unohtanut tärkeimmän. Tuoksun.

Onko hajuvetesi kiireessä lentokentältä ostettu kammotus? Pakattuna ihmisruumiin muotoiseen pulloon? Ei, ei, ja vielä kerran ei. Tuoksun valinnassa on mietittävä, minkälaisessa tuoksuympäristössä unelmiesi kohde on varttunut. Jos hän tuntee vetoa lentokenttähajuvesiin, jätä hänet suosiolla viettämään kesää kiinteistönvälittäjien kanssa. Saadaksesi kiinnostavaa seuraa, sinun kannattaa muistaa, että monet neitoset pitävät joistain samoista piirteistä, mitä heidän isällään on ollut. Vaikka he ehkä etsivät kesäseikkailua, on viltilläkin turvana lämmin käsivarsi ja kuuntelevat korvat. Ja tämä lienee totta myös niille herrasmiehille, jotka mieluummin etsivät seuraa toisista herrasmiehistä.

Mallia kannattaa katsoa 1980-luvulta, jolloin Walesin prinssi Charles sai hurmattua nuoren Dianan, Spencerin jaarlin, Althorpin varakreivin tyttären. Tapaamisissa Dianan kanssa Charlesilla on todennäköisesti ollut jotakin perinteikkään lontoolaisen parfymerian D. R. Harrisin valikoimasta. Ja mikä Dianalle niistä tuli mieleen? Oma aatelinen isäukko, saman tuoksumaailman kasvatti. Liikkeen nimen alkukirjaimet kuulostavat tohtorin titteliltä, mikä ei suosiota varmaankaan ole vähentänyt, mutta tosiasiassa ne tulevat perustajasuvun jäsenen Daniel Rotely Harrisin etukirjaimista.

D. R. Harrisin tuotteita on saatavilla helpoiten heidän nettikaupastaan isohkolla postikululla varustettuna. Muualta Euroopasta niitä saa huonosti. Milanossa kysyin kerran Harrisia tunnetussa tavaratalossa, johon myyjä sanoi, "Ai Dior?" Tyrmistyneenä kävelin pois. Berliinistä olen löytänyt vain Arlington Colognea, joka on tylsähkö peruskölninvesi. Suosikkini on Windsor, "Truly British Eau de Toilette" jota suuri Lontoon-tuntija, studio-ohjaaja John Ahlfors, minulle viimeksi ystävällisesti välitti. Kevyessä tuoksussa on sitruunaa, ruohoa (vetyveriä) ja mustapippuria.

Parfymeria valmistaa myös erinomaista sampoota, hiustenhoitoainetta, huulirasvaa ja Portugalin hiusvettä. D. R. Harrisilla on oikeus käyttää Prinssi Charlesin sulkia, ja vuodesta 2012 myös kuningattaren embleemiä.

Kun olet hoitanut itsesi näin hyvillä palsameilla, voit säästää rahaa hankkimalla hieman edullisemman rosé-viinin. Eikä mene kauaa, kun jo kuivatat pyykkisi kirsikkapuiden väliin solmitulla narulla. Hänen kesäasunnollaan.

Bloggauksessa mainitut tuotteet on ostettu omalla rahalla ja arviot perustuvat pitkäaikaiseen käyttöön.

D. R. Harrisin tuotteita.

Ihmettelen Bistro Jeantyn menettämää Michelin-tähteä

$
0
0


Viininmaistelua Napa Valleyssa.

Terveisiä Kaliforniasta! Päätin lähteä maanpakoon juuri ennen kuin esiintymiseni TV1:n Strada-ohjelmassa viime perjantaina lähetettiin. Välimatkaa ei siltikään kertynyt tarpeeksi, sillä Strada on katseltavissa kaikkialla maailmassa Areenan kautta, ja pakkohan minunkin oli vilkaista mitä tuli sanottua. Thomas Hagström, Ivan Puopolo,Laura Satimus ja Juho Virolainenolivat tehneet hyvää työtä. Juttu blogikirjoittajista alkaa kohdassa 20'09"

Kun viimeksi ihmettelin helsinkiläisen Chef & Sommelierin saamaa Michelin-tähteä, ihmettelen tällä kertaa vastavuoroisesti sitä, miten Bistro Jeanty voi sen menettää. Sain nimittäin eilen tilaisuuden lounastaa San Franciscon lähellä sijaitsevassa Yountvillen pikkukaupungissa, joka sijaitsee Napan viinialueen keskellä, pitäisikö sanoa mahan korkeudella. Yountvilleä voi kutsua kulinaristien Disneylandiksi. Hienot ravintolat, viininmaistelubaarit ja pikkukaupat sijaitsevat kävelymatkan päässä toisistaan. Matalien talojen välissä on viihtyisiä istutuksia ja kauniisti kivettyjä aukioita. Kaduilla on niin siistiä, että niiltä voisi syödä.

Syödä - tosiaan - siinäpä ongelma! Mennäkö Etoileen, Ad Hociin, Bottegaan, Bouchoniinvai peräti French Laundryyn? Viimeksi mainittu kolmen Michelin-tähden ravintola tarjoaa lounasta vain viikonloppuisin, mikä on onni, sillä tyynenmeren abalonilla herkuttelu maanantaina on ehkä liioittelua, ja maksaisi kolme sataa dollaria.

Hieman alempaa Washington Streetiltä bongaan kauniin Bistro Jeantyn, josta saan pöydän viehättävältä sisäterassilta. Muissa pöydissä on varakkaan oloisia nuoria aikuisia ja hyvin syöneitä eläkeläisseurueita. Ruokalistalla vilisee monipuolinen valikoima ranskalaisen keittiön perusruokia. Päädyn kuitenkin kokeilemaan päivän tarjoukset, sillä olen kiinnostunut, mitä ravintola saa aikaan tylsältä kuulostavasta kananrinnasta.

Rillettes. Tunnistaako joku mädin? En tullut kysyneeksi.
Alkupalaksi tulee lohipateeta (rillettes) ja paahdettuja leipäpaloja. Pateepurnukan dramaturgia on onnistunut: vieressä on vuonankaalia ja paahdettuja kapriksia, pohjalta löydän raikkaan wasabi-pannacottan. Vesilasia täydennetään tiheästi. Sitäkin iloisempi olen Rappahannockin Chardonnaysta, jossa on säväys tammea.

Eikä aikaakaan, niin eteeni tuodaan kananrinta: kiinteä, mehukas, maistuva. Täydellinen. Se lepää isojen mustatorvisienten ympäröimänä neljän parsan päällä. Camembert-kastike saa kaipaamaan piristettä, ja sellainen löytyykin läheltä. Kauniista saviastiasta kauhon ihanan paksua sinappia, joka on hattu e:n päälle.

Olisi pitänyt malttaa, mutta ei. Tarjoilijan ilme kirkastuu, kun sorrun jälkiruokaan, appelsiinivoissa ja -liköörissä uitettuun Crêpe Suzetteen. Huikentelevainen lounas maksaa 92,88 dollaria, jonka päälle annan runsaat tipit.

Erikoista on, että Bistro Jeanty muutama vuosi sitten menetti Michelin-tähtensä. Ruoan lisäksi palvelukin oli kohdallaan. Kun naapurissa huomattiin pöydän keikkuvan, yksi tarjoilijoista salamannopeasti leikkasi viinipullonkorkin viistoon ja työnsi sen pöydänjalan alle.
 
Bistro Jeantylla on enää Michelinin Bib Gourmand -tunnus.


San Franciscon sinfoniaorkesteri selätti jet lagin

$
0
0

Herbert Blomstedt ja San Franciscon sinfoniaorkesteri Brucknerin jälkeen.

Kuvitelkaa että sinfoniakonsertti alkaa sunnuntaiaamuna klo 6 ettekä ole nukkuneet edeltävänä yönä silmäystäkään. Tällaista jet lag -tunnelmaa pääsin kokemaan San Franciscon sinfoniaorkesterin konsertissa, joka tietysti virallisesti pidettiin lauantai-iltana 5.4.2014 klo 20, mutta koska sisäinen kelloni kiiruhti jo vanhan mantereen sunnuntaiaamussa, olin väliajalla nukahtaa aulan upottavalle sohvalle. Soiton aikana en torkkunut, sillä sen verran inspiroivaa kuultavaa orkesteri kunniakapellimestarinsa, 86-vuotiaan ruotsalaisen Herbert Blomstedtin johdolla tarjosi.

Arvostetun sinfoniaorkesterin kotisali on vuonna 1980 valmistunut 2739-paikkainen Louise M. Davies Symphony Hall, joka sijaitsee tylsällä Van Ness Avenuella pompöösin kaupungintalon naapurissa. Naapurista voi ostaa Subway-patongin ja Hondan. Alue on iltaisin niin levotonta, että minua vakavasti kehotettiin konsertin jälkeen palaamaan taksilla kämpille. Uskaltauduin kuitenkin ihmisvirran mukana metroasemalle ja säästin kymmenen taalaa.

Vaikka sali on iso, sen lämpimät värit ja suojaisat muodot tekevät kotoisan vaikutelman. Sivuparvekkeilta katsoen korkeus huimaa. Akustiikkaa paranneltiin vuonna 1992, jonka jälkeen muun muassa lavan yläpuolisia heijastinpaneeleita on voinut nostaa ja laskea. Ensivaikutelma soinnista oli hämmentävä, sillä en tiedä säästelivätkö orkesteri ja Blomstedt suurimpia äänenvoimakkuuksia, vai eivätkö ne vain yltäneet ykkösparvelle, jonne olin netistä edullisen 40 dollarin lipun ostanut.

Lavan päällä on säädettävät heijastinpaneelit.
Yleisö San Franciscon klassisen musiikin konserteissa koostuu pääosin eläkeläisistä, mutta joukossa vilahtelee siellä täällä myös nuoria aikuisia sekä muutama korealainen musiikinopiskelija. Konserttitoimintaan osallistuu myös 1500 vapaaehtoistyöntekijää. Eläkeläistädit myyvät fanikaupassa lippiksiä, kyniä ja patalappuja ja neuvovat muualta tulleille mielellään kaupungin nähtävyyksiä.

Carl Nielsenin klarinettikonserton solistina soitti orkesterin oma sooloklarinetisti Carey Bell, joka hemmotteli kuulijoita samettisella soinnilla läpi kaikkien rekisterien. Intonaatio kollegojen kanssa oli täydellistä, ja hän karakterisoi jotkut alukkeet jopa rumiksi, mihin teoksen henki toki antaa mahdollisuudet. Hankalassa kadenssissa hän jatkoi viime aikojen perinteitä soittamalla nopeat kuviot äärinopeasti ja hitaat äärimmäisen hitaasti. Tällainen rytmiikan ääripäiden käyttö mielestäni hämärtää kadenssin kaunista melodiikkaa. Musiikin kieli ponnistaa vielä romantiikasta, jolloin tempolliset ääripäät voisivat olla maltillisempia.

Schubertin Suuressa C-duuri-sinfoniassa ihailin orkesterin vaivatonta ja kevyttä yhteissoittoa intensiteetin siitä kuitenkaan kärsimättä. Jos Nielsenin ja Schubertin sävellysten välille jonkun yhteyden haluaa keksiä, voisi se olla muodonannon katkelmallisuuden haasteet vuosina 1826 ja 1928.

San Franciscon sinfoniaorkesterin kotisali.
Jet lagia kannattaa hoitaa säännöllisellä päivärytmillä, joten etsin itselleni mieluisan konsertin myös seuraavaksi illaksi. Sunnuntaina 6.4.2014 ajoin paikallisjunalla Berkeleyn yliopistoalueelle, jossa maineikas Philharmonia Baroque Orchestra esitti Nicholas "Nic" McGeganin johdolla Vivaldin oratorion Juditha triumphans. Solisteista hämmästytti erityisesti virtuoosinen mezzosopraano Vivica Genaux. Judithan aariassa Veni, veni, me sequere fidachalumeau-solistiksi lavan eteen pelmahti tuttu mies Vantaan festivaalilta, historiallisen klarinetin taituri Eric Hoeprich.

Konsertin jälkeen kämppäkaverini keksivät sytyttää takan, jossa paahdetut Marshmallowsitsyötyäni vaivuin syvään barokkiuneen. Jet lag oli seuraavana päivänä selätetty, kun sain kuulla, että kapellimestari Herbert Blomstedt viipyi kaupungissa pitempään ja johti keskiviikkona 9.4.2014 vielä Brucknerin neljännen sinfonian, erään mieliteoksistani. Sain sekä siihen että aamun kenraaliharjoitukseen liput ja pääsin paikkoja vaihtamalla todistamaan, miten sointi Davies Hallissa tosiaan kuului vahvemmin permannolle.

Kenraaliharjoitus veti salin lähes täyteen pääosin eläkeläisiä, jotka hitaan osan aikana yskivät niin kovaäänisesti, että Blomstedt sen päätyttyä käännähti yleisöön päin, yskäisi itse ja heristi sen jälkeen sormeaan. Kurinpalautusta kiitettiin aplodein.

Orkesterin saamat Grammy-palkinnot ovat näytillä aulassa.
Illan esityksessä ihailin pasuunojen lämpöä, puupuhaltimien hyvin kuuluvia alukkeita Scherzossa, kokonaisvolyymin hallittua vaihtelua ja kaiken yllä Blomstedtin karismaa: Finaalin accelerandossa nähtiin ilmielävästi, miten koko orkesteri oli hänen tahtipuikkonsa kärjessä. Sen pienimpiäkin liikkeenvaihdoksia seurasi soittajista jokainen.

Blomstedt on eleissään säästeliäs. Haastattelin häntä kerran Helsingissä heti kun hän oli palannut lavalta Beethovenin Eroica-sinfonian johtamisen jälkeen, ja voin juuri ja juuri sanoa erottaneeni maestron otsalla pienen kostean kohdan.

Brucknerin neljännestä sinfoniasta Blomstedt teki huikaisevan maisemamatkan, murean pastoraalin, jonka vaskikoraalit eivät rakentaneet kivikatedraalia, vaan metsäkatedraalin, jonka pylväinä kohosivat Muir Woodsin tuhatvuotiset jättimännyt. Valonsäteitä ja kosteutta tihkui puupuhaltimista ja upeasointisesta jousistosta.

Odotan innolla Blomstedtin syksyistä Helsingin-vierailua RSOn edessä. Silloinkin hän on vasta 87-vuotias, ja jos joku vaivaa, niin se on vain jet lag.

Los Angelesin Walt Disney Concert Hall tarjosi hyviä salaatteja

$
0
0


Korallipuu kukkii Walt Disney Concert Hallin edustalla.

Anton Brucknerin neljännen sinfonian vielä soidessa korvissa oli hauska lähteä kuuntelemaan John Adamsin (s. 1947) 45-minuuttista orkesteriteosta Naive and Sentimental Music, joka sai alkunsa vuonna 1998, kun säveltäjä kuuli Los Angelesin filharmonikkojen ja Esa-Pekka Salosen soittavan juuri Bruckerin neljättä. Adams innottui ja lähti luomaan modernia versiota Brucknerin tavasta lähestyä sinfonista muotoa.

Ja täällä minä nyt olin, Los Angelesissa, Walt Disney Concert Hallissa, John Adamsin johtaessa omaa musiikkiaan, bändinä Los Angelesin filharmonikot. Täydellistä? Melkein.

Ensinnäkin muutama käytännön sana tapahtumapaikasta. Los Angeles todella on yksityisautoilun hallitsema kaupunki. Asuinpaikastani Santa Monicasta on matkaa keskustaan ja konserttisalille puolesta tunnista kahteen tuntiin, ruuhkista riippuen. Perjantai-iltana 11.4.2014 matkustin välin paikallisbussilla tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa. Konserttien iltamyöhällä päätyttyä bussiyhteyttä takaisin Santa Monicaan ei enää ole. Taksilla matka maksaa viitisenkymmentä dollaria.



Tulin paikalle niin aikaisin, että minulla oli aikaa ihailla tätä vuonna 2003 valmistunutta, paljon huomiota herättänyttä rakennusta kaikilta kanteilta. Näkemiini valokuviin verrattuna paikka näytti ulkopuolelta paljon intiimimmältä ja paremmin hahmottuvalta. En ollut tiennytkään, että sen toisella reunalla kukkii viehättävä puutarha Blue Ribbon Garden, jossa tipuana- ja korallipuut, orkideat sekä punasilkkiyrtit luovat suojaisia nurkkia villisti aaltoilevan konserttisalin vierustalle.

Ennen konserttia kannattaa myös tutustua talon kahvilaan, jonka tarjonta sai leukani loksahtamaan. Ladoin itselleni kukkurallisen herkkuja salaattibaarista, jossa oli tuoretta syötävää jos jonkinlaista, erilaisista rapeista salaateista kananpaloihin, auringonkukansiemeniin ja krutonkeihin. Oheen ostin kalkkunapatongin, omenamehua ja vadelmatryffeliä. Iso tarjottimellinen apetta tuli maksamaan kaksikymmentä dollaria.

Sitten oli aika siirtyä lämpiötiloihin, joiden lämpimänsävyiset käytävät ovat jotain aivan muuta kuin mitä rakennuksen teräksinen ulkokuori antaa odottaa. Jonkinlainen sekavuus lämpiötä leimaa, mutta toisaalta kulkijalla on siellä kotoisa ja turvallinen olo.

Lämpiö.
Tuntia ennen konsertin alkua aulan auditoriontapaisessa nurkkauksessa järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa illan säveltäjät John Adams, Michael Gordon ja Terry Riley keskustelivat melko yhdentekevistä aiheista. Oli silti elämys omin silmin nähdä legendaarinen Terry Riley, yksi minimalismin perustajahahmoista, teoksen In C (1964) säveltäjä, solmitussa parrassaan ja mongolialaislakissaan fantisoimassa siitä että yleisö lähtisi rivi kerrallaan pois hänen teoksensa esityksestä.

Keskustelun päätyttyä salin ovet avattiin ja pääsin ensimmäistä kertaa silmilläni ahmimaan tätä paljon kehuttua akustista tilaa. Vaikka sali on valtavan kokoinen, se loi miellyttävän, kotoisan vaikutelman, ja kaarevassa muotokielessä kukki myös huumori. Yleensä toffeenvärisenä.

Olin saanut edullisen, 58 dollarin lipun orkesterin takaa aivan urkujen vierestä, josta ensimmäisen teoksen jälkeen pääsin onneksi vaihtamaan sivuparven tyhjille istuimille, joita olikin yllättävän paljon. Aluksi orkesteri soitti Michael Gordonin (s. 1956) kymmenminuuttisen rämistelyn Sunshine of Your Love, jossa orkesteri on jaettu neljään eri ryhmään. Ryhmistä jokaisella on oma viritystaso, joten ennen alkua viritysääniä (a) annettiin neljä erilaista. Eri viritysten sisällöllinen merkitys ei minulle teoksen aikana täysin auennut, sillä kaikki tuntui peittyvän valtaisaan yleismeluun, johon tuli puolen välin jälkeen ihmisääntä muistuttavia piirteitä. Gordonin teos oli täyteen pakattua, tukahduttavaa raakamassaa, joka kuitenkin onnistui ylläpitämään mielenkiinnon loppuun saakka. Korkealle kohonneet energiatasot lopahtivat yli kymmenen minuuttia kestäneen väliroudauksen aikana.

Would you care for a drink, Sir?

Kun lavalle oli saatu mm. Hurricane Mama -urkujen valtava soittopöytä, oli illan kantaesityksen vuoro. Se oli Terry Rileyn urkukonsertto At the Royal Majestic, jonka solisti Cameron Carpenter saapui lavalle kimalteisessa mustassa takissa ja nahkaisissa pillihousuissa. Kolmiosaisen teoksen aikana kuultiin tonaalisuuteen tukeutuvia svengaavia välikkeitä, materiaalin hajottava hidas osa ja hienoja loppunousuja. Innoitusta Riley on saanut niin Adolf Wölflin lyijykynäpiirroksesta kuin Tiibetin pyhästä Kailas-vuoresta.

Väliajan jälkeen vuorossa oli John Adamsin Bruckner-vaikutteinen Naive and Sentimental Music, Esa-Pekka Salosen tilaus, jonka hän viisitoista vuotta sitten ensimmäistä kertaa johti. Nyt orkesterinjohtajana oli säveltäjä John Adams itse, minkä seurauksena Salosta tai jotakuta muuta kapellimestaritaiteen huippuammattilaista tuli paikoin ikävä. Adamsin keskittyminen pulssin ylläpitoon jätti teemanrakennuksen vähemmälle huomiolle, mistä muun muassa ensiosan jousicantilena väistämättä kärsi. Teoksen lopusta bongasin mahdollisen Kevätuhri-sitaatin. Ja mikä siinä on että kaikissa teoksissa kummitteli Olivier Messiaen?

Ilta Los Angelesin Walt Disney Concert Hallissa päättyi innostuneisiin, mutta lyhyisiin aplodeihin, jotka herättivät torkkuvat koululaisetkin. Sulateltavaa riittää tässäkin salaattilautasessa, jossa päältä katsoen on amerikkalaista nykykulttuuria, mutta joka sisältääkin koko maailman.

Cameron Carpenter, John Adams ja LA Philharmonic Rileyn urkukonserton jälkeen.


Sibelius-monumentin jäännöspalat löytyivät Yhdysvalloista

$
0
0
Robert Mangoldin veistos Denverin Civic Centerin puistossa.
Kevätaurinko paistaa, jazz-duo musisoi ja kannabis-väki vaeltaa kohti 4/20-juhlia. Ollaan Coloradon pääkaupungissa Denverissä. Yhtäkkiä pitää hieraista silmiä. Mikä tuossa on? Eila Hiltusen veistos? Sibelius-monumentin pienoismalli? Plagiaatti?

Ei, vaan amerikkalaisen minimalistin Robert Mangoldin veistos Civic Centerin puistossa. Tänne ne jäännöspalat päätyivät.

Valkoihoinen sen tietää

$
0
0
Eurooppalaisia.

Tiedättehän sen juttutyypin, jossa toimittaja jalkautuu kaupungin kaduille kyselemään milloin mitäkin vastaantulevilta. Nämä "katugallupit" tai "voxpopit" pyrkivät muutaman kommentin avulla esittelemään oletettua yleistä mielipidettä jostakin pinnallisesta aiheesta.

Esitettyjä mielipiteitä kiinnostavampaa on tarkkailla, minkänäköisiä ja -ikäisiä vastaantulijoita toimittaja pyrkii valikoimaan. Haastattelupaikka on tavallisesti pyritty häivyttämään, mutta yleensä se sijaitsee keskikaupungilla ja/tai kaupungin varakkaimmalla alueella. Tämän päivän (8.5.2014) Helsingin Sanomissa tällainen katugallup taas on - neljästä eurooppalaisesta kaupungista Suomen ulkopuolelta.

Jokainen Berliinissä, Tukholmassa tai Lontoossa käynyt tietää, miten monen näköisiä kulkijoita vastaan tulee. Kuitenkaan Hesarin katugallupin yhdeksästä haastateltavasta ei yksikään näytä omaavan siirtolaisjuuria. Tummaihoisten roolina mediassa on edustaa ongelmia ja kriisejä.

Jos toimittajalta kysytään, niin valkoihoinen sen tietää.

Promootio avaa tyylikkään kesän

$
0
0

Gratista Emma Ronkainen odottaa innolla torstaina alkavaa promootiota.

Ihan kuin olisi kesä koittanut! Viime päivät ovat omassa elämässäni nimittäin lipsahtaneet hienostelun puolelle. Syynä on radiosarjan Hienosteluavalmistelu, joka palaa Yle Radio 1:n kanavalle torstaina ja sulostuttaa elämäänne kerran viikossa aina elokuun loppuun saakka. Tulossa olevat aiheet ovat värikkäitä ja mehukkaita kuin hedelmäkorin antimet. Kaikille tämä ohjelma ei ole, niin kuin eivät hedelmätkään. Sitä ymmärtävät vain ne, joilla on atityydia.

Ensimmäisessä ohjelmassa ihastellaan tunnin verran Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootiota. Se on yliopisto-opiskelun päättävä kolmipäiväinen (tai nelipäiväinen) juhla, jossa maisterit ja tohtorit pääsevät arvokkaissa puitteissa juhlimaan suorittamiaan tutkintoja. Muutaman vuoden välein järjestettävät juhlallisuudet koittavat kevätkauniissa Helsingissä taas torstaina.

Noin tiivistetysti promootioon kuuluu akateemisten arvomerkkien jakoa, kulkueita, illallisia, tanssia ja puheita. Huippukohta on varhain sunnuntaiaamuna pidettävä puhe nousevalle auringolle päärakennuksen parvekkeelta.

Tapasin haastattelun merkeissä koko tapahtuman arvokkaimman henkilön, promoottorin, jonka tehtävänä on promootioaktissa vihkiä promovendit akateemiseen oppiarvoonsa. Promoottoriksi valitaan yleensä virkaiältään vanhin professori, joten tällä kertaa vuoro osui Venäjän kielen professori Arto Mustajokeen. Mustajoki kertoi pitävänsä sitä kunniatehtävänä ja vaikuttikin siihen erinomaisen sopivalta, mutta paria asiaa silti ihmettelin. Kysyessäni, mistä materiaalista valmistettua frakkia juhlissa kannattaisi suosia, hän kysyi valmistetaanko niitä eri materiaaleista. Yliopiston professoriksi voi siis päästä tuntematta kangaslaatuja. Sitten hän kertoi osallistuneensa ensimmäiseen promootioon, kun "vaimo melkein pakotti". Olin kuulevinani tuulahduksen menneeltä vuosikymmeneltä. Uskon kuitenkin kaiken sujuvan hyvin, latinankielisiä puheita myöten, sillä Mustajoki vaikutti yleisesti ottaen rauhalliselta sivistyksen mieheltä.

Mustajoen tapaamisen jälkeen jatkoin matkaani Porthania-rakennuksen seitsemännen kerroksen promootiokansliaan, josta on hulppeat näköalat campusalueelle. Kansliassa promootiotoimikuntaa johtaa gratista Emma Ronkainen, jonka ystävällinen olemus on varmasti auttanut läpiviemään jättimäisen työn. Vapaaehtoisista työntekijöistä koottu toimikunta aloittaa valmistelut jo vuotta ennen juhlaa. Ronkainen vaikuttaa päästä varpaisiin promootioihmiseltä. "Ne jotka tulevat osallistumaan, saavat nauttia promootiohuumasta vain neljä päivää. Itse olen tässä nautiskellut jo vuoden verran", hän toteaa. Erityisen innolla hän odottaa illallisten ruokia, jotka haastatteluhetkellä olivat vielä salaisia.

Hyvät ihmiset, toivottakaamme Emmalle, Artolle ja muille mitä parhainta juhlaa. Nouskoon aurinko sunnuntaiaamuna D-duurissa.

Emma Ronkainen on sunnuntaina mukana tervehtimässä nousevaa aurinkoa.
 Hienostelua Yle Radio 1:ssä torstaina 22.5.2014 klo 11.00 ja sen jälkeen YLE Areenassa. Uusinta maanantaina 26.5.2014 klo 21.00.

Musiikit:
Graupner: Marssi sarjasta F-duuri. Suomalainen barokkiorkesteri, joht. Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch.
Benda: Sonatiini nro 2 F-duuri. Barbara Maria Willi.
Zemlinsky: Humoreski. Vento Chiaro.
Brahms: Andante sostenuto sinfoniasta nro 1 c-molli. Kölnin radion sinfoniaorkesteri, joht. Jukka-Pekka Saraste.
Ishola-Kidjo: Shango wa. Angelique Kidjo.
Haydn: Finaali (Allegro) sinfoniasta nro 6 D-duuri "Aamu". La Petite Bande, joht. Sigiswald Kuijken.

Viewing all 300 articles
Browse latest View live